Kasvatat hänestä nynnyä
Miksi ihmeessä laitoit hänet musiikkiopistoon?
Soile Virtanen käveli ohitseni, samalla riisuen hansikkaitaan ripein liikkein.
Tervehdys, Soile Virtanen. Käy peremmälle vain. Olen myös kovin iloinen vierailustasi.
Sarkasmi ei osunut maaliinsa. Anoppi paiskasi hansikkaat eteisen lipastolle ja kääntyi minuun, Eevi Sillanpään, päin.
Aarno soitti minulle ja kertoi. Hän oikein säteili, sanoi vain Alan soittaa pianoa! Mitä tämä oikein on? Onko hän muka joku tyttö?
Suljin ulko-oven hiljaa. Hitaasti. Pidin itseni kurissa, jotten huutaisi kurkkuni käheäksi tässä ja nyt.
Se tarkoittaa, että lapsenne saa oppia musiikkia. Hän pitää siitä kovasti.
Pitää muka! Soile Virtanen tuhahti kuin olisin sanonut jotain järjetöntä. Hän on kuusi! Ei hän tiedä mistään mitään. Sinun kuuluu päättää. Poika, perillinen, minun lapsenlapseni ja tästä sinä kasvatat mitä?
Anoppi asteli keittiöön ja napsautti vedenkeittimen päälle kuin kotonaan. Seurasin perässä, leukaperät kiristyen.
Kasvatan hänestä onnellisen lapsen.
Kasvatat hänestä nynnyä ja riepua! Soile Virtanen kääntyi minuun, kädet lanteilla. Olisit laittanut jalkapalloon! Tai painiin! Hänestä pitäis kasvaa mies, eikä… mikään pianisti!
Nojasin ovenpieliin. Laskin viiteen. Ei auttanut.
Aarno pyysi ihan itse. Hän rakastaa musiikkia.
Niin varmasti! anoppi huitaisi kädellään. Kun Seppo oli tuon ikäinen, hän pelaamassa jääkiekkoa pihalla muiden poikien kanssa! Ja sinun poikasi? Soittaa niitä asteikkojaan! Häpeällistä!
Jotain minussa naksahti. Irtauduin ovenpielestä ja astuin Soilea kohti.
Oletko valmis nyt?
En ole! Halusin sanoa jo pitkään…
Ja minäkin halusin sanoa, ääneni oli melkein kuiskaus. Aarno on minun poikani. Minun. Minä päätän miten häntä kasvatan. Sinä et saa enää sekaantua.
Soile Virtasen kasvot lehahtivat punaiseksi.
Kuinka puhut minulle?!
Poistu.
Mitä!?
Ohitin anopin eteiseen, nappasin hänen takkinsa naulakosta ja annoin sen suoraan käteen.
Poistu kodistani.
Sinä häätät minut? Minut?!
Avasi oven, nappasin anoppia kyynärvarresta ja talutin hänet ulos, vaikka hän pistikin vastaan. Murtauduin jämäkästi, työnsin Soilen kynnyksen yli.
Minä saan tahtoni läpi! Soile Virtanen kääntyi rappukäytävässä, kädet vapisivat Kuulitko?! En anna sinun pilata ainoaa lapsenlastani!
Hyvästi, Soile Virtanen.
Seppo saa tietää kaiken! Kerron hänelle kaiken!
Suljin oven. Nojasin siihen selin ja huokaisin pitkään. Hengitin kaiken ulos, viimeistä pisaraa myöten.
Oven takaa kantautui vielä hetken verran vaimeita huutoja, sitten portaat kolisivat alas. Kului parin minuutin hiljaisuus.
Anoppi oli kuluttanut minut loppuun. Jatkuvat moitteet, ohjeet ja neuvot miten kurittaa, mitä syöttää, mihin pukea. Seppo ei nähnyt asiassa ongelmaa. Äiti tarkoittaa vain hyvää, Hänellä on kokemusta, Voisit nyt kuitenkin kuunnella. Äiti oli hänelle jumalan arvoinen. Jokainen sana oli lopullista totuutta. Minä sen sijaan jouduin vain kestämään. Päivä toisensa jälkeen, vierailu kerrallaan.
Mutta en tänään.
