Mitä ihmettä tämä taas on, Tapio huokaisee ja kyykistyy tarkastelemaan tyttärensä poskien vaaleanpunaisia läikkiä. Taas sama juttu…
Nelivuotias Tuula seisoo keskellä olohuonetta, kärsivänä ja hämmentävän vakavana, aikuismaisen tyynenä. Hän on jo tottunut näihin tutkimuksiin, vanhempiensa huolestuneisiin ilmeisiin, loputtomiin voiteisiin ja pillereihin.
Liisa tulee viereen, laskeutuu lattialle miehensä rinnalle. Hän siirtää varovasti hiussuortuvan Tuulan otsalta.
Ei nuo lääkkeet kyllä toimi ollenkaan. Ihan kuin vettä joisi. Eikä ne lääkärit terveyskeskuksessa… eivät ne mitään keksi. Kolmatta kertaa ne vaihtaa suunnitelmaa eikä mikään auta.
Tapio nousee ja hieroo otsaansa. Ikkunan takana harmaus valtaa päivän, eikä tämäkään päivä näytä yhtään edellisiä valoisammalta. Nopeasti he pukevat Tuulan lämpimään takkiin, ja puolen tunnin päästä he jo istuvat Tapion äidin luona, kerrostalossa Käpylässä.
Leena huokailee, pudistelee päätään ja silittää lapsen selkää.
Niin pieni vielä, ja jo noin paljon lääkkeitä. Onhan tuo valtava taakka keholle, hän nostaa Tuulan syliinsä, ja tyttö tapansa mukaan painautuu mummon kainaloon. Sydäntä särkee katsoa.
Ei me muuten annettaisi, Liisa istuu sohvannurkassa, sormet puristettuina yhteen. Mutta kun se allergia ei hellitä lainkaan. Me ollaan poistettu kodista kaikki mahdolliset. Ihan kaikki. Tuula syö pelkkiä perustuotteita ja silti tulee iho-oireita.
Mitä lääkärit nyt sanovat?
Ei mitään selkeää. Eivät löydä syytä. Kokeita tehdään, verikokeita otetaan, eikä tuloksia… Liisa huiskauttaa kättään. Tuollainen tulos vain. Poskilla.
Leena huokaisee ja suoristaa Tuulan kauluksen.
Jospa se menee ohi ajan myötä. Onhan monilla lapsilla, että allergiat vain katoavat. Mutta nyt… Ei tästä vielä iloista ole.
Tapio katsoo hiljaa tytärtään. Hän on niin pieni ja laiha. Silmät suuret ja tarkkaavaiset. Tapio silittää hänen päätään, ja mieleen nousee oma lapsuus miten hän haki keittiöstä korvapuusteja, jotka äiti leipoi lauantaisin, miten kinusi karkkia, ja rakasti äidin puolukkahilloa lusikalla suoraan purkista. Mutta Tuula… Keitettyjä kasviksia. Keitettyä kanaa. Vettä. Ei hedelmiä, ei makeisia, ei tavallista lastenruokaa. Neljä vuotta ja tiukempi ruokavalio kuin monella vatsaongelmaisella aikuisella.
En enää tiedä, mitä vielä voisi poistaa, hän mutisee. Ruokavalio on melkein tyhjä jo nyt.
Kotimatka menee hiljaisuudessa. Tuula nukahtaa takapenkille, ja Tapio vilkuilee häntä peilistä. Tyttö nukkuu rauhassa. Ainakin nyt ei kutise.
Äitini soitti, Liisa sanoo hiljaa. Pyytää Tuulaa kylään ensi viikonloppuna. Hänellä olisi liput nukketeatteriin, haluaa viedä lapsen.
Teatteriin? Tapio vaihtaa vaihteen. No se tekee hyvää. Tulee vähän vaihtelua.
Ajattelin samaa. On varmasti mukavaa.
…Lauantai aamuna Tapio pysäköi anoppinsa rivitalon pihaan, auttaa Tuulan ulos turvaistuimesta. Tyttö räpsii unisia silmiään ja hieroo niitä nyrkein herätys tuli liian aikaisin. Tapio nostaa hänet syliin, ja Tuula painautuu isään kiinni kuin lämmin pikkulintu.
Aila nousee värikkäässä kotimekossa ulkoportaille, avaa käsivartensa, kuin Tapio olisi tuonut kotiin haaksirikkoutuneen.
