Kun Olin astunut sisään asuntoomme, pysähdyin. Oven vieressä, siististi Ivanin ja omien kenkien rinnalla, oli korkeat design-korkokengät – Ivanin siskon. Mitä hän täällä tekee? En muistanut, että Ivan olisi maininnut vierailusta. – Oletko, Olli, miehesi taas työmatkalla? – huikkasi kollegani Paavo, kun suuntasin bussipysäkille. – Ehditkö käväistä kahvilassa? Voitaisiin juoda lempikaakaosi ja jutella kunnolla, eikä vain pikaisesti “hei ja näkemiin”. – Anteeksi, Paavo, en ehdi tänään. Ivan lupasi olla kotona aiemmin, koska piti valita keittiötä – remontin jälkeen emme ole vielä kunnolla asettuneet. Eikä hän ole ollut työmatkalla pitkään aikaan. – Onko hän aina ajoissa kotona? – Paavo kysyi, selvästi ironisesti. – Ei aina, – hymyilin ja pudistin päätäni. – Rahaa tarvitsemme nyt kovasti, siksi Ivan tekee ylimääräisiä tunteja. Kun saadaan asunto kuntoon, hänkin ehtii kotiin aikaisemmin. – No, hyvä, – Paavo hymyili ja toivotti mukavaa iltaa, jatkaen matkaansa. Minulla kävi tuuri – bussi saapui nopeasti, joskus joutuu odottamaan pitkään, mutta tänään pääsin lähtemään töistä aikaisin. Ikkunapaikalla mietin: joskus Paavon kanssa suunniteltiin naimisiin menoa, mutta ero tulikin hölmöstä syystä, en enää edes muista miksi. Ivan tuli mukaan nopeasti, menin naimisiin hänen kanssaan osittain myös näyttääkseksi Paavolle, että en jäänyt yksin, että hänen pitäisi katua. Paavo yritti vielä palata yhteen, pyyteli anteeksi ja lupasi minulle onnellisuutta ja uskollisuutta, mutta olin jo liian kiintynyt Ivaniin. Päätin, etten koskaan rakastanut Paavoa – se vain tuntui siltä hetken aikaa. Oli jo unohtunut koko juttu, kunnes Paavo siirtyi työpaikalleni pääkonttorista. Hymyili kuin yllättyneenä törmäyksestä, mutta olin varma, että hän halusi siirtyä tänne tietoisesti. Oli kuitenkin mukavaa, että hän edelleen suhtautuu minuun samalla lämmöllä. Toivoin hänelle onnea ja joskus jopa hieman kadehdin – hän osasi olla romanttinen. Itselläni Ivanin kanssa ei varsinaisesti ollut huonoa tuuria, hän vain työskentelee koko ajan. Hän yrittää parhaansa perheen hyväksi, ettei meiltä puuttuisi mitään, mutta aikaa puolisoille ei juuri jää. Asutaan Ivanin siskon asunnossa. Oksana antoi sen meille käyttöön, kunnes hänen lapsensa kasvavat. Oksanalla ja miehellä ei ole rahahuolia, ei ole koskaan edes ollut töissä – asunnot ovat sijoituksia lapsia varten. Ivanin kanssa teimme rempan omaan makuun, Oksana antoi luvan, nyt ostellaan huonekaluja. Usein silti mietin, olisiko parempi vuokrata asunto, valmis ja sisustettu. Rahat, jotka olemme käyttäneet tähän asuntoon, riittäisivät useamman vuoden vuokraan tai pienen omistusasunnon käsirahamaksuun. Mutta Ivan oli innoissaan kun Oksana tarjosi asunnon. Astuin ulos bussista, ylitin kadun nopeasti ja kuljin kotia kohden. Ilmassa oli tuoksu, joka enteili sadetta – mutta en ollut lainkaan valmis nauttimaan