Musta leski Kaunis ja fiksu Liisa tutustuu ennen yliopiston, journalismin laitoksen, valmistumista Vesa Rantaseen, paljon itseään vanhempaan mieheen. Luonnollisesti ensimmäisenä huomasi hoikan ja herkän Liisan juuri Vesa – kaupungissa tunnettu lauluntekijä, jonka biisit soi paikallisessa radiossa ja olivat kaikkien suosiossa. Vesa oli kaikille “oma mies”, paikallisessa televisiossa tuttu lähes kaikille. Siksi hän sai helposti järjestettyä Liisan töihin tv-kanavalle – juontamaan omaa ohjelmaansa. Pian hänen ensimmäinen ohjelmansa ”Sydämestä sydämeen” lähti eetteriin. Vieraaksi saatiin kaupungin tunnettu psykologi ja muita asiantuntijoita. Ohjelma perustui kysymyksiin ja vastauksiin arjen tilanteista. – Hienoa, Liisa, kehui Vesa katsottuaan lähetyksen, – tätä pitää ehdottomasti juhlistaa. Vesa Rantanen, 45-vuotias, ollut naimisissa kolme kertaa, mutta hänen loputon energiansa ja ystäväjoukkonsa eivät sopineet perhe-elämään. Hän oli luova ihminen, kirjoitti kappaleita ja piti itseään lähes ansioituneena säveltäjänä. Ravintolat, kahvilat, saunat – kaikkialla tunnettu ja alkoholia kului paljon. Aika kului. Liisasta tuli suosittu kaupungissaan, meni Vesalle naimisiin. Hänen ohjelmiaan katsottiin paljon. Hän pukeutui tyylikkäästi, oli aina iloinen ja kohtelias. TV-kaunotar, kuten sanottiin, ei ollut lainkaan demoninen. Mutta avioliitto olikin erehdys, kuten Liisa itsekin pian oivalsi – mies oli jatkuvasti päihtynyt. – Vesa, älä nyt liikaa leuhki, – huomautti hänen ystävänsä Seppo, – tuo tyttö kyllä vielä näyttää sinulle, – kun Vesa yritti nöyryyttää Liisaa humalassa. – En minä koskaan ole valinnut järkeviä vaimoja, – Vesa tuumi, piti vain itseään fiksuna ja nipisti Liisaa poskesta kahvilassa. Vesa käyttäytyi aluksi herrasmiesmäisesti saavuttaakseen Liisan suosion – kukkia, lahjoja, parikin laulua omistettu hänelle, aina kuunteli tarkkaavaisesti. Mutta kun Liisasta tuli vaimo, se kaikki katosi. Huomio vaimoon jäi kotikissan tasolle, jopa tiuski. – Olinpa minäkin naiivi kun luulin hänen olevan avain tähteyteen, – mietti Liisa. Todellisuus oli toista. Liisa oli opiskellut ranskaa, ei käyttökelpoisin kieli matkailuun, Vesa jatkuvasti jankutti: – Opiskele englantia. Aivan kuin maalaistollo ulkomailla. Ei urheiluun aikaa, mutta englannillekaan ei riitä. Liisa alkoi tahallaan olla opiskelematta englantia. Mutta kun miehen lukeneempi ystävä Seppo illanistujaisissa totesi: – Englantia osaava nainen on yhtä luonnollinen kuin korkokengät, – Liisa haki kurssit ja alkoi opiskelemaan intohimoisesti. – Seppo, vaikutit vaimooni, nyt on kaikki oppikirjat kotona ja autossa soi englannin kurssit, – naurahti Vesa. Vesa ja Liisa asuivat suurella asunnolla, perinnön lääkäri-isältä. Apuna kotona oli Vera, 43-vuotias yksinäinen nainen, kateellinen ja ilkeä, mutta piilotti sen taitavasti. Kaikki elämä heidän kodissaan oli Veran silmien alla. Liisa heräsi aamulla, mies nukkunut taas toimiston sohvalla, palasi myöhään humalassa. Keittiössä Vera piti käsissään tyhjää konjakkipulloa: – Illalla täysi, nyt aamupalaksi hänelle mitä? – Suolakurkkuja, – murahti Liisa ja suuntasi suihkuun. Seitsemän aviovuoden jälkeen lasta ei tullut, miehellä riitti poika edellisestä liitosta. Lamaantui perheestä, vaikka itsekin rakensi uraa. Aamupalan jälkeen lähetti Veran miehen luo, Vesa herätti vain pelkoa – punainen läikkä tyynyllä. – Liisa, – huusi