— Äiti, anna vähän rahaa, ole kiltti. Aino täyttää yhdeksäntoista, ja hän haluaa viettää syntymäpäiväänsä vain minun kanssani. Mennään kahdestaan kaupunkiin, istutaan kahvilassa. Ostan hänelle lahjan, maksan illallisen, kävellään vähän ja palataan sitten kylään, — Matti sanoi äidilleen.
Liisa hymyili:
— No hyvä on, poika, eli tällä kertaa Aino ei kutsu ystäviä mukaan. Ehkä se on parempi näin, kahdestaan voitte juhlia.
Matti ei koskaan salaa mitään äidiltään, kertoo usein, kenen kanssa on ollut ja missä käynyt. Nyt on kesä, lomaa, ja hän opiskelee rakennusalan koulussa, valmistuu ensi vuonna. Aino on kotoisin samasta kylästä, vuoden nuorempi kuin Matti. Liisasta tyttö vaikuttaa ihan mukavalta, ei polta, mutta on tosin jäänyt lukion jälkeen ilman jatkokoulutusta ja myy paikallisessa kaupassa.
Liisa kaivoi lompakostaan muutaman setelin ja ojensi ne pojalleen.
— Tässä. Älä kuitenkaan tuhlaa liikaa. Ja tulkaa ajoissa takaisin, pimeällä ei ole mitään asiaa kuljeskella kylällä.
Matti pussasi äitiään poskelle, työnsi rahat farkkujen taskuun ja veti lenkkarit jalkaan. Kylän bussissa oli tukahduttavaa, mutta hän ajoi ikkuna auki, ja tuuli repi hänen vaaleita hiuksiaan. Aino istui vieressä kevyessä pilkkumekossa, pieni reppu selässä.
— Hyvää syntymäpäivää, sä säteilet, — Matti sanoi, kun Aino tuli pysäkille.
— Kiitos, — Aino hymyili ja oikaisi repun hihnaa. — Et usko, ensimmäistä kertaa elämässäni halusin juhlia en joukon kanssa, vaan… no, ihan vain sinun kanssasi. Ei meteliä, ei humalaa. Vain muisto.
Kun he nousivat bussista, Matti otti häntä kädestä, ja he kävelivät pääkatua pitkin, ohitse ikkunoiden, ohitse suihkulähteen, jonka pisarat laskeutuivat kuumalle asfaltille. Matti osti hänelle punaisten ruusujen kimpun, ja Aino sanoi rakastavansa ruusuja ja kiitti.
Kahvilassa oli viihtyisää, sohvalla pehmeitä tyynyjä. He tilasivat ruokaa, ja jälkiruoaksi tuotiin pieni kakku yhdellä kynttilällä. Kun tarjoilija sytytti liekin, Aino sulki silmänsä, toivoi toivomuksen ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
— Etkö kerro? — Matti kysyi.
— En voi, — Aino siristi silmiään ovelasti. — Mutta jos se toteutuu, kerron sitten.
Illalla he kiertelivät kaupungin rantakäytävällä, söivät jäätelöä, nauroivat ja ottivat kuvia auringonlaskun taustaa vasten. Yhdentoista aikaan he nousivat viimeiseen bussiin, joka vei heidät takaisin kylälle.
Kotona paloi valo. Liisa, kuten oli luvannut, oli jättänyt pöydälle pyyhkeen alle lämpimiä karjalanpiirakoita ja keittänyt tuoretta kahvia. Kuullessaan askeleita hän tuli eteiseen, ja Matti tuli Aino kanssa.
— No, syntymäpäiväsankari, toteutuiko toivomus? — hän kysyi halaten Ainoa.
— Ei vielä, — Aino hymyili. — Mutta tästä taisi tulla paras päivä, jota muistelen pitkään.
Matti seisoi vierellä, hiukset sekaisin, onnellinen, katsoen äitiään ja tyttöä, jota rakasti. Hän tunsi, että tällä hetkellä hänellä oli kaikki. Ei liikaa, ei liian vähän. Juuri sen verran kuin onneen tarvitsee.
