Mökki, se korjaa kaiken
Oletko ihan sekaisin? Minähän sanoin Marjalle, että tulet käymään! Hän säästi sinulle varta vasten parhaan palan!
Minä, Irja, pysähdyin kaupan muovikassi kädessä eteiseen. Anoppi, Eeva-Maija, seisoi keittiön ovella kädet tiukasti puuskassa ja tuijotti minua kuin olisin käynyt ryöstämässä pankin enkä ostanut lihaa Prismasta.
Eeva-Maija, en vain ehtinyt torille tänään, koetin puhua rauhallisesti. Töiden jälkeen poikkesin hakemaan sinun juhlamekkosi pesulasta ja vielä apteekkiin…
Ja soittaa et kerennyt? Vaikka varoittaa? Marja odotti sinua kaupan kiinni menoon asti! Itkin hänelle tuntikausia, että petin hänet!
Laitoin kassini pöydälle, sisällä taisi kolahtaa vähän ikävästi.
Tämä liha on kyllä tuoretta, nostin pakkauksen anopin nähtäville. Katso, marmoroitunutta nautaa, suoraan tiskiltä…
Eeva-Maija ei vilkaissutkaan. Hän siirtyi pöydän ääreen, siirtäen lihakassin syrjään melkein pelokkaasti sormenpäillään.
Kaupan moskaa, täynnä lisäaineita. Aleksi ei tuollaista syö, hänellä on herkkä vatsa.
Aleksi osti vasta viime viikolla tätä samaa lihaa, lipsahti minulta.
Ei olisi pitänyt. Anoppi lehahti punaiseksi.
Juuri niin! Mies juoksee kaupassa kun vaimo ei tiedä mistä puuhaisi! Kolme vuotta, Irja. Kolme vuotta olet ollut tässä perheessä eikä hyötyä ollenkaan. Et osaa laittaa ruokaa, talossa et auta, lapsia ei kuulu
Eeva-Maija, nyt tämä menee jo kohtuuttomaksi.
Kohtuuttomaksi? hän tuhahti. Minä suutelin oman anoppini jalkoja, en uskaltanut vastaväitteitä. Ja sinä? Täällä päsmäröit, ohitat minun neuvoni, teet ihan mitä itse haluat…
Eeva-Maija käveli eteiseen, nappasi takin naulakosta. Jokainen liike riipaisi hermoja.
Olen sanonut Aleksille jo kauan: ota ero ajoissa. Löydät kunnon naisen, sellaisen joka arvostaa miestään, eikä…
Eeva-Maija huitaisi kädellä, jätti lauseen kesken. Puki kengät jalkaan, ei vaivautunut edes taivuttamaan taakse kantapäitä.
Jäin keittiön ovelle kiinni oven karmiin kuin viimeinen muuri.
Hyvästi, Eeva-Maija.
Anoppi ei vastannut. Ovi meni kiinni ja asuntoon laskeutui hiljaisuus. Valuin lattialle, istuin kylmälle keittiön laattalle. Marmoroitu nauta nökötti orpona pöydällä. En halunnut katsoa siihen, en puhtaaseen keittiöön, en seinillä roikkuviin hääkuviin joissa Eeva-Maijan hymy oli yhtä kireä kuin olisi piikki kengässä.
Kolme vuotta. Kolme vuotta yrittämistä. Opettelin Aleksin lempiruoat, kestin sunnuntaipäivälliset anopin luona, jossa jokainen ruokalaji oli kommentilla: “Aleksi tykkää kun perunat ovat kuutioita, eivät tikkuja”. Hymyilin, nyökkäilin, pyysin anteeksi asioista joista en ollut syytäkään.
Ja silti en kelpaa. Edelleen “parempi olisi erota”.
Nojasin takaraivolla seinään, katsoin kattoa. Tarttis maalata. Pitää mainita Aleksille.
Ehkä sillä ei ole enää merkitystä.