raikkaasta ilmasta. Mielen pohjalla pyöri ajatuksia, mutta yksikään ei jäänyt pysyvästi mieleen – kaikki vaihtuivat nopeaan tahtiin. Kuinka kauan on siitä, kun muutimme tähän asuntoon? Vuosi, puolitoista? En muista tarkkaan, mutta kodilta tämä paikka ei vielä tunnu – kaikki tuntuu tilapäiseltä, vaikka remppa on ohi, kinut saatiin kasaan ja odotettiin jotain parempaa. Oikea elämä tuntuisi alkavan vasta myöhemmin, mutta milloin, sitä ei tiedä. Etenin talolle liian hitaasti, aivan kuin lykkäsin hetkeä, jolloin kotona olisi selvitettävä, mitä on meneillään. Oven narahdus houkutteli pimeään eteiseen, aloin kavuta tuttuja portaita neljänteen kerrokseen. Jokainen porras toi mukanaan kasvavaa jännityksen tunnetta. Oven avattuani pysähdyin. Oven vieressä, omien ja Ivanin kenkien rinnalla – Oksanan korkeat kalliit kengät. Mitähän varten Oksana on täällä? En muista, että Ivan olisi maininnut vierailusta. Olin jo melkein huutamassa, että tulin kotiin, mutta jokin pysäytti. Intuitio kehotti pysymään hiljaa. Jäin kuuntelemaan. – Meidän piti mieheni kanssa lähteä lomalle, – kuului Oksanan ääni. – Mutta hän ei saanutkaan lomaa; päätin siis antaa sinulle nämä matkaliput. Yhdellä ehdolla kuitenkin – hänen äänensä kuulosti vaativammalta – lähdet lomalle Virpi kanssa, et Olli. Jähmetyin. Virpi? Muistin, että Ivan joskus mainitsi Oksanan yrittäneen järjestää häntä yhteen ystävänsä Virpin kanssa. En kiinnittänyt siihen huomiota, mutta nyt asia alkoi tuntua vakavalta. – En minä Virpiä tarvitse! – Ivanin ääni kaikui ärtyneenä. – Oksana, olen sanonut jo monta kertaa, olen nyt Ollin kanssa. Minulla on Olli! Miksi tuo taas? Huokaisin helpotuksesta. Näytti siltä, että Oksana vain yrittää tuputtaa mielipidettään. Melkein olin avaamassa olohuoneen oven, kun Oksana jatkoi. – Kenelle sinä yrität nyt valehdella? Muistan varsin hyvin, miten rakastit Virpiä. Olitte aikeissa mennä naimisiin, syystä ja toisesta loukkaannuit vähäpätöisestä asiasta. Älä jankkaa, tiedän kyllä – Olli ei ole sinulle oikea. Mutta Virpi on toista maata. Jähmetyin. Rakastanut? Aikonut mennä naimisiin? Mutta minulle Ivan sanoi, ettei Virpi kiinnosta. Tuijotin lattiaan, yrittäen pitää itseni kasassa; Oksanan sanat toistuivat päässä. – No mitä sitten? – Ivanin äänessä oli ärtymystä ja ehkä epävarmuutta? – Se on kaikki takana. Tunnustan, oli – mutta mennyttä se on. Rakastan vaimoani. – Sinä muka rakastat? Ivan, oikeasti – naimisiin menitte vain kostoksi, kun Virpi lähti toisen mukaan. Myöhemmin hän halusi palata luoksesi, pyyteli anteeksi – mutta sinä menitte ja naimisiin muiden vuoksi. Sisälläni oli myrsky. Kostoksi? Onko avioliittomme ollut vain kosto? Muistin, miten itsekin kiirehdin Ivanin kanssa naimisiin Paavon jälkeen. Mutta jos motiivit olivat aluksi kummallakin samanlaiset, mitä sitten? Nyt rakastamme toisiamme – eikö niin? Odotin hengitystä pidätellen, mitä Ivan