Voi Tuula kulta, muruseni, hän ottaa tytön halaukseen ja puristaa tiukasti. Niin laiha ja kalpea, posketkin ihan kuopalla. Olette rääkkäytäneet lasta näillä dieeteillä, olette ihan pilanneet pienen.
Tapio työntää kädet taskuihin, pidättelee ärtymystä sama riita joka kerta.
Teemme tämän vain lapsen parhaaksi. Ei huvikseni, tiedät hyvin.
Parhaaksi muka, Aila nyrpistää huulia ja katsoo lapsen läpi kuin tämä olisi tullut vankileiriltä. Pelkkiä luita ja nahkaa. Lapsen pitäisi saada kasvaa, mutta te vain pidätte nälässä.
Hän kantaa Tuulan sisälle vilkaisemattakaan taakse, ja ovi sulkeutuu hiljaa. Tapio jää seisomaan portaille jokin kutittelee takaraivossa, yrittää hahmottua, mutta karkaa kuin sumu. Hän pyyhkii otsaansa, hetken seisoo hiljaa, sitten suuntaa autolle.
Viikonloppu ilman lasta outo, melkein unohtunut tunne. Lauantaina he käyvät Liisan kanssa Prisman suuressa marketissa, kärräävät hyllyjen välissä viikon ruoat.
Kotona Tapio puuhaa kolme tuntia vuotavan hanan kanssa kylpyhuoneessa ollut rikki jo toista kuukautta. Liisa järjestelee kaappeja, pakkaa vanhat vaatteet kierrätykseen. Arjen tavalliset askareet, mutta talo tuntuu liian hiljaiselta ilman lapsen ääntä.
Illalla tilataan pizzaa juuri sitä, jossa on mozzarella ja basilikaa, jota Tuula ei saa syödä. Avataan pullo punaviiniä. Istutaan keittiössä, puhutaan turhanpäiväisiä; töistä, lomasta, ja putkiremontista, joka ei koskaan etene.
Onhan tämä aika mukavaa, Liisa tokaisee ja puraisee huultaan heti. Siis, tarkoitan vaan… hiljaista ja rauhallista.
Ymmärrän kyllä, Tapio puristaa hänen kättään. Kyllä minäkin ikävöin. Mutta nyt on hyvä hengähtää välillä.
Sunnuntaina Tapio lähtee hakemaan Tuulaa iltapäivällä. Aurinko laskee ja kadut hehkuvat oranssina. Anoppilan vanha omakotitalo lepää omenapuiden seassa, ilta-auringossa pehmeän kodikkaana.
Tapio avaa portin saranat natisevat ja pysähtyy puolessa matkassa.
Portailla istuu Tuula. Vieressä Aila, kasvonsa onnesta kirkkaana. Hänen kädessään on lihapiirakka. Suuri, kiiltävä, voissa paistettu. Ja Tuula syö sitä, posket tahroissa, leualla murusia, silmät onnesta loistavat sellaista Tapio ei ole nähnyt tytöllä aikoihin.
Tapio tuijottaa hetken, sitten viha kuohahtaa rinnassa.
Hän hyökkää eteen, nappaa lihapiirakan pois Ailan kädestä.
Mitä tämä tarkoittaa?!
Aila hätkähtää ja punastuu niskasta hiusrajaan.
Hän nostaa kädet puolustukseen.
Vain pieni palanen! Ei se mitään, pieni piirakka vaan…
Tapio ei kuuntele. Hän nostaa Tuulan syliin tyttö hiljenee pelästyneenä ja puristautuu isän takkiin kantaa auton turvaistuimeen. Kiinnittää vyöt, kädet tärisevät vihasta. Tuula vilkaisee isään suurin silmin, huulet väpättävät kyynel on jo tulossa.
Kaikki hyvin, rakas, Tapio silittää tytön päätä, yrittää kuulostaa rauhalliselta. Odota tässä hetki. Isä tulee pian.
Hän sulkee oven ja kävelee takaisin talolle. Aila seisoo edelleen portailla, puristaa mekon helmaa, kasvot laikuttuneet.
Tapio, et ymmärrä…
Enkö ymmärrä?! Tapio pysähtyy, ja sanat purkautuvat. Puoli vuotta! Puoli vuotta emme tienneet mikä tytärtämme vaivaa! Tutkimuksia, kokeita, allergiatestejä tiedätkö, paljonko ne maksoivat? Paljonko huolta, paljonko unettomia öitä?!
