ILMAN SIELUA… Klaudia Väisänen palasi kotiin. Hän oli käynyt kampaajalla – iästään huolimatta, vastikään täyttänyt 68 vuotta, hän hemmotteli itseään säännöllisesti omalla luottokampaajallaan. Klaudia laittoi hiukset ja kynnet kuntoon, ja nämä pienet rituaalit nostivat hänen elämänvoimaansa ja mielialaansa. – Klaudia, joku sukulainen kävi sinua katsomassa. Sanoin, että tulet myöhemmin kotiin. Hän lupasi tulla vielä uudestaan, – kertoi puoliso Jyrki. – Mikä sukulainen? Minulla ei enää sukua ole jäljellä. Joku ihan kaukainen serkku varmaan, varmaan tulee jotain pyytämään. Olisit sanonut, että olen lähtenyt kauas pois, – vastasi Klaudia turhautuneena. – Miksi pitäisi valehdella? Minusta hän on kyllä sinun sukua, pitkä ja ryhdikäs, muistuttaa kovasti anoppiasi, johon nyt ollaan muistossa. En usko, että hän tuli pyytämään mitään. Sivistynyt nainen, hyvin pukeutunut, – yritti Jyrki rauhoitella vaimoaan. Noin neljänkymmenen minuutin päästä sukulainen soitti ovikelloa. Klaudia avasi itse oven. Hän todellakin muistutti edesmenyttä äitiä, pukeutunut tyylikkäästi: kallis takki, saappaat, hanskat, korvissa pienet timanttikorvakorut. Niistä Klaudia kyllä ymmärsi. Klaudia kutsui naisen valmiiksi katettuun pöytään. – Tutustutaan nyt kunnolla, kun sukua ollaan. Minä olen Klaudia, ei tarvitse käyttää toista nimeä – ollaan kai saman ikäisiä. Tässä on mieheni Jyrki, minkä kautta me ollaan sukua? – emäntä kysyi. Nainen epäröi hetken, jopa hieman punastui, – Minä olen Kaarina… Kaarina Valtonen. Meillä ei oikeastaan ole suurta ikäeroa. Minä täytin 50 vuotta 12. kesäkuuta. Tuo päivämäärä, sanooko sinulle mitään? – Klaudia kalpeni. – Näen, että muistat. Kyllä, minä olen sinun tyttäresi. Älä huolehdi, en halua mitään. Halusin vain nähdä oman äitini. Olen elänyt tietämättömänä koko elämäni. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi äiti ei rakastanut minua. Hänestä on jo kahdeksan vuotta. Miksi vain isä rakasti minua? Isä kuoli ihan hiljattain, kaksi kuukautta sitten. Hän kertoi minulle juuri ennen kuolemaansa sinusta. Pyysi, että annat hänelle anteeksi, jos pystyt, – Kaarina kertoi jännittyneenä. – En ymmärrä mitään. Sinulla siis on tytär, – kysyi asiasta järkyttynyt Jyrki. – Niin näyttää olevan. Selitän sinulle myöhemmin, – vastasi Klaudia. – Olet siis tyttäreni? Hyvä. Käväisit katsomassa? Jos luulet, että alan pyytää anteeksi ja katumaan, niin ei – en aio. Tämä ei ole minun syytäni, – vastasi Klaudia Kaarinalle, – Toivottavasti isäsi ehti kertoa kaiken? Jos ajattelet, että minussa heräisi äidin tunteita, niin ei, ei edes hitusen. Anteeksi. – – Voinko tulla joskus uudestaan käymään? Asun tässä Länsi-Vantaan puolella, meillä on iso kaksikerroksinen talo, tulkaa käymään te molemmat. Voisit tottua ajatukseen, että olen olemassa. Minulla on mukana kuvia lapsenlapsesta ja lapsenlapsenlapsesta, haluaisitko katsoa? – pyysi Kaarina arasti. – En. En halua. Älä tule uudelleen. Unohda minut. Hyvästi, – Klaudia vastasi kylmästi. Jyrki tilasi Kaarinalle taksin ja meni saattamaan hänet. Palatessaan Klaudia oli jo siivonnut pöydän ja katsoi rauhassa televisiota. – Melkoinen luonteenlujuus! Sopisit armeijan johtajaksi, eikö sinulla tosiaan ole yhtään sielua? Olen aina epäillyt, että olet kylmä ja tunteeton, mutta aivan tuolle tasolle en uskonut, – sanoi Jyrki. – Me tavattiin, kun olin 28. Niin että rakas mies, minusta revittiin ja poljettiin