Avaa, me tultiin – kun sukulaiset ilmoittavat tulostaan ilman lupaa – Jonna, täällä on täti Kati! – puhelimessa helisi teennäisen iloinen ääni, josta tuli kylmät väreet. – Me ollaan viikon päästä Helsingissä, täytyy hoitaa pari paperiasiaa. Asutaan sun luona viikon, ehkä kaksikin, eikö se käy? Jonna oli juuri hörppäämässä teetä ja oli pudota kuppinsa. Ei “hei”, ei “mitä kuuluu”, heti vain – asutaan. Ei “sopiiko”, ei “voiko”. Asutaan. Piste. – Täti Kati… – Jonna yritti kuulostaa lempeältä – kiva kuulla susta. Mutta tuosta asumisesta… Mä voisin ehkä auttaa teitä löytämään hotellin? Nyt on hyviä vaihtoehtoja ja ei edes kallista. – Minkä hotellin muka? – täti päästi naurahduksen, kuin Jonna olisi ehdottanut jotain mahdotonta. – Miksi heittää rahaa hukkaan? Sulla on edelleen se isän vanha kolmio! Kolme huonetta yhdelle ihmiselle! Jonna sulki silmänsä. Taas alkaa. – Se on mun asunto, täti. – Sun vai? – ääni oli terävä, melkein vihainen. – Kuka sun isä muka oli, ei ollutko meidän perhettä? Veri on vettä sakeampaa, Jonna. Me ollaan sun omaa väkeä, ja sinä meitä hotelliin passitat kuin vieraita! – En mä ketään pois aja. Mun luona ei vaan onnistu majoittaa. – Miksei muka? “Viimeksi te teitte mun elämästä täyden painajaisen”, Jonna ajatteli, mutta sanoi vain: – On vähän kiirettä, en pysty. – Sillä on kiirettä! – täti ei enää peitellyt ärtymystä. – Kolme huonetta tyhjänä, ja kiirettä! Sun isä ei olisi meidän perhettä koskaan ulos laittanut. Olet aivan kuin äitisi… – Täti… – Mitä – täti? Me tullaan lauantaina, puolenpäivän jälkeen. Marko ja Jari on mukana. Ota meidät kunnolla vastaan. – Kuten sanoin – ei tule onnistumaan. – Jonna! – ääni oli tiukka ja komentava. – Tästä ei keskustella. Lauantaina nähdään. Puhelu katkesi lyhyeen. Jonna laski kännykän pöydälle, tuijotti eteensä ja huokaisi syvään. Aina sama juttu. Kaksi vuotta sitten täti Kati jo “vieraili”. Silloin nelistään, lupasivat kolmeksi päiväksi – venyi kahteen viikkoon. Jonna muisti vieläkin: Marko makasi sohvalla ulkokengissä ja kanaloi tv:tä yöhön asti, Jari – tädin aikuinen lapsi – kävi jääkaapilla ja ei koskenutkaan astioiden pesuun. Itse täti Kati hallitsi keittiössä ja arvosteli kaiken – verhoista lattialaattaan. Lopulta, kun he lähtivät, Jonna löysi palaneen nojatuolin, rikkinäisen hyllyn ja jotain epämääräisiä tahroja matolla. Kuluista ei kukaan maininnut sanaakaan. Ei ruuista eikä sähkölaskusta. He vain lähtivät, kiittäen: “Jonna, olet oikea kultakimpale.” Jonna hieroi ohimoitaan. Ei. Enää ei. Saa täti olla verisiteistä mitä mieltä haluaa – ovea ei avata. Hotellin etsin, ja osoitteen lähetän: siihen apu riittää. Ja jos eivät ymmärrä – ei ole enää mun ongelma. Kaksi päivää Jonna sai nauttia rauhasta. Hän teki töitä, käveli kaupungilla, kokkasi yksin ja melkein uskoi, että tädin soitto oli vain pahaa unta. Ehkä muuttavat mielensä. Ehkä löytävät jonkun muun sukujensa niskaan istuttavaksi. Torstai-illasta puhelin soi. Näytössä: “Täti Kati”, ja vatsaa vihlaisi. – Jonna, minä täällä! – tädin pirteä ääni tulvi asuntoon. – Huomenna tullaan, juna on klo 14 perillä. Ota meidät vastaan ja laita pöytä koreaksi, matkasta tulee nälkä! Jonna valahti istumaan sohvalle, puristi puhelinta rystyset valkoisena. – Täti Kati, sanon vielä kerran. En avaa ovea teille. Eikä kannata tulla. – Älä viitsi! – täti nauroi kuin vitsin kuultuaan. – Olet kuin lapsi. Meillä on jo liput, nyt ei peruta! – Se on teidän ongelma. – Jonna, oletko ihan tosissasi? Sukulaiselle kuuluu auttaa, se on pyhä asia! – En ole velkaa kenellekään mitään. – Kyllä olet! Isäsi, jalallakaan… – Täti, ei isästä enää. Mun vastaus