Isän kesämökki Sen, että heidän isänsä mökki oli myyty, Olga sai tietää yllättäen ja aivan sattumalta – puhelimessa, kun hän soitti äidilleen toiseen kaupunkiin Helsingin asemalta vanhan matkapuhelimen kautta. Sellaista tapahtuu vain elokuvissa: on kolmas vahingossa mukaan kytketty kuulija, kun puhelunhoitaja yhdistää Oljan kahteen muuhun soittajaan, kaksi kaupunkia, kaksi ihmistä, ja jaetaan parin maksetun minuutin aikana tärkein uutinen – mökkiä ei enää ole, myyty hyvään hintaan ja nyt on varaa… vaikka auttaa Oljaa vähän rahoillakin! Oljan äiti ja hänen oma siskonsa Irina, niin tutut ja läheiset äänet – satakaksikymmentä kilometriä, puheen värähtelyt sähköisinä signaaleina pitkin linjoja. Fysiikka oli Oljalle aina hankalaa – isä pakotti opiskelemaan. *** – Isä, miksi syyskuun aurinko on sellainen? – Millainen, Olja? – En oikein osaa selittää… valo on ihan erilaista, pehmeämpää. Sitä vain tuntee, ei ole kuin elokuussa. – Fysiikkaa pitäisi opiskella, syksyn asemat taivaalla on aivan toiset! Ota kiinni omena! – isä nauroi ja heitti Oljalle ison, pullean puolikypsän omenapuun hedelmän. Kiiltävä, punainen, hunajalta tuoksuva. – Pepi? – Ei tietenkään, eivät ole vielä kypsiä. Kaneliraita tämä. Olja haukkasi rouskahtaen, suuhun tulvi kesän ja maan makeutta. Omenalajikkeetkin olivat hänelle vaikeita, kuten fysiikka. Ja siinä oli tärkein ongelma! Oljasta oli nimittäin kasiluokan alusta asti ollut ihastunut fysiikan opettajaan. Kaikki luonnonlait, maailma ja avaruus eivät mahtuneet koulun vihkoon. Isä ymmärsi syrjästä Oljan katseesta ja huonosta ruokahalusta. Olja oli tietenkin kertonut jo viime vuonna – itki koko yön isän sylissä. Äiti oli silloin kylpylässä ja vanhempi sisko opiskeli toisessa kaupungissa. Kesämökillä isä oli iloinen, hyräili aina jotakin; kotona ei koskaan. Siellä äiti ja sisko hallitsivat. Äiti – upea, korkea, johtava sotilaskirjaston hoitaja, temperamenttinen kaunotar, kuparinpunainen henna hiuksissa, raikas yrttien ja sateen tuoksu, kun hän tuli kylpyhuoneesta. Äidin kauneus näkyi kaikille. Isä taas oli melkein kymmenen vuotta vanhempi, matalampi ja “huomaamaton” – niin äiti joskus sanoi siskolle, ja Olja loukkaantui. – Sasu on huomaamaton. Miehen ei pidäkään olla kaunis. Huomaamaton äidin äänekkäiden tekojen ja punaisen kuparitukan rinnalla. Äiti rakasti mukavuutta ja järjestystä, mutta mökillä piti sietää “isän varusmiehiä” – kutsumanimi pojille, joita isä auttoi armeijasta kotiutumaan ja työllistymään. 1960-luvun suuret leikkaukset – isä jäi majurina eläkkeelle ja työskenteli sitten Helsingissä lennätinasemalla mekaanikkona. Varusmiehet sitten auttoivat rakentamaan mökkiä – vapaaehtoisesti, maata kääntämässä; pieni tupakeittiö ja veranta, jonka katolla Olja kesällä luki. Isä nosti verannalle kulhon karviaisia tai mansikoita… Äiti ei mökkiä rakastanut, kävi harvoin, varjeli käsiään – kauniit, hoidetut, suuret kynnet. Olja ihaili, isä suuteli niitä. – Tällaisilla käsillä kuuluu jakaa kirjoja, ei kaivaa peltoa! – isä nauroi ja iski silmää Oljalle… *** Syyskuun sadekuuro paukahteli verannan katolle iloisesti, ei syksyisen raskaasti. Olja laittoi kirjan pois. – Olja, tule alas, äiti tulee Irinan kanssa, pitää tehdä ruokaa – isän hiljainen ääni kuulosti mökillä kirkkaalta. Olja viivytteli – nosti kasvot taivaalle ja