Vera, – ambulanssi heti! 15 minuutissa Liisa istui ambulanssissa kohti sairaalaa. Vesa joutui suoraan teholle. Lääkärien mukaan – tilanne oli vakava. Illalla lääkäri soitti: – Miehesi kuoli. – Uskomatonta… hän ei ollut edes vanha, – Liisa suri. Hautajaiset olivat näyttävät. Seppo lausui puheen: – Ei surra, Vesa eli täyden elämän, nyt on vapaa. – Hänellä oli kaikkea, – Liisa kuuli supinaa. Koti tuntui hiljaiselta, Vera katsoi odottavasti – saako pitää työnsä. Kollegat sanoivat: – Sinulla ei ole syytä suruun, nuori, vapaa ja rikas. Kaksi tilille jäänyttä summaa ja muutenkin hyvä työ. Etsi seuraa, baarit kutsuvat. Päivän päätteeksi Liisa pysähtyi lähikahvilaan, siemaili espanjalaista viiniä. Jämäkkä mies, Jari, astui pöytään: – Saanko liittyä? – hän kysyi. – Jari, esittäytyi, – miksi sinä suret, noin kauniin ei pitäisi. – Synkistyttää vähän. Jari, nelikymppinen, roteva ruskeatukkainen, ei komea mutta sympaattinen – muistutti Liisaa pehmonallesta. Hymyllä sulatti tunnelman, juttuja riitti, Liisa nauroi ja piristyi. Sovittiin treffit. Aamulla Liisa ilmoitti Veralle: – En tarvitse palveluitasi enää, pärjään itsekin. – Liiisa, missä minä nyt työn saan, – Vera itki. Lopulta Liisa myöntyi, Vera sai jatkaa. Jari vieraili usein, Liisa meni tälle naimisiin kolmen kuukauden päästä. Häämatka Malediiveille, yrittäjä-mies hoiti prameat järjestelyt. Ensiluokkaiset lennot, vip-vastaanotto, oma ranta, upea huvila. – Käsittämätöntä, miten paljon pehmokaveri tähän laittaa, – Liisa pohti. Jari oli suopea, huolehti aamupalasta, oli läsnä. Mutta diabetes-insuliinipistos jäi salaisuudeksi, kunnes Liisa sattui näkemään. – Ei mitään hätää, insuliinia, – Jari rauhoitti. Malediivit maistuivat, mutta Liisa haaveili komeammasta miehestä. Uteli Jarilta urheilusta, mutta tämä huokaili: – Valitettavasti minusta ei tule Adonista, olen insuliiniriippuvainen. Työ vei taas mukanaan, mutta kaipuu, toivo rakkaudesta jäi. Haaveili intohimosta, että vierellä makaisi atleettinen hurmuri. Teki töitä, mutta ei ollut pettänyt miestään – vielä. Uudenvuoden juhlissa Liisa päätyi kollegan kyydissä, tutustui tämän ystävään Arttu Kosseen – komea, urheilullinen, nappasi Liisan puhelinnumeron ja ensisuudelma auton rinnalla sytytti kipinän. Arttu oli ihanteellinen rakastaja, Liisa kotona hellä Jarille, Arttu taas raju. Kaikki toimi. Jari tuli myöhään töistä, ei tiennyt mitään. Mutta kerran, kun Liisa oli Artun luona, ovikello soi – Jari astui sisään ja sai kohtauksen. Insuliinikynä löytyi, mutta Jari kuoli. Hautajaisten jälkeen Jarille löytyi lapsi edellisestä liitosta, juristi, joka ajoi Liisan pois talosta, rahapaketin kera. Liisa vei Veran mukaansa takaisin omaan asuntoon – vanhaan perintökotiin. Aika kului, Arttu auttoi, mutta ei puhunut avioliitosta. Sitten tuli puhelu – Arttu oli kuollut auto-onnettomuudessa. – Miksi kaikki mieheni kuolevat? Olen kuin musta leski. Lopulta erään ohjelman kuvauksissa Liisa tapasi nuoren Mikaelin – heidän välilleen syntyi suuri rakkaus. Mikaelilla ei ollut perhettä, salassa paljastui, että hän kuuluu Suomen rikkaimpien kärkikaartiin. Liisa pelkäsi jo hänestäkin. Kun Mikael sairastui, Liisa ryntäsi sairaalaan. Mikael vakuutti, että kaikki on hyvin, rakastaa Liisaa ja haluaa naimisiin. – Tottakai, – Liisa vastasi, – edessä on uusi elämä ja onni. Täydellinen. Kiitos kun luit, olisin iloinen tuestasi! Onnea elämääsi!