Ainon syntymäpäivän ilta venyi pitkälle yöhön. Liisa meni makuuhuoneeseen, olohuoneessa soi hiljainen musiikki, ja Matti ja Aino istuivat lattialla, levittäneet sohvapöydälle loput piirakoista ja suklaata. Puhe kääntyi sinne tänne: koulusta, kaupan työstä, siitä, että syksyllä Matti ehkä lähtisi harjoitteluun maakuntakeskukseen.
— Piirakat ovat jäähtyneet, — Liisa sanoi pysähtyen ovella. — Lämmitänkö?
— Ei tarvitse, äiti, ollaan täynnä, — Matti vastasi ja kohotti päätään. — Mene nukkumaan, huomenna on töitä. Minä vien Ainon kotiin.
Liisa nyökkäsi, mutta ei lähtenyt heti. Istui tuolin reunalle ja sanoi katsoen Ainoon:
— Tiedätkö, kun Matti oli kymmenen, hän toi kotiin viisi lasta. Ulkona satoi kaatamalla, he olivat läpimärkiä, likaisia, keppien kanssa kuin rosvojoukko. Tulin töistä, ja täällä… meteliä, melua, täynnä lapsia.
Aino katsoi häntä kysyvästi.
— Kaadoin heille kaikille kaakaota maitoon, otin mummon hillon esille. Ja istuin itse nurkassa kirjan kanssa ja kuuntelin. He väittelivät niin hassusti siitä, kuka on merirosvojen kuningas, ja Matti — olisit nähnyt, — Liisa hymyili, — hän istutti kaikki paikoilleen, sanoi jokaiselle, mikä on kenen muki, eikä loukannut ketään. Silloin tajusin: jos poika oppii lapsena ystävystymään, niin hän oppii myös rakastamaan.
Matti raapi nolostuneena päätään, ja Aino laski hänen kätensä syliinsä ja sanoi hiljaa:
— Minun äitini sanoi aina, että kotona pitää olla hiljaista. En koskaan tuonut ystäviä kotiin. Edes koulusta pelkäsin kutsua tyttöjä. Siksi… kun Matti sanoi, että teillä saa kaiken, en aluksi uskonut.
Liisa nousi, meni Ainon luo ja kosketti hänen olkapäätään:
— Niin se on. Jos haluat, tule huomenna teelle. Teen aamulla lisää kaalipiirakoita.
Aino ei kestänyt, halasi häntä, painoi kasvot olkapäähän ja kuiskasi:
— Kiitos.
Matti katsoi heitä eikä sanonut mitään, mutta rinnassa oli lämmin ja tyyni olo, kuin sinä sateisena iltana hänen lapsuudessaan, kun äiti jakoi kaakaota rosvoille. Kun Matti lähti saattamaan Ainoa, Liisa nukkui jo.
Palattuaan Matti meni huoneeseensa, mutta ei saanut unta pitkään aikaan. Hän katsoi kuuta ikkunan takana ja ajatteli, kuinka outoa elämä on: kasvat aikuiseksi, ja kaikki palaa siihen, mitä lapsena opetettiin. Ja jos äiti oli kerran päästänyt taloon vieraita lapsia, jotta hän ei pelkäisi ihmisiä, niin nyt hän oli päästänyt sydämeensä Ainon, jotta ei pelkäisi rakkautta.
Hän tiesi, että tapaisi Ainon taas tänään, huomennakin, ja niin joka päivä, niin kauan kuin lomaa riittää. Ja sen jälkeen se nähdään. Tärkeintä on, että he ovat toisilleen ja että äiti on lähellä, eikä kukaan pelkää mitään.
Parin päivän päästä Liisa itse kutsui Ainon lounaalle. Peitti pöydän, toi mustikkapiirakkaa, ja kun tyttö astui arasti kynnyksen yli, Liisa sanoi:
— Tule sisään, tyttö. Istu. Meillä on yksinkertaista: mitä on, sitä on. Tiedän, että sinun äitisi ei antanut tuoda vieraita kotiin, mutta nyt et ole vieras, vaan oma. Ja muista: meidän kotisi on aina sinun.
Noin viikko oli kulunut siitä ikimuistoisesta syntymäpäivästä. Kesä oli kuuma, pölyinen, ja kylä eli omaa tasaista elämäänsä: puutarhat, kastelu, illat penkeillä. Liisa oli tulossa kaupasta ostosten kanssa, kun risteyksessä hän törmäsi Anniin, Ainon isosiskoon. Anni työnsi edellään vaunuja, joissa puoli vuotias poika tuhisi rauhallisesti.
