Päästetty kotiinsa
Isä, mitä kaikki nämä uudet tavarat ovat? Oletko ryöstänyt jonkun antiikkiliikkeen? Tuula tutki kulmiaan kohottaen valkoista virkattua liinaa omalla lipastollaan. En tiennyt, että pidät vanhoista jutuista. Sinun maku on suoraan kuin mummo Anjalla…
Tuulukka, mikä yllätys! Et edes soittanut etukäteen, Seppo Astala huikkasi keittiöstä. Minä… siis, me… En odottanut sinua nyt.
Isä yritti näyttää pirteältä, mutta katseessa viipyi syyllisyys.
Selvästi en ollut odotettu, Tuula mutisi huuliaan kurtistaen ja suuntasi olohuoneeseen, missä odotti lisää yllätyksiä. Isä… Mistä nämä kaikki tavarat ovat? Mitä täällä oikein tapahtuu?
Tuula ei tunnistanut asuntoaan.
Silloin kun hän sai tämän asunnon mummoltaan, näky oli lohduton. Vanhaa suomityyliä, kellastuneet verhot, ryppyiset radiotason päällä, ruostuneet patterit ja siellä täällä repsottavat tapetit… Mutta tämä oli hänen oma kotinsa.
Tuulalla oli silloin vähän säästöjä. Hän käytti ne remonttiin ei mihin tahansa, vaan halusi valoisaa, skandinaavista tunnelmaa: vaaleat sävyt ja selkeä sisustus tekivät kaksion paljon tilavammaksi. Hän laittoi kaiken rakkaudella paikoilleen, etsi sopivat sävyverhot, nurkkiin pehmeät matot…
Nyt paksujen, valoa suodattavien verhojen tilalla roikkui halvin mahdollinen pitsinen kapearaita-verho. Italialainen sohva oli hautautunut sinisen, synteettisen tiikeripeiton alle. Pöydällä törrötti pinkki muovimaljakko yhtä räikeine keinoruusuineen.
Mutta pahinta olivat hajut. Keittiöstä kantautui öljyssä paistetun kalan tuoksua. Tupakan katku leijui ilmassa. Eikä hänen isänsä edes tupakoinut…
Tuuli… Katsos, asia nyt on niin… Seppo aloitti hiljaa. En ole enää yksin. Olisin kertonut aiemmin, mutta en vain saanut sanottua.
Et siis yksin? Tuula parahti. Isä, näin ei ollut sovittu!
Kulta, ethän ajattele, että minun elämäni päättyi äitiisi. Olen vielä nuori mies, enkä edes eläkkeellä. Eikö minulla ole oikeutta omaan elämään?
Tuula hyytyi. Kyllähän isä voi tavata muita, mutta ei hänen asunnossaan!
Vanhemmat erosivat vuosi sitten. Äiti otti isän syrjähypyn rauhallisesti, kuin olisi päässyt vapaaksi, ja syventyi kehittämään itseään. Hänellä oli paljon ystäviä, eikä ollut aikaa surra.
Isä sen sijaan hajosi. Hän palasi omaan nuoruudenkämppäänsä ja järkyttyi. Kymmenen vuotta asunnossa oli ollut vuokralaisia, ja viimeinen poltti sängyn nukahti tupakka kädessä. Remonttiin ei ollut varaa, kohtalo yllätti.
Siellä ei oikeastaan ollut asuttavaa: nokiset seinät, rikkinäiset ikkunat, homeiset ikkunalaudat… Se muistutti enemmän kauhuelokuvan kellaria kuin kotia.
Tuuli, en tiedä miten selviän… isä huokaisi kerran surullisena. Täällä on vaarallista olla, enkä saa remonttia valmiiksi ennen talvea. Raha ei riitä kaikkeen… Jos jäädyn, jäädyn se on kai kohtaloni.
En kestänyt. En voinut antaa isän, joka kasvatti minut, elää tuollaisessa. Mitä jos hänelle kävisi jotakin? Ja asuntoni seisoi tyhjänä. Olin juuri mennyt naimisiin ja muuttanut vaimoni luo, enkä halunnut vuokrata asuntoa enkä riskeerata.
Isä, tuu mun asuntoon siksi aikaa, ehdotin. Kaikki on valmiina, mukavuudet. Tee siellä rauhassa remonttia, sitten paluu omaan kotiin. Yksi ehto: ei vieraita.
Oikeastiko? isä säikähti iloisesti. Kiitos, Tuula! Pelastit minut. Lupaan, että kaikki sujuu rauhallisesti.
No, rauhallista…
Kun muistelin sopimustamme, kylpyhuoneesta levisi höyryä ja ulos asteli viisikymppinen nainen minun frotee-aamutakissani. Lempiaamutakissani.
Oho, Sepi, meillä on vieraita? nainen kysyi römeällä äänellä hymyillen alentuvasti. Olisit voinut varoittaa, olen ihan kotivaatteissa.
Anteeksi, mutta kuka olette? kysyin viileästi. Ja miksi aamutakkini on teillä?
Olen Ritva, sinun isäsi rakas nainen. Miksi olet noin kiukkuinen? Lainasin takin, muuten se vain roikkui turhaan.
Veri kohisi päässäni.
Otatte sen pois. Heti, sanoin tiukasti.
Tuula! isä hätääntyi ja asettui väliimme. Älä aloita riitaa! Ritu vain…
Ritva vain laittoi ylleen vieraan tavaran vieraassa kodissa! keskeytin isän. Isä, oletko tosissasi? Toinen nainen täällä, lainaa minun vaatteita ja sotkee minun kotia…
Ritva pyöritteli silmiään ja lompsi olohuoneeseen, rojahti tiikeripeiton päälle.