sanoo seuraavaksi. — Se on ohi ja ollutta, — Ivan sanoi. — Olen naimisissa ja minulla on velvollisuudet vaimoani kohtaan. — Niin varmaan, — Oksana hymähti. — Onneksi olette ilman lapsia. Toivottavasti muistat missä asut – sinä heilut täällä vieraiden nurkissa Ollin kanssa, kun taas Virpi juuri sai avajaislahjaksi vanhemmilta kolmion, tilavan ja uuden. Ja hän yhä rakastaa sinua ja odottaa, että tulet järkiisi. Painoin selkäni kylmää seinää vasten, tunteet puristuivat myrskyksi. Miten Oksana voi sanoa sellaista? Mutta vielä tärkeämpää oli Ivanin vastaus. Kuuntelin vaivihkaa. — Oksana, lopeta, — Ivan sanoi, mutta ääni ei ollut yhtä varma kuin aiemmin. — Asunto ei ratkaise kaikkea. Nyt meillä on missä asua, ja kohta ostetaan omakin. Oksana jatkoi innokkaana: — Sinä vain et uskalla muuttua. Virpi on aina ollut sinulle parempi, vain loukkaus estää sinua palaamasta – vielä ehtii korjata tilanteen. Virpin kanssa sinulla olisi koti, turvallisuus, kaikki mitä ansaitset. Näethän itsekin, ettet Ollin kanssa ole todella onnellinen. — Ja muuten, — Oksana lisäsi. — En voi pitää teitä täällä loputtomasti, minulla on omat suunnitelmat asunnon suhteen – pian joudutte muuttamaan pois. — Tietääkö Virpi tästä? — Ivan kysyi yllättäen. — Tietää! — Oksana vastasi nopeasti. — Se oli itse asiassa Virpi, joka pyysi minua auttamaan tässä. Hän haluaa, että sinä tulet takaisin. Matkatarjouskin oli hänen ideansa. Tuli hiljaisuus. Sydämeni hakkasi. Miksi Ivan on hiljaa? Miettii oikeasti sisaren ehdotusta? — Mitä sanon Ollille? — hän kysyi lopulta hiljaa. — Sano, että autat minua mökillä. Remontti on menossa, — Oksana sanoi kevyesti kuin arkiasia. — Oikeasti lähdet Virpin kanssa lomalle. Yksinkertaista. En jaksanut kuunnella enempää. Hiivin ulos ja lähdin ripeästi pois. Jalat veivät automaattisesti pieneen, tunnelmalliseen kahvilaan, joka oli melkein tyhjä. Hämärässä soi musiikki, ikkunasta näkyi himmeinä sateen roiskeet. Istuin ikkunapöytään, tilasin automaattisesti vaniljakaakaon. Ajatuskatkelmat, kotona kuultu keskustelu, pyörivät mielessä. Palasin Oksanan sanotuksiin: kuinka on mahdollista, ettei mies ole kertonut menneisyydestä, tai siitä että hän oli menossa naimisiin toisen kanssa – lisäksi Ivanin sisaren ystävän kanssa! Olo oli pettynyt ja loukattu. Onko avioliittomme vain kosto? Olen kuvitellut, että Ivan valitsi minut sydämellään, mutta nyt tuntuu olevan toinen tarina. Vaikka alkumotiivini olivat ehkä samankaltaiset, en koskaan edes suostunut kahville Paavon kanssa, puhumattakaan lomamatkasta! Ja rakastin miestäni koko sydämestäni. Ulkona oli jo täysin pimeää, silmäilin sateen takaiseen iltaan. Kaakaon pinta jäi koskematta, aika tuntui pysähtyneen. Ivan ei edes soittanut, kysyäkseen missä olen. “Varmaan suunnittelee reissua Virpin kanssa”, murehdin, “eikä edes välitä missä olen”. Puhelin oli tyhjä, en pystynyt edes tarkistamaan