Aila vetäytyy ovelle.
Halusin vain auttaa…
Auttaa?! Tapio astuu lähemmäs. Me pidimme tyttöä pelkällä vedellä ja keitetyllä kanalla! Kaikki mahdollinen pois ruokavaliosta! Sinä salaa kuitenkin tarjoat paistettuja lihapiirakoita?!
Minä vain yritin vahvistaa hänen vastustuskykyä! Aila kohottaa leukaansa. Annoin vähän kerrallaan, jotta keho tottuisi. Kohta olisi mennyt ohi, minun ansiostani! Tiedän mitä teen olen kasvattanut kolme lasta!
Tapio tuijottaa hämmentyneenä. Tämä nainen, jota hän on sietänyt vaimon vuoksi, perheen vuoksi myrkyttää nyt hänen lapsensa. Tietoisesti, luulee tietävänsä paremmin kuin lääkärit.
Kolme lasta, Tapio sanoo hiljaa, ja Aila kalpenee. Entä sitten? Jokainen lapsi on erilainen. Tuula ei ole sinun lapsesi, hän on minun. Etkä enää näe häntä.
Mitä?! Aila tarraa kaiteeseen. Et voi määrätä noin!
Voin.
Tapio kääntyy ja kävelee autolle, anopin huudot kaikuvat selän takana. Hän ei katso taakse. Hyppää ratin taakse ja käynnistää auton. Takapeilissä vilahtaa Ailan hahmo, hän huitoo portilla. Tapio painaa kaasua.
Kotona Liisa odottaa eteisessä. Kun hän näkee miehen ja itkevän tytön, hän ymmärtää kaiken ilman sanoja.
Mitä tapahtui?
Tapio kertoo lyhyesti ja pinnallisesti, tunteet on jo purettu anopin talon pihalla. Liisa kuuntelee, ilme jähmettyy joka lauseen jälkeen. Lopuksi hän ottaa kännykän.
Äiti. Joo, Tapio kertoi. Kuinka sä saattoi tehdä niin?!
Tapio vie Tuulan kylpyyn pesee kasvoilta piirakan ja kyyneleet. Oven takaa kuuluu Liisan ääni, terävä, tuntemattoman napakka. Hän toruu äitiään, kuten Tapio ei koskaan uskaltanut. Lopuksi kuuluu vielä selkeä: “Niin kauan kun selvitetään allergiaa Tuula ei tule sinun luo.”
Kaksi kuukautta vierii…
Sunnuntailounas Leenan luona on jo muodostunut perinteeksi. Tänään pöydällä komeilee mansikkakakku: pehmeä, kermaa ja tuoreita mansikoita. Ja Tuula syö sitä. Omalla lusikalla, sotkeutuneena korvia myöten. Posket täysin puhtaat.
Kuka olisi uskonut, Leena pudistaa päätä. Auringonkukkaöljy. Niin harvinainen allergia.
Lääkäri sanoi, että yhdellä tuhannesta, Liisa voitelee leipää voilla. Kun se kokonaan poistettiin ja siirryttiin oliiviöljyyn kahdessa viikossa hävisi kaikki oireet.
Tapio katsoo tytärtään ja ei saa katseestaan kyllikseen. Posket ovat taas punaiset, silmät loistavat, kermavaahtoa nenässä. Onnellinen lapsi, joka vihdoin saa syödä tavallista ruokaa. Kakut, keksit, kaikki, mitä ilman auringonkukkaöljyä voi tehdä ja niitä löytyy vaikka kuinka.
Väleissä anoppiin pysyy viileys. Aila soittelee, pahoittelee ja itkee luuriin. Liisa puhuu lyhyesti ja kylmästi. Tapio ei puhu ollenkaan.
Tuula nappaa taas lusikallisen kakkua, ja Leena siirtää lautasen lähemmäs.
Syö vaan, pikkuinen. Syö ja nauti.
Tapio nojautuu tuolin selkänojaan. Ikkunan takana sataa, mutta sisällä on lämmintä ja tuoksuu leivonnaisilta. Tyttärellä on kaikki paremmin. Mikään muu ei enää tunnu niin tärkeältä.