Mustaleski

Kaunis ja nokkela Aino, juuri ennen kuin valmistui Turun yliopiston viestinnän laitokselta, tutustui mieheen nimeltään Väinö, joka oli häntä paljon vanhempi. Juuri Väinö Salonen kiinnitti ensimmäisenä huomion hoikkaan ja herkän Ainoon. Väinö oli Turussa tunnettu henkilö, teki lauluja, joita kuulosti kaupungin radiossa usein.

Väinö oli kaikille tuttu kasvo, työskenteli paikallisella YLE:llä, ja tunsi siellä melkein kaikki. Ei ollut vaikeaa järjestää Ainolle paikkaa ohjelmansa juontajana opintojen päätyttyä. Pian Ainon ensimmäinen oma ohjelma “Sielun syvässä” meni televisioon. Hän kutsui tunnetun turkulaisen psykologin ja muutaman muun asiantuntijan. Ohjelma pyöri kysymysten ja esimerkkien muodossa.

Hienoa työtä, Aino, kehui Väinö katsottuaan ohjelman. Tätä pitää juhlia!

Väinö Salonen oli jo 45, ollut naimisissa kolmesti, mutta hänen levoton energia ja ystävien määrä eivät sopineet perhe-elämään. Väinö oli taiteilija, lauluntekijä, melkein jo suomirockin ansioitunut tekijä. Ravasikin ravintoloissa, kahviloissa, saunoissa, kaikkialla ja joskus joi liikaa.

Aika kului. Aino tuli Turussa suosituksi ja meni naimisiin Väinön kanssa, ja hänen ohjelmaansa seurattiin laajalti. Hän pukeutui tyylikkäästi ja oli aina kohtelias, iloinen ja lämmin. Hänestä puhuttiin kaupungilla “television kaunottarena” mutta aviomies ei kuitenkaan ollut se oikea. Aino ymmärsi tämän, kun Väinö oli yhä useammin humalassa.

Väinö, älä nyt rupea omille teillesi, sanoi kerran hänen ystävänsä Simo, kun Väinö pilkkasi Ainoa humalapäissään. Tämä tyttö vielä pistää sinut kuriin.

Ei, Simo, fiksuja naisia minä en valitse vaimoksi, Väinö uskoi olevansa ainut viisas, ja nipisti Ainoa poskesta kahvilassa.

Kun Väinö vielä yritti voittaa Ainon sydämen, oli kohtelias ja romanttinen. Kukat, lahjat, pari laulua omistettu Ainolle, kuunteli ja kannusti. Mutta naimisiin menon jälkeen muuttui. Vaimolle ei antanut huomiota kissaa enempää, huusi välillä.

Minä kun luulin hänen kanssaan tähdeksi tulevani, mietti Aino.

Kaikki kävi toisin. Opiskellessaan Aino oppi ranskaa, mikä ei ollut erityisen hyödyllistä matkoilla. Väinö saarnasi:

Opiskele englantia, et pärjää muualla. Salille ei tarvitse mennä, älä tuhlaa aikaa turhuuksiin.

Niinpä Aino päätti olla opiskelematta englantia kiusallakin miehelleen. Mutta kun Simolla, Väinön fiksulla ystävällä, oli sanottavaa:

Englanti on tärkeä osa menestyvän naisen elämää, kouluttaudu, Aino seuraavana päivänä etsi kurssit.

Simo vaikutti vaimooni, Väinö nauroi, kun Aino osti oppikirjoja ja auto soi englantia musiikin sijaan.

He asuivat Väinön perinnöksi saamassa suuressa asunnossa Turun keskustassa. Heillä oli kotona avustaja, Marjatta, noin 43-vuotias, yksinäinen, hieman kateellinen nainen, joka osasi kuitenkin esittää ystävällistä. Marjatta näki kaiken. Turha salata häneltä mitään.