Kaksi viikkoa olin kotona kuin vakoilija vihamiehen selän takana. Kyselyihin vastasi Aleksi, sunnuntailounaat jäivät väliin muka kiireiden takia, sattumoisin törmäten sanottiin “hei” ja juostiin kauemmalle.
Sitten soitti maistraatin lakimies.
Irjan isoisä, jonka olin nähnyt ehkä viidesti koko elämäni aikana, oli lähtenyt tästä maailmasta. Kävi ilmi että hän jätti minulle mökin neljänkymmenen kilometrin päähän kaupungista. Pikkuinen tontti Kuutamola-nimisessä siirtolapuutarhassa.
Käydään edes katsomassa, Aleksi pyöritteli kädessä mökin avainta, johon oli kiinnitetty vanha mansikkariipus. Lauantaina ehditään?
Nyökkäsin. Lauantai sopii.
Yhden seikan jätin huomiotta.
Aleksi, minä tulen mukaan! Eeva-Maija ilmestyi ovelle puoli kahdeksalta aamulla kumisaappaissa ja korissa. Marja sanoi, että siellä pitäisi olla hyvät sienimaastot.
Keräsin termoksen sanomatta sanaakaan. Edessä oli, tietysti sarkastisesti, ihana päivä.
Ja mökki oli juuri sellainen kuin olin kuvitellut.
Vino pikkutupa, villiintynyt tontti, aita joka pysyi kasassa enää parin ruostuneen naulan varassa. Sisällä tuoksui kosteus ja vanhat sanomalehdet.
Aleksi, kiskaisin miestä hihasta, laskin ääntä. Myydäänkö tämä? Mitä täällä muka tehdään? Joka viikonloppu nypitään kasvimaata… Tämä ei ole meidän juttu.
Aleksi avasi suunsa eikä ehtinyt vastata.
Mitä myydään?! Eeva-Maija ilmestyi taakse kuin tyhjästä. Tehän olette hulluja! Tämä on oma maa! Oma tontti! Minä en vaihtaisi tätä mihinkään.
Anoppi painoi kädet rintaan, silmät kostuivat.
Antakaa minulle avain. Minä laitan kaiken kuntoon, istutan kukat, korjaan tuvan. Ensi vuonna kiitätte vielä.
Vilkaisin Eeva-Maijaa epäilevästi. Hän seisoi keskellä lehtikasaa saappaissaan, ja näytti miltei säteilevän innosta.
Eeva-Maija, tässä on…
Irja, Aleksi puristi kyynärpäätäni lempeästi. Anna äidin tehdä. Hän tykkää siitä. Eikä se sinulta pois ole.
Ei se kaduttanut. Tuntui vähän oudolta. Mutta en jaksanut kiistellä enää.
Ojensin anopille avaimen vanhassa mansikkariipuksessa.
…Kaksi kuukautta meni kuin sumussa. Kurtistuneessa, surrealistisessa sumussa, jossa Eeva-Maija soitti vain asiaa, ei tullut käymään ilman kutsua ja uskomatonta kyllä ei maininnut lainkaan torin lihaa, lapsien puutetta eikä perunoiden leikkaustapaa. Puhelimessa soi pirteä melkein iloinen ääni: “Aleksi rakas, kaikki hyvin! Töitä riittää, soitellaan!”
En ymmärtänyt mitään. Oliko tämä ansa? Hiljaisuutta ennen myrskyä? Sairastuiko anoppi ja salailee?
Aleksi, kysyin kerran illalla. Onko sinun äidillä varmasti kaikki ok?
Täysin kunnossa, Aleksi kohautti hartioita. Hänellä riittää puuhaa mökin kanssa. Ei ole aikaa edes nukkua.
Perjantaina soitti itse Eeva-Maija.
Huomenna mökille! Tehdään grilliruokaa, näytän pihan. Niin paljon saanut aikaiseksi! Tulette, niin näette.
Aleksi, en kyllä halua, pudistin päätä kun mies kertoi kutsun. Kaksi kuukautta hiljaisuutta, ja taas pitäisi mennä…
Irja, hän panostanut tähän. Loukkaantuu jos ei tulla.