on ei. Viimeinen sana. Täti huokaisi voimakkaasti, kuin lapsen kanssa keskustellessaan. – Jonna, sun mielipide ei tässä paljoa paina. Me ollaan samaa perhettä, älä nyt hölmöile. Huomenna kahdelta, älä unohda! – Ei… – Hyvä, nähdään! Tuut… tuut… Jonna tuijotti pimennyttä näyttöä. Sisällä kupli viha ja turhautuminen. Puhelin lensi sohvalle, Jonna asteli ympäri huonetta – kolme askelta edestakaisin kuin loukussa. Ei ketään kiinnosta mitä hän ajattelee. Mahtavaa. Hän pysähtyi, nappasi puhelimen ja etsi yhteystiedoista “Äiti”. – Hei, Jonna! – lämmin ja hieman hämmästynyt vastaus. – Onko jotain tapahtunut? – Moi, äiti! Voinko tulla sun luo huomenna? Viikoksi, ehkä vähän pidemmäksi. Tauko. – Huomenna? Olit just käymässä viime kuussa… – Tiedän, mutta nyt olisi pakko. Teen töitä etänä, paikka ei ole väliä. Sopisiko? – Tottakai, Jonna. Aina saa tulla – ethän sä ole kunnossa? – Kaikki hyvin, äiti, ihan vaan ikävä! Puhelu loppui, ja hymy nousi kasvoille. Huomenna täti perheineen seisoo lukitun oven takana – yrittävät soittaa, kolistella, räyhätä rappukäytävään. Mutta ei ole ketään kotona, ei kaupassa, vaan ihan eri kaupungissa, kolmensadan kilometrin päässä. Jonna osti junalipun: lähtee aamulla kuudelta. Täti saa odottaa ovea turhaan – Jonna juo sillä aikaa teetä äidin keittiössä. Veri on vettä sakeampaa – mutta joskus sukulaisillekin pitää sanoa “ei”. Junassa Jonna kuunteli kiskoja ja mietti, miltä täti näyttää oven takana. Silmät ummessa, pää sumussa – mutta mieli rauhallinen. Äiti odotti asemalla, halasi, vei kotiin, paistoi rahkaletut ja tarjosi teetä. Sitten komensi nukkumaan. – Puhutaan myöhemmin. Lepää nyt ensin. Jonna nukahti heti kun pää kosketti tyynyä. Herätys tuli puhelimen pirinään. “Täti Kati”. – Jonna! – täti melkein huusi, ettei tarvinnut pitää puhelinta korvalla. – Ollaan oltu sun oven takana jo kaksikymmentä minuuttia! Miksi et avaa?! Jonna istui vuoteelle, hieraisi kasvoja. Aurinko laski ikkunan takana – hän oli nukkunut puoli päivää. – Koska en ole siellä. – Jonna sanoi sen ja naurahti. – Mitä tarkoitat et ole siellä? Missä olet?! – Toisessa kaupungissa. Hiljaisuus. Sitten kiukkuinen räjähdys: – Oletko tullut ihan hulluksi?! Tiesit että me tullaan ja lähdit? Miten kehtaat?! – Helposti. Sanoin etten päästä teitä, te ette kuunnelleet. – Kuinka kehtaat! Sulla on varmaan avaimet naapurilla tai ystävällä, soita ja anna meille! Me pärjätään ilmankin, ei olla lapsia! Jonna jähmettyi. Uskomaton röyhkeys. – Oletko tosissasi? – Täysin! Matka väsyttää ja sinä pelleilet täällä! – En aio asua teidän kanssa. Enkä anna asuntoani käyttöön ilman minua. – Sinä! Huoneen ovi avautui, äiti seisoi kynnyksellä – yöasu, hiukset sekaisin, silmät sirrillä. Hän ojensi puhelimeen ja Jonna antoi sen epäröimättä. – Kati, täällä Liisa. Kuuntele tarkkaan ja älä keskeytä. Puhelimesta kuului epämääräinen mutina. – Joni ei sietänyt sinua, koskaan. Tiedän sen parhaiten. Niin miksi käsket hänen tyttärensä omalle luo? Mitä oikein haluat? Täti yritti vastata, mutta takerteli sanoissaan. – Hyvä näin, – äiti sanoi. – Älä enää ikinä soita Jonnalle. Hänellä on kyllä tukea – eikä se ole sinä. Tämä oli viimeinen kerta. Hyvästi. Hän lopetti puhelun ja ojensi puhelimen Jonnalle. Jonna katsoi äitiään kuin uutta ihmistä. – Äiti… Et ole koskaan ollut noin jämäkkä. Äiti naurahti, suoristi yöasua: – Isäsi sen opetti. Katin kanssa pitää sanoa suoraan – kerran kunnolla, niin pysyy poissa vuosia. Sitten hymy levisi kasvoille, ja silmien ympärille tuli ryppyjä: – Näköjään toimii yhä! Jonna nauroi ääneen, ja äiti liittyi mukaan. – Tule, juodaan teetä. Kerro koko tarina.