Eräänä aamuna Aino heräsi, eikä Väinö ollut vieressä taas sammunut työhuoneen sohvalle. Keittiössä Marjatta piteli tyhjäksi juotua konjakkipulloa:

Illalla oli täynnä. Mitä sille aamulla tarjoamme?

Suolavettä, Aino murahti, ja meni suihkuun.

Seitsemän avioliittovuoden jälkeen Ainolle ei tullut lasta, eikä se Väinölle sopinut, oli jo poika ensimmäisestä liitosta. Aino pettyi yhteiseen elämään, eikä itsekään ollut varma lapsista, sillä ura kiinnosti. Aamupalan jälkeen Aino pyysi Marjattaa katsomaan Väinöä huoneessa. Mies makasi vatsallaan, tyynylle oli jäänyt tumma läiskä.

Aino, huusi Marjatta, Soita ambulanssi!

Mikä hätänä?

En tiedä!

Viidentoista minuutin päästä Aino jo istui ambulanssissa miehensä kanssa matkalla TYKSiin. Väinö vietiin, ja pian lääkäri totesi:

Tilanne on vakava. Emme voi luvata mitään.

Illalla puhelin soi:

Miehesi menehtyi.

En voi uskoa tätä, sanoi Aino hiljaa. Väinö ei ollut vielä vanha. Hautajaiset olivat kauniit ja Simo piti koskettavan puheen. Niin paljon ihmisiä tuli paikalle, Väinö oli tunnettu. Edes muistotilaisuudessa Simo lausui:

Ei surra, Väinö eli täyttä, värikästä elämää. Nyt hän on vapaa.

Kaikki hänellä oli, kuiskasi joku Ainon korvaan.

Aluksi Aino ei tottunut elämään ilman Väinöä. Kotona oli outo, jylhä hiljaisuus. Marjatta pelkäsi työttömyyttä, odotti Ainon päätöstä. Työtoverit totesivat:

Aino, sinulla ei ole syytä murehtia. Nuori ja vapaa, lisäksi rahaa jäi mieheltä. Kahdet hyvät tilit jaettuna Väinön pojalle ja Ainolle. Ainolla itselläänkin oli rahaa, eikä halunnut olla yksin kotona, kävi välillä kahvilassa.

Kerran ohjelman kuvauksen jälkeen piipahti läheiseen kahvilaan, mutusteli hiljaisena pientä punaviinilasia. Häntä lähestyi vahva mies, joka kohteliaasti kysyi, saisiko istua viereen.

Saanko? Aino nyökkäsi. Olen Jarmo, ja sinä selvästi kaipaat seuraa.

Kaipaan ehkä.

Jarmo oli nelikymppinen, jykevä, ruskeatukkainen, ei erityisen komea, kasvonpiirteet karhuja muistuttavat, mikä huvitti Ainoa.

Saisinko tarjota jotain? Viiniä, cocktailin, leivoksen?

Kiitos, leivos riittää, makea ei ollut Ainon intohimo.

Jarmo ei ehkä ollut komea mutta erittäin mukava. Hän kertoi tarinoita, nauratti, ja Aino viihtyi. Jarmo saattoi hänet kotiin, ja sovittiin tapaamisesta.

Aamulla Aino ilmoitti Marjatalle:

En tarvitse enää apuasi, pärjään aivan hyvin itse.

Oi Aino, minä olen ollut teille uskollinen kaikki nämä vuodet, Marjatta parahti. Minne minä menen?

Kyllä sinä löydät uuden perheen, tai töitä jostain.

Sinne siis, itki Marjatta, mutta ikävä tulee.

Eihän siitä mitään haittaa olisi, ikkunoita ja wc:tä ei tarvitse puhdistaa itse, mietti Aino.

Marjatta pyyhki kyyneleet, mutta kun Aino salli paluun, hän ilahtui ja halasi Ainoa.

Rakastin teitä, te ja Väinö olitte minulle kuin perhe, ja nyt kaikki muutut hetkessä.

Elämä jatkui, ja Jarmo Jaska alkoi vierailla usein. Jarmo rakasti Ainoa, jonka kanssa solmittiin avioliitto jo muutaman kuukauden päästä. Aino halusi vaatimattoman hääjuhlan, mutta Jarmo tarjosi ikimuistoisen häämatkan Malediiveille. Yrittäjänä hänellä oli varaa siihen.