Seppo palasi töistä vähän ennen kahdeksaa. Kuulin, kun hän avasi oven, ja tajusin heti anoppi oli jo ollut linjoilla. Se, miten hän paiskasi avaimet lipastolle, miten hän raskaasti asteli keittiöön, vilkaisematta olohuonetta, jossa Aarno katsoi piirrettyjä.
Aarno, istu tässä hetki, hymyilin pojalle, laitoin suuret kuulokkeet hänen korvilleen ja YouTubesta hänen lempisarjansa robotin seikkailuista. Me jutellaan hetki isän kanssa.
Aarno nyökkäsi ja uppoutui ruutuun. Suljin lastensuojan oven ja astelin keittiöön.
Seppo seisoi ikkunan luona, kädet puuskassa. Ei kääntynyt kun astuin sisään.
Sinä heitit äitini ulos.
Ei kysymystä, pelkkä toteamus.
Pyysin häntä lähtemään.
Työnsit ulos! Seppo kääntyi, leukaperät värisivät jännityksestä. Hän itki kaksi tuntia puhelimessa! Kaksi tuntia, Eevi!
Istahdin pöytään. Jalat olivat ihan pökkelöt koko päivän töiden jälkeen, enkä enää jaksanut tätä.
Häiritsikö sinua, että hän loukkasi minua?
Seppo pysähtyi hetkeksi. Sitten tomera ele.
Hän miettii vain lapsensa parasta. Mikä siinä on väärin?
Hän kutsui meidän poikaamme nynnyksi ja rievuksi. Seppo, meidän kuusivuotiaasta.
No, hän ylireagoi. Mutta äidillä on pointti, Eevi. Pojalle olisi hyötyä urheilusta. Joukkuehenki, sitkeys
Katsoin Seppoa silmiin. Kauan, kunnes hän katsoi pois.
Minut pakotettiin lapsena telinevoimisteluun. Äiti päätti olet voimistelija, ei vaihtoehtoja. Viisi vuotta, Seppo. Itkin ennen joka harjoitusta. Venytykset sattui, laihduin, rukoilin, että saisin lopettaa.
Seppo oli hiljaa.
En vieläkään voi astua urheiluhalliin. En pysty. Enkä aio tehdä pojalleni samaa. Jos Aarno haluaa jalkapalloon, fine. Mutta vain oma halu ratkaisee. Ei pakkoa, koskaan.
Äiti aikoo vain parasta…
Sitten hän voi tehdä uuden lapsen ja kasvattaa miten haluaa, nousin pöydästä. Minun poikani kasvatukseen ei anoppi enää sekaannu. Eikä sinäkään, jos suostut hänen leiriinsä.
Seppo jäi seisomaan, oli jotain sanomassa, mutta poistuin jo keittiöstä.
Ilta kului puhumatta. Laitoin Aarnon nukkumaan, sitten jäin pimeään lastenhuoneeseen kuuntelemaan pojan rauhallista hengitystä.
Kaksi seuraavaa päivää menivät jäisessä hiljaisuudessa. Sitten kerran illallisella Seppo heitti jonkin vitsin, minä hymähdin jää alkoi sulaa. Perjantaina jo puhuimme normaalisti, vaikka kumpikaan ei maininnut anoppia.
Lauantaina heräsin äkkiä. Huoneessa oli hiljaista, kurkistin kelloa kahdeksan aamulla. Liian aikaisin viikonloppuun. Seppo vielä nukkui, Aarno varmasti myös.
Mikä minut herätti?
Sitten kuulin metallinen ääni eteisestä. Lukon kääntyminen.
Sydän hypähti kurkkuun. Ovatko varkaat liikkeellä kirkkaalla aamulla? Otin kännykän käteen ja hipsin eteiseen.
Ovi aukesi.
Siellä seisoi Soile Virtanen. Kädessä avainnippu, kasvoilla voitonriemuinen ilme.
Hyvää huomenta, miniä-hopea.
Seisoin paljain jaloin kylmällä lattialla, löysässä t-paidassa ja pyjamahousuissa, kun anoppi katsoi minua kuin omistaisi koko talon.
Miten teillä on avaimet?
Soile heilutti avainnippua nenäni edessä.
Seppo toi minulle toissapäivänä, sanoi äiti, anna Eeville anteeksi, hän ei tarkoittanut pahaa. Sillä tavalla pyyteli sinunkin puolesta.
Räpyttelin silmiäni, yritin ymmärtää kuulemaani.
Mitä oikein teette täällä tähän aikaan?