Auvoisa, tämä on täti Anja! Tässä puhelimessa helisi ääni, jossa mukamas oikein kumisi ilo, mutta se kuulosti niin teennäiseltä, että hampaita vihloi. Me tulemme ensi viikolla Helsinkiin, täytyisi hoitaa pari paperiasiaa. Voitaisiin asua luonasi viikon, ehkä kaksikin, sopiiko?

Aino meinasi tukehtua juuri hörppäämäänsä teehen. Suoraan asiaan, ilman “hei vaan” tai “mitä kuuluu” suoraan: asutaan. Ei kysymystä, ei toiveen häivääkään. “Asutaan”. Piste.

Täti Anja, Aino koetti pitää äänensä pehmeänä, mukava kuulla sinusta. Mutta asumisesta… Ehkä voisin auttaa teitä löytämään hyvän hotellin? Nyt on tarjolla hyviä vaihtoehtoja ja ihan kohtuulliseen hintaan.
Hotellin, vai? Täti tuhahti niin kuin Aino olisi sanonut jotain käsittämätöntä. Miksi tuhlata rahaa? Sinullahan on se isän vanha kolmio! Ihan yksin asut isossa asunnossa!

Aino sulki silmänsä hetkeksi. Tästä se taas alkaa.

Se on minun asuntoni, täti.
Sinun? Tädin äänessä oli jotain terävää ja epämiellyttävää. Oliko sun isä muka jonkun muun kuin meidän perhettä? Veri on vettä sakeampaa, Aino. Me ollaan sukua, ja sä ajat meidät hotelliin niin kuin koirat?
En aja ketään mihinkään. En vain pysty majoittamaan teitä.
Miksi muka et?

“Aivan siksi, että viimeksi te teitte elämästäni yhtä tuskaa”, Aino ajatteli, mutta sanoi toisin:

Sattuu olemaan esteitä. En pysty tällä kertaa ottamaan teitä.
Voi hyvänen aika! täti ei enää jaksanut peitellä ärtymystään. Kolme huonetta tyhjillään, mutta esteitä vaan löytyy! Sun isä ei olisi ikinä laittanut perhettä oven ulkopuolelle. Olet tullut ihan äitiisi, samanlainen…
Täti…
Mitä “täti”? Me tullaan lauantaina, puolen päivän aikaan. Matti ja Arto tulee mukaan. Toivottavasti otat meidät vastaan kunnolla.
Sanoin jo, etten pysty.
Aino! ääni muuttui komentavaksi ja jäykäksi. Tämä ei ole neuvoteltavissa. Lauantaina nähdään.

Puhelin piippasi lyhyesti.

Aino laski puhelimen hitaasti pöydälle. Istui hetken, tuijotti eteensä. Sitten hän huokaisi syvään ja nojautui tuolin selkänojaan.

Näin se aina menee.

Kaksi vuotta sitten täti Anja kävi jo “vieraisilla”. Silloin he tulivat neljän hengen voimin ja lupasivat olla kolme päivää vierailusta tuli kaksi viikkoa. Aino muistaa yhä sen kaaoksen: Matti, tädin mies, makasi olohuoneen sohvalla ulkokengät jalassa ja vaihtoili kanavia yötä myöten. Arto, heidän 23-vuotias poika, kulutti aina jääkaapin sisältöä eikä koskaan pessyt astioitaan. Itse täti Anja hallitsi keittiötä ja arvosteli kaiken verhoista lattialaattoihin.