Aino odotti matkan olevan peruskauraa, suora lento, kelpo hotelli, turistiohjelmaa. Jarmon vaatimukset olivat toiset. Lento oli ensimmäisessä luokassa, lentokentällä opas johdatti heidät VIP-katamaraanille. Saarella heidät otettiin vastaan kuin kuninkaat, ilotulituksin, juhlaesityksin ja cocktailein.

Heidän vilaansa oli upea: neljä huonetta, kaksi kylpyhuonetta, oma uima-allas ja ranta.

Huh, paljonko tuo Jaska maksoi tästä, mietti Aino.

Aino ei ollut kiinnostunut, oliko Jarmo todella varakas, tiesi vain että tällä oli varaa. Jarmo helli Ainoa, piti lähellä kuin pehmokarhua, huolehti, että Aino söi aamuisin kunnolla ennen töihin lähtöä.

Väinö oli ankara, nöyryytti ja yritti nostaa minua omalle tasolleen. Jaska taas elää minulle, kuuntelee ja ymmärtää, ja se on minulle tärkeää, mietti Aino.

Marjatta ylisti uutta aviomiestä ja iloitsi, kun he asuivat Jarmon suuressa talossa Turun laitamilla. Mutta Aino järkyttyi kerran nähtyään Jarmon pistämässä itseään neulalla.

Mitähän tuo on, kauhistui Aino.

Se on insuliinia, minulla on diabetes, mutta ei hätää, elän silti täyttä elämää.

Lomalla Malediiveilla Aino mietti:

Olenko viimein löytänyt onnellisuuden?

Jaskan tarjoama loistomatka miellytti, ainoa mikä harmitti oli, että mukana oli tukeva, kömpelö mies eikä atleettinen surffiopettaja.

Jaska pitäisi saada dieetille ja salille, Aino ajatteli.

Hän otti asian puheeksi, mutta Jarmo totesi alakuloisena:

Jos haluat, kokeilen liikuntaa, mutta aineenvaihdunta tökkii, ja enpä taida Apolloksi muuttua. Insuliinista riippuvainen.

Selvä, eipä tarvitsekaan, päätti Aino.

Työhön palattuaan Aino alkoi taas miettiä elämäntarkoitusta. Löydänkö ikinä oikean rakkauden? Jaska ei herättänyt intohimoa. Hän kaipasi tunnetta, halusi tietää, miltä rakkaus oikeasti tuntuu. Halusi olla yöllä lihaksikkaan komistuksen vieressä, ei pehmokarhun. Kollegat naljailivat:

Sinäkö et petä Jaskaasi, etkö olekaan niin siveä?

Mutta Aino ei ollut moitteeton, ei vain halunnut loukata kilttiä puolisoaan. Työpaikan uudenvuodenjuhlissa Aino humaltui, ja työkaverinsa Kalle pyysi ystävänsä Arin kyydittämään Ainoa kotiin.

Ainonkin voimme viedä, Kalle huikkasi, ja Aino suostui.

Ari istutti Ainon viereen ja nauroi:

Kalle, mikset ole esitellyt minulle näin kaunista naista?

Aino jäykistyi, tuijotti Aiin kuin olisi nähnyt unelman.

Ari, komea ja varakas, ei irrottanut katsettaan Ainoon. Vei kotiin, pyysi puhelinnumeron ja painoi Ainoa vasten autoaan, suudellen intohimoisesti. Aino ei väistänyt, vaan piti “kovasta” ja voimakkaasta Arista.

Ari oli oiva rakastaja. Kotona Aino oli hellä Jaskalle, mutta Ari oli toisenlainen: suora, voimakas, ei tuhlannut aikaa hellittelyyn. Yhteen tulivat aina Arin pienessä kämpässä. Kaikki sujui molemmille. Jarmo palasi myöhään töistä, eikä huomannut mitään. Eräänä päivänä Aino ajoi Ariin ja oli juuri asettumassa sänkyyn, kun ulko-oven kello soi.

Nyt suututaan, Ari kirosi ja meni ovelle.

Aino kuuli oven takaa tuttujen miesten äänet, näki Jarmon seisovan huoneen ovella, hiljaa.