vesi kasteli ne hiljaa. Hän kietoi kädet ympärilleen lämmitelläkseen, ja korkealla – lähempänä taivasta – näki auringonsäteet pilvistä muiden mökkien yli. Fysiikka unohtui, opiskelijaelämä Helsingissä toi omat säännöt. Heti ensimmäisenä viikkona Olja asui vuokralla, saman huushollin toisessa huoneessa asui opiskelijoita. Luentojen jälkeen syvä sukellus kieleen ja kirjallisuuteen, opettajiin – koko ryhmä ihastui heidän karismaansa. Sitten iski koti-ikävä, ystäviä ei vielä ollut. Lounasta opiskelijaravintolassa, ja kuljeskelua iltaan asti outoja katuja pitkin. Ensimmäisellä viikolla kämpän keittiössä tuoksui isän omenat, joita hän toi laatikoissa kiitokseksi vuokraisännälle. Makeasta ja hieman käyneestä tuoksusta tuli itku kurkkuun ja levoton olo. Opiskelija-asuntolassa selvisi, että Oljan kämppikset olivat Saksasta – Viola, Magi, Marion. Saksa väsytti iltaisin, lähdettiin ulos hengittämään. Saksalaiset pyysivät Oljalta tupakkaa, aina maksoivat takaisin, meidän tytöt ihmettelivät. He puolestaan ihastelivat äidin suolakurkkuja ja söivät niitä paistetun perunan kanssa. Kun Oljan varastot loppuivat, he toivat omia makkaroitaan, mutta eivät tarjonneet. Kevään tullen he lähtivät Saksaan, keittiön roskiksen viereen jäi kasa talvikenkiä – saksalaisia talvikenkiä! Omamme nappasivat salaa… *** – Olja, suikaloi kaali, minä nostan porkkanat. Liemi on jo valmiina. Pieni keittiö hikoili keiton höyryssä, iso kaalinpää aukeni pitsinä leikkauspöydällä. Olja nappasi lehden, maukasta. Maan maku on aina hyvä. Nappaili veitsellä iloisesti, kaali tuoksui makealta. Avasin ikkunan, sisään tulvi syksyn lehtien, nuotion ja omenoiden tuoksu. Isä näkyi selin, lapio painui maahan raskaasti, Olja tiesi selän olevan kipeä. Heitti veitsen, juoksi ulos ja rutisti isää. Hän kääntyi ja halasi. Sisko Irina saapui sinä iltana yksin – äidillä oli päänsärkyä ja jäi kotiin. *** Takana yliopisto, opiskelijaliittoavioliitto, työ startti “Uudistaja”-painotehtaalla, ensimmäinen isän sydänkohtaus, tytär ja jopa avioero. Viidessä vuodessa ehtii paljon. Oljan mies lähti toisen matkaan, ja Olga jäi kaksivuotiaan Marishan kanssa vuokrayksiöön. Isä pyrki käymään joka toinen viikonloppu – toi ruokaa ja leikki lapsenlapsen kanssa. – Olja, älä ole äidille vihainen kun ei tule yhtä usein kuin minä – matkat on hänelle raskaita… Ja tiedätkös, hänellä taitaa olla ihastus… – Isä, älä nyt, siinä iässä mitään ihastumisia! Isä naurahti katkerasti, vaikeni. Olja huomasi, että hän oli nyt kokonaan harmaantunut, surullinen ja lopettanut hyräilyn. – Isä, otan ensi viikolla lomaa. Mennäänkö mökille, vielä on lämmintä, Marishan kanssa kolmistaan? *** Mökki oli lehtien peitossa, viimeinen lämmin lokakuun viikko ja syyskesä. Sytytettiin kamiina, teetä haudutettiin mustaherukan lehdillä. Olja paistoi pikaisesti letut. Isä haravoi, Marisha auttoi ja nauraen levitti lehdet uudestaan. Öljy sihisi ja rätisi. Illaksi sytytettiin nuotio – tie oli tyhjä, naapurimökit autioita. Isä pujotti leipäpalat kirsikanvarta, auttoi Marishaa pitämään niitä tulen yllä. Olja ojensi kylmettyneet kätensä kohti tulta, joka aina kiehtoi häntä. Muistui mieleen oma opiskelijakesä Kazakstanissa – kitaran sävelet nuotiolla, rakkauden huuma ilman rakkauden kohdetta, vain tähdet ja laulu. Siellä tapasi tulevan miehen. Viikolla