aikaa. Huokaisin ja päätin, että kotiin paluun aika oli – siihen ei voinut enää keksiä tekosyitä. Kokosin itseni, laitoin takin päälle ja astuin ulos viileään iltaan. Jokaisella askeleella vakuutin mieleni siitä, että Ivanin ja minun suhteet ovat ohi. Ero oli väistämätön, yritin valmistautua siihen henkisesti. Talolle tullessa olo oli raskaampi. Nousin portaita, käänsin avainta lukossa ja astuin kotiin. Vastassa oli outo hiljaisuus – ei television ääntä, ei kolinaa keittiössä. Huomasin laukut keskellä olohuonetta. Ivan pakkasi tavaroitaan. “Siinä se, hän lähtee”, ajattelin. — Mitä teet? — kysyin automaattisesti, vaikka tiesin vastauksen: nyt hän lähdössä Oksanan mökille. Mutta Ivan sanoikin yllätyksen: — Olli, me muutetaan pois täältä. Löysin asunnon, vielä väliaikaisen mutta myöhemmin hankitaan oma. — Hän pysähtyi hetkeksi, katsoi minuun kuin huomaten jotain. — Miksi viivytit? Kokeilin soittaa koko illan, puhelin oli kiinni. Otitko sivutyön? En voinut uskoa korviani. Kaikki mitä olin ajatellut ja aikonut sanoa, menetti yhtäkkiä merkityksensä. Nyökkäsin hämmentyneenä, en tiennyt mitä ajatella. – Me muutetaan? — kysyin hiljaa, vieläkin epäuskoisena. Ivan ehkä aisti hämmentyneisyyteni, tuli lähemmäs ja selitti: – Riitelin vähän Oksanan kanssa, – hän huokaisi. – Päätin, että nyt riittää. En halua enää olla riippuvainen hänestä. Me tarvitsemme oman kodin. Tunne hieman vapautui kehossani, mutta tiedän ettei tarina ollut vielä ohi. Ivan pysähtyi, huokasi ja istui sohvalle, pyysi minut viereensä. Kerroi tiiviisti mitä oli puhuttu Oksanan kanssa. – Olisi pitänyt kertoa aiemmin, – hän totesi matalalla äänellä. – Oli minulla suhde Virpin kanssa, ja kyllä, menin kanssasi naimisiin kostoksi. Mutta Olli, sinun on tärkeää tietää yksi asia: se on mennyttä. Sä olet se, jota oikeasti rakastan. En halua menettää sinua. Kuuntelin ja tunsin pikkuhiljaa helpotusta. Toki pettymys ja epärehellisyys painoivat, mutta oli tärkeintä, että nyt kaikki on esillä. – Anteeksi, että en kertonut, – Ivan jatkoi matalasti. – Kun kerroit Paavosta ja omista suunnitelmistasi, ajattelin että minun tarinani tuntui nololta. Sitten en vain halunnut puhua siitä enempää. Huokaisin, itkukin oli lähellä. Mutta se oli helpotuksen itkua. – No olkoon, – sanoin hiljaa, – mennyttä se kaikki on. Sanoit, että löysit asunnon? — Kyllä, — Ivan nyökkäsi, — Väliaikainen ratkaisu, mutta kohta on oma koti. Ilman Oksanaa ja hänen sekaantumistaan. Kyllä me pärjätään, lupaan sen. Sitten ostetaan oma, otetaan laina – tehdään kaikki omilla ehdoilla. Nyökkäsin. Tuntui siltä, että tämä on oikea ratkaisu. Viimein voimme elää itsellemme – ilman muiden suunnitelmia ja neuvoja. — No niin, — Ivan hymyili, — Ruvetaanko pakkaamaan? Nyökkäsin taas, sanomatta sanaakaan. Jäljelle jäi vain usko siihen, että nyt me todella aloitamme uuden elämän, menneisyyden jäädessä taakse.