Melkoinen moukka olet, hän jupisi. Jos olisin Sepon asemassa, opettaisin sinulle vähän käytöstapoja. Miten puhut isällesi? Se, että hän elää toisen kanssa, ei kuulu sinulle, tyttöseni.
Tyrmistyin. Vieras nainen istui minun sohvallani ja halveksui minua.
Ei kuulu niin kauan kuin se ei tapahdu minun kodissani.
Sinun kodissasi? Ritva nosti kulmia ja katsoi isää kysyvästi.
Isä seisoi seinän vieressä, kutistuneena, tuijotti vuoroin minua ja vuoroin Ritu-rouvaa. Hän varmaan toivoi, että tilanne ratkeaisi itsestään, mutta nyt myrsky vain yltyi.
Ai että… Isä unohti kertoa sen? hymyilin kylmästi. Minä sanon sitten. Hän ei omista tätä asuntoa, on vain vieras. Kaikki täällä on minun ostamaa. Päästin hänet asumaan en odottanut, että hän toisi naisia tänne.
Ritva suorastaan punoitti.
Seppo… ääni muuttui jäätäväksi. Sanotko, että tämä ei ole sinun asunto? Valehtelitko minulle?
Isä painui syvemmälle seinään, korvat hehkuen.
No… Ritva, tarkoitin, että minulla on oma asunto, mutta en tätä. En halunnut vaivata sinua yksityiskohdilla.
Et vaivata?! Kiitti vaan! Nyt sun takia minua pyöritellään täällä.
Minun kärsivällisyyteni loppui.
Pois, sanoin hiljaa.
Mitä? Ritva hämmentyi.
Pois. Molemmat. Annan teille tunnin. Jos olette edelleen täällä, puhun lain kautta. Kutsuinko oikeasti nämä tänne…
Menin kohti ovea, mutta isä irtosi seinästä ja tarttui hihaani.
Tuula, et kai heitä omaa isää ulos? Tiedät millainen koti mulla on! Kuolen sinne!
Isä roikkui hihassani, ja hetken sydän värähti. Lapsuusmuistot, velvollisuus, sääli…koura kurkussa.
Mutta näin, miten Ritva istui vieraan vaatteessa, halveksuen, ja kaikki epävarmuus haihtui. Jos nyt antaisin periksi, huomenna tämä vaihtaisi lukot ja tapetit.
Isä, olet aikuinen. Vuokraa asunto. Itse aiheutit tämän sovimme, että asut yksin. Toit vieraan naisen, annoit luvan käyttää minun tavaroita ja sotkit kotini…
Pidä sitten kotisi! Ritva huusi. Mennään, Sepi. Älä nöyryytä itseäsi hänen edessään. Kasvatit kiittämättömän…
Puolen tunnin jälkeen lähtevät. Isä lähti vaitonaisena, kumarassa kuin vanha mies. Se katse jäi mieleeni surullinen, hylätty, kuin koira sateessa. Mutta seisoin lujana.
Kun ovi meni kiinni, ensimmäisenä avasin ikkunat. Kalat, tupakka, halpa hajuvesi ulos. Keräsin aamutakin, peiton ja kaikki, mitä Ritva oli jättänyt. Kaikki roskiin. Seuraavana päivänä tilasin siivousfirman ja lukkosepän. Inhotti koskea, mihin se vieras oli tarttunut.
…Neljän päivän päästä.
Nyt asunto oli taas oma. Keinokukat ja hajut poissa. Asuin toki mieheni kanssa, mutta silti sydän oli kevyempi.
Isä ei puhunut kanssani. Neljäntenä päivänä hän soitti itse.
Tuula? epäröin vastausta.
No… isä aloitti, selvästi humalassa. Ootko tyytyväinen nyt? Ritva lähti. Jätti minut…
Ja kas, mikä yllätys, en voinut olla piikittelemättä. Annas kun arvaan: hän näki sun oikean kämpän ja tajusi, että hommaa riittää?
Isä nyhjäisi.
Joo… Ostin lämmityslaitteen. Yövyin ilmapatjalla. Ritva kesti kolme päivää… Sanoi, että olen köyhä ja huijari. Keräsi tavaransa ja lähti siskolle. Sanoi, että tuhlasi vain aikaa… Mutta me rakastettiin toisiamme, Tuula!
Ei mitään rakkautta. Sinä ja hän vain etsitte mukavaa paikkaa, mutta molemmat erehdyitte.
Hiljaisuus. Isällä oli vielä sanomista.
Kamalaa, olla yksin täällä, Tuulukka… hän lopulta pyyteli. Voinko tulla takaisin? Lupaan, olen yksin. Vannon!
Katsoin alas. Isä istui siellä jossain, kylmässä ja sekasorrossa. Mutta sen kodin hän oli itse rakentanut ensin petti äidin, sitten huijasi minua, ja lopulta käytti Ritvaa hyväkseen.
Kyllä säälin häntä. Mutta sääli voi satuttaa molempia.
En, isä. Sinun pitää hoitaa remontti ja ottaa apua ammattilaisilta. Se on ainoa neuvo, jonka annan. Tarvitsetko työporukkaa, kysy. Muuten pärjää itse.
Lopetin puhelun.
Julmaa? Ehkä. En vain enää halua, että kukaan jättää jälkeä minun vaatteisiin tai sydämeeni. Joskus likaa ei voi pestä, sen voi vain jättää ulkopuolelle.
Tämän opin: omat rajat on pidettävä, vaikka sydän kirpahtaisi.