töissä kutsuttiin kokoukseen – piti valita Olja kommunistiksi. Edellisenä iltana hoettiin puolueen sääntöjä, kongressimateriaaleja ulkoa. Sitten tulivatkin kysymykset avioerosta, kuka oli “moraalisesti heikko”. Olja änkytti, melkein itki, kunnes kollega puolusti: – Tämä on rähjäkokous, ei kommunisteja! Vuosien päästä naurattaa… Kun ilta pimeni, nuotio sammutettiin. Portilla pysähtyi auto. Ovi kolahti. Äiti! Kauniina, kirkkaassa muodikkaassa takissa, kollega kyyditsi töistä. Marisha juoksi mummon syliin, isä kurtisti, suuteli äitiä kömpelösti. – Kuka se kollega oli? – Sasu, mikä väli, hän vain kyyditsi! Et tunne… Illallisen juttelu oli takkuista, Marisha nirsoili. Äiti kyseli Oljan työstä, mutta mietti muuta. Isä tuijotti äitiä ja painoi harteensa alemma. Ilta meni pilalle… *** Vuoden päästä isää ei enää ollut. Laaja infarkti, hän nukkuu pois parissa päivässä lokakuun alussa auringon paisteessa. Hautajaisten jälkeen Olja otti lomaa, jäädä mökille. Marisha jäi anopille. Mikään ei pysynyt käsissä. Omenasato ennätyksellinen. Oljan sai jaettua ämpärikaupalla naapureille, keitti kattila kaupalla omenasosetta mintulla ja kanelilla, niin kuin isä rakasti. Avuksi tuli isän ystävä – Ivan Aleksei, jonka kanssa he kävivät Mynämäen taimistossa hakemassa uusia lajikkeita. – Jään pariksi päiväksi, Olja, käännän puutarhan, leikkaan puut, jos sopii. – Ivan Aleksei, älkää nyt… Kiitos! Isän “Olja” toi kyyneleet, ja juuri silloin tuli ahdistava tunne, ettei mikään muuttuisi enää, kaikki suru ja yksinäisyys. Sitä ennen oli kuin olisi odottanut isän paluuta, ettei tämä ollut totta. Ensimmäiset päivät, aamun hetki unen rajalla, ei ymmärrä miksi niin pahasti sattuu. Sekunnin murto, hereille, ja mustat aallot – isää ei enää ole. Myöhemmin syyllisyys, ettei pysynyt hänen täällä. – Älä mökkiä myy, Olja, minäkin tulen auttamaan. Muistathan, että tämä Antonovka valittiin yhdessä, olit silloin tyttö vielä. Mynämäkeen mennessä Sasu puhui enemmän sinusta kuin Irinasta. Olit hupaisa. Sanoit, että puut elävät kauemmin kuin hän. Taimet katsoi tarkkaan, minä hoppusin… Ivan Aleksei jäi kolmeksi päiväksi, perkasi puutarhan, leikkasi omenapuut, lannoitti maata ja istutti kolme keltaista krysanteemia kuistin viereen. – Olisi pitänyt istuttaa aiemmin, mutta syksy lämmin, kyllä ne juurtuvat! Sasun muistoksi… Ruusut pitää peittää, lehdet haravoida, mutta se ensi kerralla. Halattiin, satoi kevyesti. Olja jäi portille katsomaan, kun Ivan Aleksei lähti. Hän kääntyi, viittasi: mene jo kotiin. Sade yltyi, piiskasi kattoa, portti humahti tuulen mukana, raput peittyivät krysanteemien terälehtiin. Kaikki täällä on isän, ja tulee olemaan aina. Sade, puut, tuoksut, maa. Hän on jossain lähellä edelleen. Ja Olja oppii vielä kaiken. Tulee Marishan kanssa aina ennen pakkasia, bussilla kaksi tuntia vain. Keväällä heti kun lumi sulaa, ehkä voidaan uusimmat lämmitykset asentaa. Pitää säästää, hiljalleen. Ja keväällä lähtee Mynämäelle Ivan Aleksein kanssa, valitsee valkoherukan, isä halusi… *** Puolen vuoden päästä huhtikuun alussa, kun maa oli vielä lumessa, mökki oli myyty. Olja sai tiedon sattumalta puhelimessa, matkalla kotiin Mynämäeltä, sähkökaapelin viereisestä kioskin puhelinkopista, jossa lattialla pussissa kosteaan pienoiseen lasten paitaan kääritty valkoherukan taimi odotti.