— Hei, täti Liisa, — Anni huikkasi. — Pitkästä aikaa. Kuinka voitte?
— Jumalan kiitos, eletään hiljakseen, — tämä vastasi ja oikaisi kassia. — Entä sinulla? Näen, että pikkuinen on jo kasvanut.
— Kasvaa, — Anni hymyili. — On se touhukas, mutta onneksi. Kuulin muuten Ainolta, miten he viettivät syntymäpäivää Matin kanssa. Hän kertoi niin innostuneesti!
Liisa levitti leveän hymyn:
— No miten muutenkaan? Poikaystävä, eihän sitä voi olla päästämättä. Hän on minulla vakaa poika, ei höpsöilyjä. Lahjan valitsi, illallisen tilasi, teki kaikkensa, että se jäisi mieleen.
— Niin, Matti on teillä hieno poika, — Anni myönsi. — Komea, hyvätapainen. Ei niin kuin jotkut meillä, vain puhelimissa istuvat, eikä hyvää sanaa irtoa.
He juttelevat vielä säästä, hinnoista, siitä, että pian on heinäaika. Anni oli jo lähdössä työntämään vaunuja eteenpäin, mutta pysähtyi, epäröi, ja sitten sanoi ikään kuin ohimennen:
— Oikeastaan teidän Matti on mainio poika. Sanoin sen Ainollekin. Mutta hän sitten vastasi… No, tämä jääköön meidän väliseksi. Sanoi, ettei Matti oikein ole hänen tyyppiään, mutta kelpaa nyt, kun ei ole muutakaan. Parempi niin kuin yksin olla. Anteeksi, Liisa, ehkä puhun liikaa, mutta te olette kuin oma, ymmärrätte kyllä.
Anni kohautti olkapäitään, hymyili anteeksipyytävästi ja työnsi vaunut eteenpäin, jättäen Liisan seisomaan keskelle katua suu auki. Ostokset kassissa tuntuivat yhtäkkiä raskailta, ja aurinko liian kirkkaalta.
— No voi helvetti, — kävi naisen mielessä. — Siis hän pitää poikaani varastossa… Ja Matti on ihan täysillä mukana, antaa lahjoja, järjestää syntymäpäivän, ja hän… kuin tavara, jonka laittaa hyllylle odottamaan parempaa.
Liisa tuli kotiin murheellisena. Hän laittoi kahvin tippumaan, kaatoi jauhot purkkiin, mutta kaikki putosi käsistä. Teki mieli heti kertoa pojalle, mutta hän hillitsi itsensä. Matti oli aikuinen, hänen pitäisi itse selvittää. Mutta äidin sydäntä kaihersi.
Kului kaksi päivää. Matti kulki synkkänä, vastasi kysymyksiin yksitavuisesti, eivätkä edes äidin rakkaat piirakat parantaneet mielialaa. Liisa ei kestänyt, ja illalla, kun Matti istui portilla ja katseli taivaalle, hän kysyi varoen:
— Poika, onko kaikki hyvin sinun ja Ainon kanssa?
Matti oli pitkään hiljaa, sitten puri hampaiden välistä:
— Kaikki, äiti. Ihan loppu. Eilen tapasin poikia, he kertoivat, että olivat kuulleet… no, että Aino kulkee ja kertoo kaikille, ettei minua oikein tarvita, että hän on kanssani vain niin kauan, kun ei ole ketään ‘parempaa’. Ja minulle hän sanoi silmiin, että rakastaa, että olen ainoa…
Hänen äänensä särkyi. Liisa istui viereen, laski kätensä hänen olalleen:
— Sitten ei olisi pitänyt, poika, rakastua sellaiseen tyttöön. Ilmeisesti hän ei ymmärtänyt, mitä aito rakkaus on. Älä pahastu, mutta äiti aina näkee, kuka tulee hyvällä sydämellä ja kuka vain katselee.