Jaska ei, tämä ei ole mitä näyttää

Ari oli tyyni, olisi voinut estää pääsyn.

Kuka minusta kertoi, Aino kysyi.

Ei sillä ole enää väliä. En olisi uskonut, siksi tarkistin.

Aino huomasi Jarmon voivan huonosti, kalpean ja hikisen, joka kaatui lattialle. Aino syöksyi, huomasi hengitysvaikeudet.

Soita ambulanssi, karjui.

Ari soitti, Aino löysi taskusta insuliinikynän ja pisti lääkkeen. Jarmo ei herännyt. Ambulanssin lääkäri totesi:

Hän on menehtynyt.

Aino palasi kotiin romahduksessa. Marjatta kohtasi ovensuulla:

Mitä on tapahtunut, Aino?

Aino mietti, Ehkä Marjatta paljasti minut, hän kyseli usein Arista, mutta ei sanonut mitään.

Hautajaisten jälkeen aika kului. Jarmon tytär vanhemmasta liitosta, lakimies, tuli ilmoittamaan Ainolle, että talo pitää jättää, perintö menee hänelle ei ole mitään tehtävää, osuutta ei anneta. Hän heitti ison kasan euroja pöydälle ja antoi kolme päivää aikaa lähteä.

Aino ei halunnut taistella, luopui kaikesta. Hän ja Marjatta palasivat suurhuoneistoon, joka jäi hänelle Väinöltä.

Vähitellen Aino toipui; Ari piti seuraa, muttei kosintaa kuulunut koskaan. Suhde jatkui silti. Kerran Aino sai uutisen työtoverilta:

Aino, istu alas Ari kuoli, auto-onnettomuus heti kuollut

Silloin Aino mietti:

Miksi kaikki mieheni kuolevat? Olen kuin mustaleski ehkä niin aletaan kutsua. Minulla on varmaan musta aura.

Aikaa kului. Ohjelmaan tuli uusi vieras, nuori mies Matti. Aino huomasi hänen katsovan ihailevasti. Kuvausten jälkeen Matti kutsui hänet kahville.

Toki, Aino suostui, ehkä oli aika elpyä.

Matti voitti Ainon sydämen, Aino rakastui ensi kertaa syvästi ja raivoisasti.

Tällaista on rakkaus. En voi hengittää ilman Mattia, enkä edes elää. Mutta pelkään hänenkin puolestaan.

Matti rakastui myös, he viettivät onnellista elämää. Aino ei ollut kiinnostunut Mattin taustoista, tiesi ettei tämä ollut naimisissa, ei lapsia. Isä jossain, mutta ei yhteydessä. Matti asui Ainon luona. Kun Matti oli töissä, Aino päätti selvittää kelpaisiko Matti. Hän avasi koneen, googlasi Mattin nimen ja ensimmäinen linkki kertoi karua faktaa: Matti, oma, tuttu, rakas, olikin yksi Suomen varakkaimpia. Aino hätkähti. Omaisuus valtava.

En usko tätä Aino purskahti nauruun mitä vielä! ja pelkäsi, että taas jotain tapahtuu.

Aino rauhoittui ja lähti töihin. Illalla yritti soittaa Matille, mutta puhelin ei vastannut. Soitti toimistoon.

Hyvää päivää, saisinko Mattin puhelimeen?

Kuka soittaa? kysyi sihteeri.

Aino.

Hänet vietiin sairaalaan sanoi vielä mihin.

Aino riensi sairaalaan.

Mitä hänelle tapahtui? huusi hän lääkärille.

Lääkäri rauhoitti:

Kaikki hallinnassa, sydän vähän oikuttelee, mutta mies selviää.

Voinko nähdä häntä, hetken vain

Kymmenen minuuttia.

Aino astui huoneeseen, Matti odotti ja hymyili. Matti otti Ainon kädet omiinsa.

Kaikki kääntyy hyväksi, rakastan sinua. Kun tästä pääsen, mennään naimisiin. Toivottavasti suostut?

Tottakai! sanoi Aino ja suuteli häntä. Edessä on elämä ja todellinen onni.

Elämä jatkuu, ja on tärkeää muistaa: joskus vaikeudet ja menetykset vievät meidät oikeaan paikkaan. Onnen saa, kun uskaltaa avata sydämensä uudelleen.