Isän mökki

Sen, että isän kanssa mökki oli myyty, sain tietää aivan yllättäen ja täysin sattumalta. Puhelimitse, kun soitin Helsingin postista äidille toiselle paikkakunnalle. Sellaista ei tapahdu oikeassa elämässä, vain elokuvissa, eikö vaan? Olet puhelun kolmas osapuoli, kuuntelet vain sivusta, kuinka kaksi ihmistä juttelee. Jokin puhelinvaihteen erehdys, operaattori oli yhdistänyt minut vahingossa kahden muun linjaan. Kaksi kaupunkia, kaksi ääntä, ja hetken ajan jaetaan isoja uutisia: mökkiä ei enää ole, myytiin hyvällä hinnalla ja nyt voi tehdä vaikka mitä, jopa minua, Ilonaa, voidaan auttaa hieman rahallisesti!

Äidin ja hänen siskonsa Eijan tutut, rakkaat äänet, sadan viidenkymmenen kilometrin etäisyys, äänen värähtelyt muutettu sähkövirraksi ja johdot kuljettaa ne korviini. Fysiikka on aina ollut minulle hankalaa, isä patisti minua opiskelemaan sitä.

***

Isä, miksi syyskuun aurinko on niin erilaista?
Miten niin, Ilona?
En osaa selittää, mutta valo tuntuu pehmeämmältä. Ei ole samanlaista kuin elokuussa.
Fysiikkaa pitäisi lukea! Syyskuussa taivaan kappaleiden sijainti on ihan eri. Ota kiinni omena! Isä naurahti ja heitti minulle suuren, hiukan litistyneen omenaan. Kiiltävä, punainen, tuoksui hunajalta.
Antonovka?
Ei, ei vielä. Tämä on kaneliomenaa.
Puraisin ja suutäyteen tuli raikasta, sokerista vaahtoa, johon kesän lämpö ja maan maku oli imeytynyt. Omenalajikkeet, kuten fysiikkakin, eivät olleet minulle tuttuja. Ja siinä piili iso ongelmani! Koska kahdeksannen luokan Ilona Koskinen oli ollut jo toista vuotta ihastunut fysiikanopettajaansa. Maailma supistui yhteen pisteeseen, taivas aukeni mutta aineen ja avaruuden lait eivät mahtuneet vihkoon. Isä tajusi kaiken puuttuvista katseistani ja huonosta ruokahalustani. Kerroin kyllä isälle edellisenä vuonna, itkin koko yön hänen sylissään kuin pieni. Äiti oli tuolloin kylpylässä. Eija opiskeli toisessa kaupungissa.