Polish

Author Brooks MathewsViews 2

Kun astuin sisään asuntoomme Helsingissä, hidastin askeleeni heti kynnyksellä. Lattialla siistissä rivissä, aivan minun ja Jukan kenkien vierellä, seisoi korkeat, kiiltävät korkokengät. Tunnistin ne heti ne olivat Jukan siskon, Annikan, joka pukeutui aina parhaaseen. En voinut muistaa, että Jukka olisi maininnut mitään vierailusta.

Elina, onko Jukkasi taas työmatkalla? tavoitti minut työkaverini, Tapio, kun suuntasin kohti bussipysäkkiä Töölön kadulla. Mennäänkö kahvilaan? Voisit juoda sitä sun lempikaakaota, jutella kunnolla, kun muuten vaan kiirehdimme: hei, moi, näkemiin.

Kiitos, Tapio, mutta tänään en ehdi. Jukka lupasi tulla kotiin aikaisin. Ollaan suunniteltu, että valitaan uusi keittiö, kun remontti on vielä vähän kesken. Ja itse asiassa, hän ei ole ollut työmatkalla vähään aikaan.

Onko hän yleensä kotona ajallaan? Tapio kysyi ja äänessä soi ironia, joka ei jäänyt minulta huomaamatta.

Ei aina, vastasin hymyillen ja pudistin päätäni. Nyt me kuitenkin tarvitaan rahaa, Jukka tekee pitkää päivää, jotta saadaan asunto kuntoon. Sitten, kun kaikki on valmis, hän ehtii varmasti useammin kotiin.

Niinpä niin, Tapio virnisti ja toivotti hyvää iltaa ennen kuin jatkoi omiin kiireisiinsä.

Sain onneksi bussin heti, mikä oli harvinaista. Usein joudun odottamaan puoli tuntia, mutta nyt pääsin ajoissa kotiin. Kun istahdin ikkunapaikalle, ajatukseni lähtivät vaeltamaan.

Aikoinaan minä ja Tapio suunnittelimme avioliittoa, mutta kaikki päättyi tyhjänpäiväiseen riitaan, en edes muista miksi. Pian tutustuin Jukkaan, ja menin hänen kanssaan maistraattiin lähinnä näyttääkseeni Tapion menettäneen tilaisuutensa. Näytä vaikka, etten ole yksin.

Tapio kyllä yritti saada minut takaisin pyyteli anteeksi, vannoi tekevänsä minut onnelliseksi ja lupasi olla luottamuksen arvoinen, mutta olin jo täysin kiintynyt Jukkaan. Jälkikäteen ajattelin, etten ikinä ollut oikeasti rakastanut Tapiota, niin vain kuvittelin.

Vuosien mittaan Tapio unohtui, mutta viime aikoina hänet siirrettiin meidän konttoriin päätoimistosta. Hän esitti yllättyneen ystävällistä sattumaa, mutta olin varma, että hän halusi juuri tähän minun takiani. Silti tuntui mukavalta, että Tapio oli edelleen yksin ja suhtautui minuun lämpimästi.

Toivoin hänellekin onnea, ja jollain tavalla tunsin kateutta sille, joka hänet joskus saisi. Tapio osasi olla niin romanttinen ja vilpitön.

Oma avioliittoni ei ollut huono, mutta Jukka teki töitä niin paljon, että kotiin jäi vähemmän aikaa. Hän halusi turvata meidän arjen, ja siitä olin kiitollinen, mutta yhteistä aikaa oli vähän.

Ja kaiken lisäksi asuimme Annikan, Jukan siskon, omistamassa asunnossa. Annika oli antanut sen käyttöömme avokätisesti, kunnes hänen lapsensa aikuistuisivat. Hänellä ei ollut rahahuolia, ei ollut ollut koskaan töissä, asunnot olivat lähinnä sijoituksia ja lasten tulevaisuutta varten.