— Soitin hänelle eilen itse, — Matti jatkoi. — Sanoin, että tiedän kaiken. Hän väitti aluksi, ettei se ole totta, että kaverit sekoittivat kaiken. Mutta sitten, äiti, hän räjähti ja sanoi: ‘No mitä sitten, jos ajattelin niin? Mitä sinä odotit? Olen nuori, minun on valittava. Et ole komein etkä rikkain, mutta olen silti sinun kanssasi…
Liisa huokaisi ja veti pojan syliinsä:
— Herranjumala… Anna hänelle anteeksi, poika, älä kanna kaunaa, elämä kyllä järjestää kaiken paikalleen.
— Niin, äiti, en halua olla varavaihtoehto. Etsiköön sitä ‘parempaa’.
Matti ei puhunut Ainoista enää. Ja kun seuraavana päivänä Aino juoksi heidän pihalleen ja huusi häntä:
— Matti, anna anteeksi, en tarkoittanut sitä, — hän kuunteli ja meni sisään.
Liisa katsoi ikkunasta, pudisti päätään ja sanoi hiljaa:
— Liian myöhäistä, tyttö. Sanoit, mitä ajattelit. Nyt elä sen kanssa.
Aino seisoi, seisoi, ja sitten lähti. Eikä koskaan palannut. Ja kesä jatkui. Heinäkuun lopussa Matti lähti kaupunkiin, rakennusfirmaan harjoitteluun. Hän lähti mielellään: tarvitsi ajatusten vaihtoa, maisemanvaihdosta. Ja siellä työmaalla hän tapasi Riinan.
Riina työskenteli samassa toimistossa lähettinä. Lyhyt, vaaleilla kiharoilla, hän puhui hiljaa, mutta vakuuttavasti. Nauroi kuin kello, eikä koskaan kysynyt, paljonko hänellä on rahaa tai missä hän oli eilen. Hän oli kiinnostunut Matista: miten päivä meni, oliko väsynyt, mitä näki unta. Matti katsoi häntä eikä uskonut onneaan.
Puolen vuoden kuluttua hän kosii. Riina ei edes epäröinyt: sanoi ‘kyllä’ niin aidolla ilolla, että Matin sydän pamppaili.
— En ole katunut hetkeäkään, — hän kuiskasi myöhemmin, maistraatissa, kun Matti pujotti sormuksen hänen sormeensa.
Liisa melkein itki onnesta häissä. Vieressä istuivat hänen vanhat ystävänsä, naapurit, ja kaikki sanoivat yhteen ääneen:
— Hieno pari! Ja morsian niin herkkä, hiljainen, heti näkee, että hyvällä sydämellä.
Ja kahden vuoden päästä syntyi Sampo, reipas, sinisilmäinen poika, josta tuli heti mummin lempilapsi. Matti ja Riina tulivat kylään joka viikonloppu. Sampo juoksi pihalla, keräsi kukkia mummille, ja illalla istui hänen sylissään ja kuuli satuja.
Eräänä myöhäisenä syysiltana Liisa istui keittiössä, ja Matti auttoi perunoiden kuorimisessa. Ikkunan takana tihutti sadetta, pöydän ääressä istui Riina Sampo sylissä.
— Äiti, — Matti sanoi yhtäkkiä, — muistatko sen jutun Ainoista?
— Muistan, poika, — hän huokaisi.
— Olen iloinen, että niin kävi. Jos Aino ei olisi pettänyt minua, en olisi koskaan tavannut Riinaa. Eikä meillä olisi Sampoa, — hän katsoi vaimoaan ja poikaansa, ja hänen silmänsä loistivat.
Liisa hymyili, pyyhki kädet pyyhkeeseen ja silitti pojanpoikaa päähän:
— Siis kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu parhain päin. Sinä itse sanoit: en halua olla varavaihtoehto. Ja nyt sinä olet Riinalle ja pojalle ykkönen, tärkein. Se, poika, on tärkeintä.
Riina ei kysellyt mitään, hän tiesi tarinan eikä ollut mustasukkainen menneisyydestä. Hän vain otti miestään kädestä ja sanoi hiljaa:
— Onni rakastaa hiljaisuutta, Matti. Eikä me sitä hukata.
Liisa katseli perhettään sellaisena kuin se oli: ilman salaisuuksia, ilman varasuunnitelmia, vain rakkautta, joka elää teoissa, ei sanoissa. Ja hän tiesi, nyt kaikki on hyvin. Aina.