Mökillä isä oli aina onnellinen, hän hyräili tauotta. Kotona hän ei koskaan hyräillyt, siellä äitini ja sisko olivat pääosassa. Äiti oli kaunis, pitkä, voimakastahtoinen nainen, kirjastonjohtaja sotilaslaitoksessa, kuparinpunaiset kiharat värjätyt hennalla. Muistan, kun äiti tuli kylpyhuoneesta valtava turbaani päässään, tuoksui heinältä ja sateelta. Koko kaupungissa äidin kauneus huomattiin. Isä oli häntä lyhyempi, kymmenen vuotta vanhempi, huomaamaton. “Tapani on meillä niin huomaamaton”, äiti sanoi kerran Eijalle, mutta minä kuulin sen ja pahoitin mieleni.
Tapani ei ole näyttävä. Mutta miehen ei tarvitse ollakaan komea.
Huomaamaton, kun äidin hiukset hehkuivat auringossa, kun hän astui kovaa, saattoi särkeä astioita ja määrätä kodin tahdin. Äiti piti järjestyksestä ja mukavuudesta. Mutta joutui sietämään “sotilaita”, kuten isä sanoi, heitä, jotka joskus nukkuivat lattialla eteisen läpi kulkevassa kahden huoneen asunnossamme. Kun isä palveli armeijassa, he vierailivat usein, osa vain ohikulku matkalla, jotkut tarvitsivat apua työnhaussa. Isän sotilaita. Vuonna 1960 alkoi suuri armeijan leikkaus, ja isä joutui eläkkeelle majurina. Armeijan jälkeen hän työskenteli Helsingin teleliikenteessä koneenhoitajana. Sotilaat auttoivat myöhemmin rakentamaan mökin isälle. Tekivät ilmaiseksi, vaihtoivat vuoroja, auttoivat isän kyntämään perunamaata. Pieni tupa yhdellä huoneella ja verannalla, jonka katolla Ilona mielellään luki kesäisin. Isä nosti sinne iltapäivisin kulhollisen karviaisia, kirsikoita tai mansikoita. Parhaat hetket. Äiti ei mökkiä rakastanut, kävi harvoin, säästi käsiään. Kauniit, hoidetut, pitkät kynnet. Ihailin niitä, isä suuteli niitä.
Näillä käsillä vain kirjoja jaellaan, ei maata kaiveta, hän nauroi ja isä iski silmää

***

Ensimmäiset syyskuun sadepisarat rummuttivat verannan kattoon. Soivat ja paukkuivat iloisesti, ei lainkaan alakuloisesti kuten syksyisiin kuuluisi. Ilona sulki kirjansa.
Ilona, tule alas, äiti ja Eija tulevat pian, ruoka pitää laittaa, isä äännähti kutsuvasti.
Viivyttelin, katselin taivaalle, harmaa mutta ei uhkaava. Kasvoni kastuivat sateessa. Kiedoin kädet ympärilleni, lämpimämpää. Kattotasanteella lähempänä taivasta, kauempana arjesta yli muiden mökkien näki auringonsäteet kirkkaan pilviverhon läpi. Fysiikka unohtui ja opiskelijaelämä Helsingissä oli täynnä uusia sääntöjä.

Ilona sai opiskelijakämpän heti, mutta ensimmäisen viikon asui alivuokralaisena samassa huoneessa emännän kanssa, toisessa huoneessa asui opiskelijoita. Luennot olivat syvällisiä, kielen ja kirjallisuuden pohdintaa. Opettajat hurmasivat kaikki ryhmäläiset heidän älykäs karismansa ja viehätyksensä. Luentojen jälkeen iski koti-ikävä, ystäviä ei ollut vielä yhtään.
Lounastin yliopiston ruokalassa ja kiertelin myöhään kaupungilla. Vieraassa kauniissa kaupungissa iski kylmyys ja yksinäisyys. En kokenut oloani tutuksi. Ei ollut Ilona, joka laskeutui jyrkkää Mäkelänkadun rinnettä kohti pääkampusta pimeän yksityisseudun halki. Ei Ilona, joka löysi tiensä uuteen kotiin, kuuli koirien ulvontaa, kompastui ja loukkasi jalkansa uusissa kiiltävissä, ahtaissa kengissä.
Keittiössä tuoksui isän omenat, jotka hän oli tuonut laatikossa vuokranantajalle kiitokseksi. Sen makea, hiukan ummehtunut tuoksu toi kyyneleet silmiin, sydän räpytti levottomana.

Kun pääsin opiskelija-asuntolaan, paljastui että kämppikset olivat DDR:stä Viola, Maike ja Marion. Iltaisin saksan kieli humisi päässä, pakenin ulos hengittämään. Portailla poltettiin tupakkaa. Saksalaiset pyysivät tupakkaa, ja aina maksoivat siitä. Meidän suomalaiset kummastelivat. He ihastelivat äidin suolakurkkuja, söivät innolla paistetun perunan kanssa. Kun omat säilöt loppuivat, he toivat tilalle salamia, mistä vain saattoi unelmoida, mutta eivät paljoa tarjonneet muille. Keväällä heidän harjoittelunsa päättyi, he lähtivät Saksaan ja keittiön roskikselle jäi kasa talvikenkiä, ostettu kotimaasta Venäjän talveen. Saksalaiset kengät! Meidän suomalaiset nappasivat ne salaa