Me teimme perusteellisen remontin ja ostimme huonekalut omilla säästöillä, Annika oli antanut vapaat kädet. Usein mietin, olisiko ollut parempi vuokrata valmiiksi kalustettu asunto, sillä rahaa olisi voinut jättää vaikkapa omistusasumisen alkuun. Mutta Jukan silmät syttyivät, kun Annika tarjosi tätä tilaisuutta.

Astuin pois bussista, kiirehdin kadun yli ja suuntasin talolle. Ilmassa leijui kostea tuoksu sade oli tulossa, mutta tänään liikkui mielessä vain tuleva ilta.

Ajatukset pyörivät päässäni, enkä saanut niistä otetta. Kuinka kauan me olimme asuneet täällä? Vuosi? Yli? Oli vaikea muistaa tarkkaan, mutta asunto tuntui silti väliaikaiselta. Remonttia, sisustamista odotus, että elämä oikeasti alkaisi joskus myöhemmin.

Kadun kävellessä tajusin hidastavani askeltani, kuin lykkäisin hetkeä, jolloin astuisin sisään. Tuttu ulko-oven naksahdus päästi minut hämärään käytävään, ja lähdin neljänteen kerrokseen portaita pitkin.

Joka askel toi levottomuutta.

Kun avasin kotioven, pysähdyin. Kynnyksellä korkokengät, Annikan kengät. Oliko jotenkin päässyt unohtumaan, että Annika tulisi käymään?

Meinasin jo huikata, että olin kotona, mutta jokin sai jäämään aloilleni. Intuitio varoitti ei omituista. Jäin kuuntelemaan.

Minä ja mieheni ajattelimme ottaa lomaa, Annika sanoi. Mutta hänen lomansa ei onnistunutkaan. Päätin sitten antaa nämä matkalahjakortit sinulle. Mutta yhdellä ehdolla, hänen äänensä muuttui vaativaksi, lähdet Virpin kanssa, et Elinan.

Hämmennyin. Virpi? Muistin Jukan joskus maininneen nimen sivulauseessa; Annika oli yrittänyt saattaa Jukan yhteen parhaan ystävänsä kanssa.

En ollut koskaan aikaisemmin antanut asialle arvoa, mutta nyt pahaa aavistukseni voimistui.

En minä Virpiä tarvitse, Jukan ääni oli kärsimätön. Annika, olen jo monta kertaa sanonut: minä olen Elinan kanssa. Minulla on vaimo. Miksi aloitat taas uudestaan?

Huokaisin helpotuksesta. Annika vain änkesi tapansa mukaan omat ajatuksensa. Meinasin jo siirtyä olohuoneeseen, kun Annika jatkoi.

Kuka muka uskoo tuollaista? Muistan kyllä, miten sinä Virpiä rakastit. Melkein menitte naimisiin, mutta suutuithan pienestä ja jätit asian sikseen. Älä ole itsepäinen, näen kyllä Elina ei ole sinulle oikea, Virpi on aivan toinen juttu.

Seisoin jäätyneenä, puristin hermostuneesti ovenkahvaa. Rakastanut? Menossa naimisiin? Jukka oli sanonut, ettei hän ollut Virpistä lainkaan kiinnostunut. Yritin saada itseni rauhoittumaan, mutta Annikan sanat jäivät hankalasti pyörimään mieleeni.

Ja mitä sitten? Jukan äänessä kuului ärtymys ja ehkä ripaus epävarmuutta. Se oli ennen. Jätetään menneet menneisiin. Rakastan vaimoani.

Rakastatko? Älä höpötä, Annika puuskahti. Kaikki tietävät, että menit Elinan kanssa naimisiin vain, jotta Virpi olisi mustasukkainen. Kun Virpi jätti sinut, yritti palata, pyyteli anteeksi. Mutta silloin sinä valitsit kostaa ja menit Elinan kanssa naimisiin.

Minuun iski musta epävarmuus. Oliko Jukka todella avioitunut vain näyttääkseen jotakin entiselle? Jälkeenpäin muistelin, että olin itse toiminut vähän samoin omassa elämässäni.