Kun he viimein lähtivät, Aino löysi palaneen tahran nojatuolissa, rikkinäisen hyllyn kylpyhuoneessa ja jotain epäilyttävää matolla. Rahasta ei hiiskuttu sanaakaan. Ei ruuista, ei yhtiövastikkeesta, joka oli kasvanut kiitettävästi. Ja he vain pakkasivat tavaransa ja lähtivät tokaisten ovelle: “Kiitos vaan, Aino, olet todellinen aarre.”

Aino hieraisi ohimoitaan.

Ei. Enää tuota ei tapahdu. Tulkoot täti vaikka kuinka huutaisi isästä ja verisiteistä. Tulkoot lauantaina mutta ovea ei avata.
Hän etsi puhelimesta hotellivaraussivun. Pitää etsiä heille hyvä, asiallinen majapaikka. Lähettää osoite ja selittää selvästi: tämä on se, mitä hän voi tehdä.

Jos eivät ymmärrä se ei enää ole hänen murheensa.

Kaksi päivää kului rauhassa ja hiljaa. Aino teki töitä, käveli iltaisin kaupungilla, kokkasi itselleen, ja alkoi vähitellen uskoa, että koko tädin puhelu oli pelkkää painajaista. Ehkä he peruvat. Ehkä löytävät toisen sukulaisen, jonka luo voivat mennä “aikansa”.

Torstaina, illan suussa, puhelin soi. Näytössä vilahti “Täti Anja” ja vatsaa kiristi ikävästi.

Aino, tämä on Anja! pirteä ääni täytti kodin hiljaisuuden. Me tullaan huomenna, juna on asemalla kahdelta. Tule hakemaan ja laita pöytä koreaksi, on nälkä pitkästä matkasta!

Aino istui hitaasti alas sohvan kulmalle. Hän puristi puhelinta rystyset valkoisina.

Täti Anja, hän puhui hitaasti ja selkeästi, painottaen jokaista sanaa, sanoin jo. En päästä teitä asuntooni. Älkää tulko.
Älä nyt juksaa! täti naurahti, kuin Aino olisi tehnyt huonon vitsin. Mitä sinä nyt lapsena kiukuttele… Päästän, päästän… Meillä on jo liput ostettu!
Ei ole minun murheeni.
Aino, mitä nyt oikein… äänessä häivähti hämmennys, joka jälleen vaihtui tuttuun painostavuuteen. Olet sukua, etkö muka auta perhettäsi? Sehän on pyhä asia!
En ole kenellekään mitään velkaa.
Kylläpä olet! Sun isä, rauha hänen sielulleen…
Riittää jo isästä. Sanoin ei. Se on lopullista.

Täti haukahti ääneen, huokaus, kuin keräisi malttia.

Aino, ketään ei kiinnosta, mitä sinä ajattelet, ymmärrätkö? Me ollaan perhe! Ja sinä käyttäydyt kuin vihamies! Huomenna, kello kaksi, älä unohda!
Kyllä minä jo…

Kiitos, nähdään!

Puhelin piippasi.

Aino istui ja katsoi sammuneeseen näyttöön. Hän tunsi sisällään kuplivan vihaa ja turhautumista. Hän heitti puhelimen sohvalle ja käveli ympäri asuntoa kuin kissa häkissä.
Vaan siltä näyttää hänen mielipiteellään ei ole arvoa. Hienoa. Täydellistä.
Aino pysähtyi.

Odotas vaan, rakas täti.

Aino nappasi puhelimen ja valitsi “Äiti”.

Hei? Ainoko siellä? äidin ääni oli lämmin ja hiukan huolestunut. Onko kaikki kunnossa?
Moi, äiti. Kuule, ajattelin tulla teille. Huomenna. Viikoksi, ehkä vähän pidemmäksikin.

Pieni tauko.

Huomenna? Tyttöseni, ethän sinä juuri käynyt pari viikkoa sitten…
Tiedän. Mutta nyt on pakko. Teen töitä etänä, minulle käy mistä vaan. Otatko minut vastaan?

Hetken äiti mietti, Aino melkein näki mielessään hänen kurtistavan kulmiaan.

No tietysti saat tulla. Minä olen aina iloinen kun tulet. Mutta onhan kaikki varmasti hyvin?
On, äiti, ei mitään hätää. Oli vain ikävä.