***

Ilona, suikaloi nyt kaali, minä kaivan porkkanat. Liemi on jo valmista.
Pienellä keittiöllä ikkunat huurustuivat pitkästä padan porinasta. Iso kaalikeko levittäytyi vaaleanvihreiksi pitsilehdiksi leikkuulaudalle. Revaisin lehden niin hyvää! Maasta maistuu aina aidolta. Aloin hakata veitsellä iloisesti, kaali tuoksui makealta. Avasin ikkunan, päästin sisään syksyn lehden, tuoreen savun ja omenan tuoksun. Näin isän selän, lapio painui maahan raskaasti, tiesin että isän selkä vaivasi. Pudotin veitsen kädestä, juoksin pihalle, halasin isää takaapäin tiukasti. Isä kääntyi, sulki minut syliin ja suuteli päälakea.
Sisko Eija tuli illalla yksin, äidille tuli päänsärky, hän jäi kotiin.

***

Sitten tuli yliopisto, opiskelijahäät, työ lentokonetehtaalla “Uudistaja”-lehden toimituksessa, isän ensimmäinen infarkti, tyttären syntymä, ja jopa avioero. Paljon mahtui viiteen vuoteen. Mies lähti toisen luo, ja Ilona asui kaksivuotiaan Marjaanan kanssa vuokra-asunnossa. Isä yritti tulla joka toinen viikko auttamaan: toi ruokaa, touhusi lapsen kanssa.
Ilona, älä pahastu äidille, vaikka hän ei tule yhtä usein kuin minä, tiedäthän matka väsyttää häntä kovin Ja tiedätkö, luulenpa että äidillä taitaa olla ihailija.
Isä, älä puhu noin! Kuinka tuossa iässä enää ihailijaa!
Isä nauroi katkerasti. Hiljeni. Näin selvästi, että hän oli tullut kokonaan harmaaksi ja väsyneeksi. Ei hyräillyt enää ollenkaan.
Isä, ehkä otan lomaa maanantaista? Mennään mökille, jos vielä tarkenee, kolmistaan Marjaanan kanssa?

***

Mökki oli lehtien peitossa, viimeinen lämmin lokakuun viikko ja syyskesä. Laitettiin takkaan tuli, haudutettiin teetä mustaherukanlehdillä. Paistoin pikaisesti perunapihvejä. Isä haravoi lehtiä, Marjaana auttoi, kunnes alkoi heitellä niitä ympäriinsä ja nauroi. Rasva sihisi pannulla. Syvältä puutarhasta kantautui isän hyräily.
Illalla poltettiin nuotiota. Tien varrella oli hiljaista, muut mökit tyhjiä. Isä työnsi paksuja leipäpalasia kirsikanoksia pitkin, auttoi Marjaanaa pitämään niitä tulen yllä. Ojentelin kylmiä käsiä nuotiolle tuli on aina lumoava.
Muistin ensimmäisen työharjoitteluni Lapissa, lauluja kitaran äärellä, huimaava rakastuminen johonkin ilman itse kohdetta. Pelkkä rakkaus öiseen, tähditettyyn hiljaisuuteen, kitara ääniin, kasvoihin… Nuotion ääressä ihmiset ovat erilaisia kuin päivällä. Jokaisella omat salaisuutensa, silmien syvyys. Siellä tapasin tulevan mieheni. Ja viikolla minua pyydettiin työpaikalla puoluekokoukseen, ja olin ehdolla puolueeseen. Edellisenä iltana tankkasin SKP:n sääntöjä, kongressien muistiinpanoja. Sitten alettiin udella avioerosta, kuka oli syyllinen, kuka moraalisesti heikko. Hätkähdin, olin melkein itkuinen. Yhtäkkiä kollega nousi, änkytti:
Tämä on h-h-hävyttömyyttä, ei puoluekokousta!
Vuosiin jälkeen sen muistaa hulluna…