Vaikka avioliitossa oli ollut mukana ripaus sellaista, mikä ei ollut aitoa, nyt kuitenkin rakastin Jukkaa oikeasti.

Odottelin, mitä Jukka sanoisi seuraavaksi.

Se oli ja meni, hän vastasi hiljaa. Olen nyt naimisissa. Elinalla on elämäni.

Ai niin, Annika jatkoi, lapsiakaan ei tullut, luojan kiitos. Sinähän tiedät, että et voi ikuisesti asua minun asunnossani. Minulla on nyt omia suunnitelmia pian pitää muuttaa pois. Virpi muuten sai vanhemmiltaan lahjaksi ison kolmion, uutta ja tilavaa Ja hän odottaa edelleen sinua, rakastaa yhä.

Nojasin kylmän seinän vasten ja yritin hengittää. Kuinka Annika kehtaa puhua näin? Mutta eniten pelotti Jukan vastaus. Kuuntelin hiljaa.

Annika, lopeta, Jukka aloitti hitaasti, nyt hänen äänessään ei ollut lainkaan itsevarmuutta. Asunto ei ole mikään maailmannapa. Katsotaan, joskus ostetaan omamme.

Mutta Annika ei hellittänyt:

Et vain pysty päästämään irti. Virpi oli aina sinulle parempi, et vain ole vielä unohtanut loukkaustasi. Mutta kaikki voisi vielä muuttua. Virpin kanssa sinulla olisi talo, vakaus, kaikki mitä ansaitset. Elinan kanssa olet aina lainassa.

Sitä paitsi, Annika sanoi, tiedäthän, ettei tämä asunto ole ikuisesti teidän. Minulla on muuta käyttöä, pian joudutte muuttamaan.

Tietääkö Virpi tästä? Jukka kysyi yllättäen.

Tietenkin! Annika vastasi. Virpi pyysi itse. Lomamatkatkin olivat hänen ideansa. Hän toivoo, että vielä ajattelet häntä.

Tuli hiljaisuus. Sisälläni kiehui. Miksi Jukka on hiljaa? Harkitseeko hän tätä oikeasti?

Mitä sanon Elinalle? hän kuiskasi.

Sanot, että autat minua mökillä, Annika ehdotti. Remonttia aloittelemme, ja sinä lähdet Virpin kanssa reissuun. Helppoa!

En enää pystynyt kuuntelemaan. Livahdin hiljaa ulos, ja lähdin harhailemaan Sörnäisten kaduille.

Askeleet veivät minut pieneen tunnelmalliseen kahvilaan, jossa soitettiin hiljaista musiikkia. Ulkona alkoi hämärtää ja sade laskeutui lasiin. Laitoin kädet pöydälle ja tilasin kaakaon vaniljalla, vaikka en ajatellut juoda sitä.

Ajatukset pyörivät päässä, Annikan sanat kiersivät. Olinko elänyt vain kostoksi jonkun entisen vuoksi? Oliko Jukka samaa pelkkä sattuman uhri? Rakastinko minä edes vaimoni aidosti, toisin kuin Jukka, joka ehkä vain pelasi pelejä? Ja kun Tapio edes pyysi kahville, minä kieltäydyin, vaikkei siinä olisi ollut mitään pahaa. Olin rakastunut Jukkaan ja pysynyt uskollisena.

Ulkona oli jo pimeää, sade hakkasi ikkunaruutuun ja kaukana kadulla loistivat valot. En saanut kahviani maistettua. Aika pysähtyi.

Jukkakaan ei soittanut, ei viestittänyt. Kai hän jo mietti lähtöä Virpin kanssa, enää ei kiinnostanut missä minä olen.

Kun otin puhelimen esiin, se oli jo sammunut.