Hän loukkaantuu aina.
Ole kiltti, Aleksi katsoi niin anovasti että lopulta suostuin.
Lauantai siis…
Lauantaina en tunnistanut anoppia.
Eeva-Maija seisoi portilla pellavamekossa, kädet ruskeina ja poskilla kesän heleä puna. Hymy ei ollut enää kireä, vaan oikea. Silmänympärykset silottuivat ja naisen ryhti nuortui kymmenen vuotta.
Tulittepa! Vihdoinkin! anoppi avasi sylinsä ja astuin vaistomaisesti halaukseen. Tuoksui maa, tilli ja jostain syystä hunaja.
Piha oli muuttunut täysin. Siistit penkit kiisivät aidanvierellä, joka pysyi tukevana vaikka tuuli kuinka. Nuoret herukkapensaat vihersivät, ja ikkunan alla kukkivat samettikukat.
Täällä on mansikkamaa, naapuri antoi taimia. Ensi kuussa jo satoa tulee. Ja täällä kasvaa tomaatit ja kurkut. Syksyllä säilön teille kaikki, itselleni otan pari pikkupurkkia.
Vilkuilin Aleksia, yhtä hämmentyneenä.
Äiti, oletko tehnyt tämän kaiken yksin? Aleksi viittasi pihaan.
No kuka muu! Eeva-Maija nauroi kevyesti kuin nuori tyttö. Kyllä kädet ja pää toimii. Naapurit opastivat, jos piti. Täällä ihmiset ovat mukavia ei niin kuin kaupungissa.
Sisälläkin oli kaikki uutta: tuoreet verhot, pestyt ikkunat ja pöydällä kirjailtu liina. Kostea haju oli poissa, tilalla tuoksui piirakat ja yrtit.
Tässä, anoppi nosti pöydälle maitopurkin ja käärön pergamiinissa. Maija antoi, hänellä on oma vuohi. Ja lihaakin, oma vasikka. Ottakaa mukaan, minulle riittää maitoa ja vielä vähän tuorejuustoa.
Katsoin pakettia hiljaa. Oman pihan lihaa, naapurilta. Ei moitteita torista.
Eeva-Maija, huudahdin lopulta, viihdytkö sinä täällä?
Anoppi istahti jakkaralle, katseeseen tuli jotakin pehmeää ja vierasta.
Irja, ensimmäistä kertaa hän puhutteli minua lämpimästi, olen koko ikäni haaveillut tästä. Oma talo, oma maa, kädet multaan ja vapaa mieli. Kaupungissa oli ahdasta, en ymmärtänyt miksi. Täällä…
Hän viittasi ikkunaan.
Täällä minä elän.
Palasimme kaupunkiin hiljaisuuden vallitessa. Aleksi ajoi, takapenkillä helisi purkit maidosta ja juustosta.
Kuule, hän aloitti, ehkä nyt voisi miettiä lapsia? On paikka missä he voivat olla kesällä.
Hymähdin, mutta hymyilin.
Tiedätkö, halusin myydä mökin heti ensimmäisenä päivänä. Ajattelin ettei meillä ole mitään käyttöä sillä vanhalla tuvallakaan.
Muistan.
Mutta tämä mökki… jäin miettimään sanoja. Se korjasi kaiken. Meidän välillä, minua ja äitiäsi. Kahdessa kuukaudessa mikä kolmeen vuoteen ei onnistunut.
Aleksi pysähtyi liikennevaloihin, kääntyi katsomaan.
Äiti ei ollut onnellinen. Nyt on.
Nyökkäsin. Kaupungin valot syttyivät, kotimatka odotti hääkollaasin ja siistin keittiön kanssa, eikä kotiin palaaminen tuntunut enää raskaalta.
Täytyy käydä mökillä useammin, sanoin hiljaa.
Ja yllätyin, kun se tuli suoraan sydämestä aivan vilpittömästi.
