Kun minä ja mieheni elimme köyhyydessä, anoppini osti turkin, uuden television ja eli kuin kuningatar – mutta vuosien päästä kohtalo kääntyi! Kun olin 18-vuotias, tulin raskaaksi. Vanhempani eivät tukeneet minua, heidän mielestään olin liian nuori äidiksi. Mieheni oli juuri määrätty armeijaan. Isoäidit molemmilta puolilta sanoivat samaa: – Lapsi on sinun asiasi. – Minä en nyt jaksa huolehtia lapsestasi, sanoi äitini. Anoppini ei halunnut keskustella kanssani lainkaan. Muutin isäni siskon, tätini, luokse. Tädilläni oli tuolloin 38 vuotta, ei omia lapsia, ja hän oli omistautunut täysin työlleen. Hän ei tuominnut vanhempiani: – Ymmärrän heitä – elämä oli tiukkaa kun synnyit. He tekivät kaikkensa vuoksesi. Aina ei ollut edes ruokaa pöydässä. Isäsi teki yötöitä purkaen junavaunuja saadakseen rahaa. – Mutta nyt heillä on hyvä palkka, kaksion asunto ja äitisikin käy töissä. Samalla minä odotan omaa lastani. – Eivätkö he oikeasti välitä? kysyin tädiltäni. – He haluavat nyt elää itseään varten. Ei heitä pidä tuomita. Kyllä he osaavat myöhemmin katua. En saanut tippaakaan tukea vanhemmiltani. Pakkasin kimpsuni ja muutin tädilleni. Kun mieheni palasi armeijasta, poikamme oli jo puolitoistavuotias. Sinä aikana anoppini ei käynyt kertaakaan katsomassa lapsenlastaan ja vanhempani vain pari kertaa. Mieheni meni töihin automekaanikoksi ja yritti samalla jatkaa opintojaan, mutta se ei onnistunut. Edelleen asuimme tädilläni. Kun poikani aloitti päiväkodissa ja minä sain työpaikan, tädin piti muuttaa toiselle paikkakunnalle. Me muuttimme vuokra-asuntoon. Jonkin ajan kuluttua mieheni isoäiti kuoli. Anoppini myi isoäitinsä asunnon, remontoi ja osti itselleen kaikkea, mitä halusi. Mieheni yritti puhua, ettei asuntoa myytäisi, tarjoutui maksamaan siitä ja ostamaan sen takaisin, mutta turhaan. – Miksi pitäisi uhrata omat etuni? Olen jo kauan aikaa halunnut tehdä remontin. Aiotko tehdä sen minun puolestani? vastasi anoppi pojalleen. Viiden vuoden päästä syntyi meidän tyttäremme. Tiesimme tarvitsevamme oman kodin. Mieheni lähti töihin Ruotsiin. Asunnon säästäminen ei ollut helppoa, joten asuimme vuokralla lasten kanssa. Samaan aikaan äitini jäi yksin kolmioon isäni jätettyä hänet kaksi vuotta aiemmin – silti siellä ei ollut tilaa omalle tyttärelle tai lapsenlapsille. En voinut mennä anopinikaan luo – hän remppasi kotiaan eikä ollut valmis auttamaan. Mieheni työskenteli ulkomailla vuosia. Lopulta onnistuimme ostamaan oman asunnon – ilman mitään apua. Nyt pojastamme on tulossa yläkoululainen ja tyttäremme on kolmannella luokalla. Tiedämme raha-asioiden arvon ja olemme säästäneet joka ikisen lantin. Nyt meillä ei ole enää niitä ongelmia. Meillä on kahdet autot ja käymme joka vuosi lomalla Espanjassa. Ainut, jolle olemme kiitollisia, on tätini – hänelle autamme aina, kun tarvitsee. Vanhempamme taas ovat olleet kovilla. Äitini menetti työnsä ja pyysi viimeksi apua, mutta kieltäydyin. Anopillani on samanlainen tilanne: jäi eläkkeelle, eikä halunnut elää säästäväisesti. Tuhlasi rahat, jotka sai asunnon myynnistä. Mieheni kieltäytyi avusta ja neuvoi myymään ison, remontoidun asunnon ja ostamaan pienen yksiön. Meidän ei tarvitse olla velkaa kenellekään. Kohtelemme lapsiamme eri tavalla kuin meidät kohdeltiin – ja autamme heitä aina. Uskon, että hekin tukevat meitä vanhoina.

Kun olin nuori ja minä ja mieheni elimme köyhyydessä, anoppini osti itselleen turkin, uuden television ja eli kuin kuningatar.

Mutta vuosia myöhemmin tilanne kääntyi yllättäen!