Tulen hakemaan Aarnoa, anoppi riisui takkinsa ja ripusti naulakkoon. Laita jo valmiiksi! Mummo ilmoitti hänet jalkapalloon, ensimmäinen treeni tänään!
Raivo nousi silmiä hiveleväksi, mutta en antanut sen hallita. Käännyin nopeasti makuuhuoneeseen.
Seppo makasi peiton alla selkä minuun. Teeskenteli nukkuvaa näin hartioiden jännityksen.
Ylös!
Eevi, voisitko nyt hoitaa tämän myöhemmin…
Revin peiton hänen yltään, tartuin käteen ja vedin olohuoneeseen. Seppo horjui, mutta en päästänyt irti.
Soile Virtanen oli jo levittäytynyt sohvalle, selaili jotain aikakauslehteä.
Sinä annoit hänelle avaimet, sanoin keskellä olohuonetta, yhä pidellen Seppoa käsivarresta. Minun asuntooni.
Seppo oli hiljaa, kierteli.
Tämä on minun kotini, Seppo. Ostin ennen avioliittoa, ihan omilla rahoilla. Miten kehtaat antaa äidillesi avaimet tänne?
Oletpa itsekäs! Soile heitti lehden pöydälle. Omaa, toisen omaa… Ajattelet vain itseäsi! Seppo sentään ajattelee Aarnoa, siksi antoi avaimet. Että mummo saa tavata poikaa, kun sinä et päästä ovenkaan ohi.
Nyt suu kiinni!
Soile tukki naamaansa järkytyksestä, mutta minä katsoin vain miestäni.
Aarno ei mene jalkapalloon niin kauan kun se ei ole hänen oma toive.
Sinä et päätä! anoppi ponkaisi pystyyn. Olet vain ohimenevä vaihe Sepon elämässä! Luulitko olevasi korvaamaton? Seppo sietää sinua vain pojan vuoksi!
Hiljaisuus.
Käännyin hitaasti mieheni puoleen. Hän seisoi katse lattiassa, oli hiljaa.
Seppo?
Hiljaisuus. Ei sanaakaan puolustukseksi. Ei yhtäkään.
Hyvä on, nyökkäsin. Kylmä, selvä tyyneys vyöryi ylle. Ohimenevä vaihe. Tämä vaihe päättyy nyt. Ottakaa poikanne, Soile Virtanen. Minun avioliittoni on tässä.
Et käy! anoppi kalpeni. Et voi noin vain jättää!
Seppo, puhuin hiljaa, katsoen silmiin. Sinulla on puoli tuntia: pakkaa ja lähde. Tai heitän sinut ulos pyjamassa ei kiinnosta.
Eevi, odota, jutellaan ensin…
Ollaan jo juteltu.
Käännyin anoppiin ja hymyilin epäkeskisesti.
Voit pitää avaimet. Vaihdan lukot tänään.
…Ero kesti neljä kuukautta. Seppo yritti palata, soitti, kirjoitti, ilmestyi kukkien kanssa. Soile Virtanen uhkaili oikeudella, lastensuojelulla ja muka kavereillaan. Palkkasin pätevän lakimiehen, enkä enemmän vastannut puheluihin.
Kaksi vuotta meni kuin siivillä…
…Taiteen koulun juhlasali kuhisi odottajista. Istuin kolmannella rivillä, tiukasti ohjelma kädessä. Aarno Sillanpää, 8 v. Beethoven: Oodi ilolle.
Aarno astui lavalle vakavana, keskittyneenä, valkoisessa paidassa ja mustissa housuissa. Istui pianon ääreen, laski kädet koskettimille.
Ensimmäiset sävelet täyttivät salin, ja pidätin hengitykseni.
Oma poikani soitti Beethovenia. Kahdeksanvuotias, joka pyysi itse päästä musiikkiopistoon, istui itsekseen tunteja pianon ääressä, valitsi itse esityskappaleensa konserttiin.
Viimeisen soinnun kaikuessa yleisö puhkesi aplodeihin. Aarno kumarsi, etsi silmillään minut ja hymyili leveästi ja onnellisena.
Taputin muiden joukossa, kyyneleet valuivat poskille.
Kaikki meni oikein. Olin tehnyt oikean ratkaisun. Asetin lapseni tärkeimmäksi muiden mielipiteiden, avioliiton, yksinäisyydenpelon edelle.
Niin äiti tekee.