Huokaisin raskaasti. Oli aika palata kotiin ei voinut enää paeta. Vetäisin takin kiinni ja astuin tihkuiseen iltaan. Jokainen askel kotiin vahvisti ajatusta, että kaikki olisi lopussa. Jukan ja minun välille ei jäänyt enää mitään, hyvästit oli vain ajan kysymys.

Kotiin päästyäni tuntui entistä tukalammalta. Nousin rappusia ylös, pitkästi, käänsin avainta ovessa. Vastassa oli täysi hiljaisuus, ei television ääniä eikä mitään muuta tuttua. Huomasin kassit keskellä olohuonetta Jukka pakkasi tavaroitaan. Siinä se nyt on, ajattelin.

Mitä teet? kysyin automaattisesti, vaikka tiesin vastauksen. Jukka sanoi kuitenkin jotain muuta kuin odotin:

Elina, me muutetaan pois. Olen jo löytänyt uuden asunnon. Väliaikainen, mutta ollaan itsenäisiä. Sitten voidaan hakea lainaa. Hän pysähtyi ja katsoi minuun kuin yrittäisi lukea ajatukseni. Miksi viivyit niin kauan? Yritin soittaa, puhelimesi oli pois päältä. Oletko käynyt lisätöissä?

En voinut uskoa korviani. Kaikki valmistellut sanat hukkuivat. Nyökkäsin hämmentyneenä.

Me muutetaan? kuiskasin, epävarmana.

Jukka huomasi sekavuuden, astui lähemmäs ja selitti:

Sain riidan Annikan kanssa, hän huokaisi. Nyt riittää en halua olla hänestä riippuvainen. Tarvitsemme oman kodin.

Tunsin, miten jännitys hellitti hetkeksi, mutta tiesin, ettei kaikki ollut vielä ohi. Jukka pysähtyi, istui sohvan reunalle, ja pyysi minut viereensä. Kun istuin, hän kertoi tiivistetysti keskustelun Annikan kanssa.

Olisin pitänyt kertoa aikaisemmin, jatkoi Jukka hiljaa. Oli minulla Virpin kanssa juttua. Ja kyllä, avioiduin kanssasi osin siksi, että halusin näyttää Virpille. Mutta nyt kaikki se on taakse jäänyttä. Sinä olet ainut, jota rakastan, enkä halua menettää sinua.

Kuuntelin häntä helpotus hiipi vähitellen sydämeen. Pettymys, luottamuksen särkyminen ne ei kadonnut heti, mutta oli helpottavaa että sai vihdoin puhua avoimesti.

Anteeksi, etten kertonut tästä aiemmin, Jukka jatkoi. Kun kerroit, että olit aikoinaan menossa naimisiin Tapion kanssa, ajattelin, että tämä saisi unohtua. Asia vain jäi.

Itku nousi silmiin, mutta se oli helpotuksen itkua.

Hyvä on, huokaisin. Menneet ovat menneitä. Löysit uuden asunnon?

Kyllä, Jukka nyökkäsi. Väliaikainen, mutta nyt on oma tahto. Ilman Annikkaa, ilman hänen sekaantumista. Kyllä me pärjätään. Jatkossa voidaan hakea lainaa ja rakentaa meidän elämä.

Nyökkäsin. Nyt tuntui oikealta. Meistä tulisi vihdoin perhe omilla ehdoillamme, kaukana muiden neuvoista ja suunnitelmista.

No, Jukka hymyili varovasti, aletaan sitten pakata?

Nyökkäsin, kurkku tukossa. Ainut mitä uskalsin tehdä, oli luottaa siihen että tästä alkaa uusi tarina ja viimein tajusin, että menneet pitää jättää taakse; tärkeintä on, mitä on juuri nyt.

Olen oppinut sen, että avoimuuden, rehellisyyden ja rohkeuden kautta elämä voi kääntyä uudelle, paremmalle polulle vaikka joskus se tie tarkoittaa vaikeita päätöksiä. Tätä en enää pelkää.