Olin vasta 18-vuotias, kun tulin raskaaksi. Vanhempani eivät tukeneet minua, heidän mielestään lapseen oli liian varhaista. Mieheni oli juuri lähtenyt sivariin. Isoäidit molemmilta puolilta puhuivat kuin yhdestä suusta:

Lapsi on sinun ongelmasi.

En halua nyt ryhtyä hoitamaan sinun lastasi, sanoi äitini kylmästi.

Eikä anoppi suostunut keskustelemaan kanssani lainkaan. Päädyin asumaan isäni siskon, täti Tuulan, luokse.

Tuula oli silloin 38-vuotias, lapseton ja omistautunut työlleen. Hän ei juurikaan arvostellut vanhempiani:

Ymmärrän heitä sinun syntymäsi aikoihin ajat olivat vaikeat. He tekivät kovasti töitä. Välillä ei ollut edes ruokaa. Isäsi kantoi öisin halkoja satamasta saadakseen lisätuloja.

Mutta nyt heidän asiansa ovat hyvin. Isälläsi on kunnon palkka, heillä on kaksio Helsingissä. Äitisi käy töissä. Ja minä olen nyt saamassa lapsen.

Eikö heitä todella kiinnosta? kysyin Tuulalta häkeltyneenä.

He haluavat vain elää enemmän itselleen nyt. Älä tuomitse heitä. Ehkä he joskus vielä ymmärtävät.

En saanut heiltä mitään tukea. Pakkasin kamppeeni ja muutin Tuulan luo.

Kun mieheni palasi siviilipalveluksesta, poikamme oli jo puolitoistavuotias. Hänen poissa ollessaan anoppi ei kertaakaan tullut katsomaan lapsenlastaan. Omilta vanhemmiltani sain kaksi vierailua koko aikana.

Mieheni aloitti automekaanikkona, haaveili samalla opintojensa jatkamisesta, mutta se ei onnistunut. Asuimme edelleen Tuulan luona. Kun poika pääsi päiväkotiin ja minäkin löysin töitä, Tuula joutui muuttamaan Espooseen työn perässä, ja meidän oli pakko etsiä vuokra-asunto.

Jonkin ajan kuluttua mieheni isoäiti kuoli.

Anoppini myi hänen asuntonsa ja teki remontit osti kaiken mitä halusi vain itselleen. Mieheni yritti suostutella häntä, ettei asuntoa myytäisi, ja ehdotti maksavansa vuokraa ja ostavansa sen takaisin, mutta turhaan.

Miksi minun pitäisi uhrata oma elämäni ja etuni? Olen haaveillut omasta remontista pitkään. Haluatteko tehdä sen puolestani? tokaisi anoppi tylysti pojalleen.

Viiden vuoden päästä syntyi meidän tyttäremme. Tiesimme tarvitsevamme oman kodin. Mieheni lähti Saksaan töihin rakennuksille. Silti asunnon ostoon säästäminen oli hidasta. Asuimme vuokralla lastemme kanssa.

Sillä välin äitini asui yksin kolmiossaan, isäni oli eronnut hänestä pari vuotta aiemmin, mutta silti hänelle ei ollut tilaa omalle tyttärelleen eikä lapsenlapsilleen. Eikä anopin luo ollut mitään asiaa siellä jatkuivat loputtomat remontit eikä auttavaa kättä löytynyt.

Mieheni teki pitkää päivää ulkomailla. Vihdoin muutaman vuoden jälkeen saimme ostettua oman asunnon, ilman mitään apua kummaltakaan perheeltä.

Nyt, poikamme on kahdeksannella luokalla ja tyttäremme toisella. Olemme oppineet rahan arvon jokainen euro on säästetty. Olemme vihdoin vapaita noista huolista. Molemmilla on auto, joka kesä lomailemme Turun saaristossa.

Ainoa, joka on meille oikeasti läheinen ja kiitollisuuden arvoinen, on täti Tuula. Hän voi soittaa meille koska vain ja pyytää apua autamme aina.

Vanhempieni elämä taas kääntyi mollivoittoiseksi. Äiti sai potkut, soitti ja pyysi apua, mutta en suostunut.

Anopilla ei mene paremmin. Eläkkeelle jäätyään ei halunnut elää vaatimattomasti kaikki rahat menivät siihen huoneistoon, joka vuosia sitten myytiin ja remontoitiin. Mieheni kieltäytyi auttamasta kehotti myymään suuren asunnon ja ostamaan yksiön.

Me emme ole velkaa kenellekään mitään. Kohtelimme lapsiamme toisin kuin omat vanhempamme kohtelivat meitä. Aiomme auttaa heitä aina. Uskon että, kun joskus olemme vanhoja ja apua tarvitsemme, he eivät unohda meitä.