Aino lopetti puhelun ja hymyili. Lauantaina täti Anja perheineen seisoo hänen oven takana. Saisi soitella, kolkutella ja pitää meteliä rappukäytävässä mutta omistaja ei ole kotona. Ei kaupassa, ei kaverilla vaan ihan toisessa kaupungissa, kolmensadan kilometrin päässä.
Aino avasi lippusovelluksen. Aamujuna, 6.45, täydellinen siihen aikaan kun täti saapuu talon eteen, hän istuu jo äidin keittiössä teekupin kanssa.

Veri ei ole vettä sakeampaa, mutta joskus suvun täytyy kuulla napakka “ei”.
Junassa Aino kuunteli vaunujen kolinaa ja mietti, minkä ilmeen täti mahtaa tehdä lukitun oven edessä. Silmät lupsuivat kiinni, pää tuntui raskaalta, mutta mieli oli levollinen.

Äiti tuli asemalle vastaan, halasi tiukasti ja vei kotiin. Sitten laitettiin pöytä, tarjolla oli rahkalla täytettyjä lettuja, teetä, ja äiti hoputti sänkyyn lepäämään.

Jutellaan myöhemmin, äiti nappasi tyhjän kupin, ensin nukut kunnon unet.

Aino vaipui uneen melkein heti kun pää koski tyynyä.

Hän heräsi puhelimen terävään pirinään. Käsi hapuili sitä yöpöydältä, silmät sumentuivat. “Täti Anja”.

Aino! täti huusi niin, että puhelin piti siirtää kauemmas korvasta. Ollaan oltu sun oven takana jo kaksikymmentä minuuttia! Mikset avaa?!

Aino istui sängyssä, hieroi kasvojaan. Ikkunan takana aurinko laski hän oli nukkunut yli puolen päivän.

Koska en ole siellä, hän vastasi, eikä voinut kätkeä pientä hymyä.
Mitä tarkoitat et ole?! Missä olet?!
Toisessa kaupungissa.

Hiljaisuus. Sitten räjähdys:

Oletko ihan pimeä?! Tiesit että tullaan ja lähdit karkuun?! Miten kehtaat?!
Ihan helposti. Sanoin jo, etten ota teitä. Ette kuunnelleet.
Häpeä! Kyllä sulla on varmaan avain jollain! Naapurilla tai kaverilla! Soita, että tuo! Me pärjätään itsekin, ei olla lapsia!

Aino jäi sanattomaksi. Ei ollut uskoa moista röyhkeyttä.

Oletko ihan tosissasi nyt?
Kyllä niin olen! Matka pitkä, väsyttää ja sinä pidät teatteria!
Minä en aio jakaa asuntoa kanssanne. Enkä päästä teitä sisään.
Sinä!

Ovenraosta hengähti äiti, tukka pörrössä ja aamutakki auki. Hän ojensi kätensä, ja Aino antoi puhelimen.

Anja, äidin ääni soi kylmänä ja päättäväisenä, tässä on Vera. Kuuntele ja älä keskeytä.

Puhelimesta kuului sekavaa mutinaa.

Minun mieheni ei sietänyt sinua koskaan, äiti jatkoi. Ja minä tiedän sen paremmin kuin kukaan. Joten miksi tunget hänen tyttärensä kimppuun? Mitä sinä oikein haluat?

Aino kuuli kuinka täti yritti puhua, takelteli.

Hyvä on, äiti sanoi napakasti. Älä enää koskaan soita Ainolle. Hän osaa hakea apua, ja se ei ole sinä. Siinä kaikki.

Äiti sulki puhelun ja ojensi sen takaisin.

Aino katsoi äitiä, kuin näkisi ensimmäistä kertaa.

Äiti… En ole ikinä nähnyt tuota puolta sinusta.

Äiti tuhahti ja korjasi aamutakin:

Isäsi opetti tämän. Sanoi, että Anjan kanssa pitää olla suora. Yksi kunnon ärähdys, ja ei tule vuosiin häiritsemään.

Äiti hymyili, ja silmäkulmiin piirtyi iloiset rypyt.

Se toimii yhä, usko pois!

Aino nauroi oikeasti, helpottuneesti, antaen kaiken stressin kadota. Äiti yhtyi nauruun.

No niin, hän viittasi keittiöön, mennään juomaan teetä. Kerro kaikki mitä tapahtui…