Kun ilta pimeni, nuotio sammutettiin. Portilla pysähtyi auto. Ovi paiskattiin kovaa. Äiti! Kaunis, kirkkaassa muodikkaassa takissa, sanoi että töistä tuli kyyti kollegan autolla. Marjaana juoksi mummolle, isä synkistyi ja suuteli äitiä kankeasti.
Kuka se kollega oli?
Tapani, älä nyt, ihan satunnainen, kyyditsi vain! Et tunne häntä…
Illalla yhteinen keskustelu ei lähtenyt sujumaan, Marjaana kiukutteli. Äiti uteli töistä, mutta selvästi ajatteli muuta. Isä oli hiljaa, tuijotti äitiä, kulmat kurtussa, hartiat painuivat. Ilta pilalla

***

Vuoden päästä isää ei enää ollut. Laaja sydänkohtaus, lähti kahdessa päivässä lokakuun alussa, kun oli vielä aurinkoista ja lämmintä. Hautajaisten jälkeen otin loman ja menin mökille asumaan. Marjaana jäi anopille.
Kaikki putosi käsistä. Omenasato oli ennätysmäinen. Jaoin ämpäritolkulla naapureille, keitin padallisen omenahilloa mintulla ja kanelilla kuten isä piti. Isän ystävä, vanha kollega, tuli avuksi, hän kanssa käytiin usein taimitarhassa hakemassa istokkeita mökille.
Olen täällä pari päivää, Ilona, käännän perunamaan, leikkaan puut, jos sopii.
Reijo, voi kiitos teille!
Reijo puhui Ilona-nimellä, ja kyyneleet nousivat silmiin, siinä hetkessä tuli kauhea tunne, ettei mikään enää palaa, orpous, toivottomuus. Oli kuin olisi odottanut, että isä palaisi, että kaikki olisi pahaa unta. Alkuun, kun isää ei ollut, aamuisin unen rajalla en muistanut, miksi oli niin tuskaista. Hetken ja totuus hyökyi mustana isää ei ole.
Sitten ahdisti, etten pystynyt pitämään häntä maan päällä.
Kato, älä myy tätä mökkiä, tuun aina auttamaan. Muistatko, Ilona, tämän antonovkan kävimme yhdessä valitsemassa, olit ihan tyttö. Matkalla taimitarhaan hän puhui enemmän sinusta kuin Eijasta. Olit hassu. Hän sanoi, että puut elävät häntä kauemmin. Hän tutki istokkaita aina pitkään, minä hoputin ja ärsyynnyin
Reijo jäi kolmeksi päiväksi, käänsi maan, leikkasi omenapuut, laittoi lannoitteet, istutti kolme keltaista krysanteemia kuistille.
Ne pitäisi istuttaa vähän aiemmin, mutta syksy on lämmin, kyllä ne juurtuvat! Muistoksi Tapanista Ruusut pitää vielä peittää, lehdet haravoida, mutta ensi kerralla.
Halasimme lähtiessä. Alkoi tihuuttaa. Seisoin pitkään portilla ja katsoin Reijon jäljessä. Kun hän huomasi sen, hän vilkaisi ja heilautti kättä, mennään sisälle. Sade kiihtyi, rummutti kattoa, tuuli paiskasi portin kiinni. Kynnys oli täynnä keltaisia krysanteemien terälehtiä. Kaikki tässä oli isän ja tulee aina olemaan. Sade, puut, syksyn tuoksut, maa. Ja niin on isäkin läsnä. Ja minä, Ilona, opin kaiken ajan kanssa. Menemme Marjaanan kanssa mökille ennen kuin tulee pakkasia, Helsingistä bussilla vain pari tuntia. Keväällä heti kun lumi sulaa, yritän laittaa lämmityksen. Alkoi säästää rahaa, eurot syrjään pikkuhiljaa. Keväällä lähden Reijon kanssa taimistolle, etsin valkoherukan, isä halusi kauan

***

Puolen vuoden päästä, huhtikuun alussa, kun ensilumi vielä peitti maata, mökki myytiin. Sain tietää siitä sattumalta soittaessani tampereen postista kotiin, paluumatkalla taimistolta. Ahdas puhelinkoppi, lattialla pussissa, juuret käärittyinä märään vanhaan lasten t-paitaan, uusi valkoherukan taimi…

Olen ymmärtänyt, että koti ei ole rakennus eikä paikka. Se on muistoissa, tuoksuissa, ihmisten lämmössä, jotka menettää. Niin pitkään kun muistan, voin rakentaa kodin vaikka pieneen asuntoon, vaikka sydämeeni ja oppia elämään.