sielu jo paljon ennen sinua. Olen maalaiskylän tyttö, haaveilin aina kaupunkiin pääsystä, siksi olin paras koulussa ja pääsin ainoana luokasta yliopistoon. Olin 17 kun tapasin Vesan. Rakastin häntä hulluna. Hän oli lähes 12 vuotta vanhempi, mutta se ei haitannut. Köyhän lapsuuden jälkeen kaupunki oli minulle kuin satu. Apurahat eivät riittäneet mihinkään. Olin aina nälkäinen, iloitsin, kun rakas kutsui kahvilaan tai jäätelölle. Vesa ei koskaan luvannut mitään, mutta kuvittelin, että suuren rakkauden vuoksi hän varmasti ottaisi minut vaimokseen. Eräänä iltana hän kutsui minut mökille – suostuin empimättä. Olin varma, että nyt kun kaikki on tapahtunut, olen vetänyt hänet kiinni itseeni. Mökkitapaamisista tuli tapa. Pian kävi ilmi, että olin raskaana. Kun kerroin siitä Vesa ilostui. Tiesin, että tilanne paljastuisi pian, joten kysyin itse milloin menemme naimisiin? Olin jo 18. – Olenko luvannut sulle koskaan naimisiin? – Vesa vastasi kysymykseen kysymyksellä. – En ole, enkä mene. Etenkin kun olen jo naimisissa… – hän jatkoi samalla rauhallisella äänellä. – Entä lapsi? Entä minä? – – Mitä sitten? Olet nuori ja terve. Sinusta voisi veistää patsaan. Ota opintovapaa yliopistosta. Opiskele salaa, ja myöhemmin tulet meille asumaan. Meillä ei ole lasta, vaimoni on ehkä liian paljon vanhempi. Kun lapsi syntyy, otamme hänet. Miten se hoidetaan, ei ole sinun murheesi. Olen nuori, mutta en vähäarvoinen kaupungintalolla. Vaimoni on osastonjohtaja keskussairaalassa. Et tarvitse olla huolissaan lapsesta. Synnytyksen jälkeen pääset lepäilemään ja sitten takaisin opintoihin. Maksamme sinulle vielä. Silloin ei kukaan puhunut sijaisäitiydestä. Silloin olin varmaan ainoa sijaisäiti. Mitä muutakaan olisin voinut? Kylälle takaisin, perheen häpeäksi? Ennen synnytystä asuin heidän talossaan. Vesa ei tullut silloin, ehkä vaimo oli mustasukkainen. Synnytin kotona, kätilö tuotiin paikalle. En imettänyt, vauva vietiin heti pois. En ole enää nähnyt häntä. Viikon päästä minut saatettiin hienotunteisesti kotiin. Vesa antoi rahaa. Palasin yliopistoon. Opintojen jälkeen töihin tehtaalle. Sain huoneen perheasuntolasta. Olin ensin työnjohtaja, sitten pääsin laatupäälliköksi. Ystäviä oli paljon, mutta kukaan ei pyytänyt naimisiin, kunnes sinä tulit. Olin jo 28, en halunnut naimisiin, mutta täytyi kai. Tiedät loput. Hyvin on mennyt – kolme autoa vaihdettu, koti kunnossa, mökki hoidettu. Lomille päästiin joka vuosi. Tehdas selvisi 90-luvusta, koska traktorien mittarit tehtiin vain yhdessä osastossa eikä kukaan tiennyt muista. Tehdasta ympäröi vieläkin piikkilanka ja vartijat. Pääsin varhaiseläkkeelle. Kaikki on hyvin. Ei lapsia, eikä tarvitsekaan. Mitä noista nykyajan lapsista… – päätti Klaudia tunnustuksensa. – Huonosti meillä meni. Minä rakastin sinua. Koko elämäni yritin lämmittää sinun sydäntäsi, en onnistunut. Lapsia ei ollut, mutta et koskaan säälinyt edes kissaa tai koiraa. Sisko pyysi apua tyttärensä kanssa, et antanut edes viikoksi tulla asumaan. Tänään tytär tuli käymään – ja miten kohtelit? Tytär! Omaa vertasi! Jos oltaisiin nuorempia, olisin jo hakenut avioeroa, mutta nyt lienee myöhäistä. On kylmä olla kanssasi, kylmä, – vastasi vihainen Jyrki. Klaudia jopa hieman pelästyi – ikinä aiemmin mies ei ollut sanonut noin. Rauhallisen elämän rikkoi tämä tytär. Jyrki muutti mökille. Viimeiset vuodet hän on asunut siellä. Siellä hänellä on kolme koiraa, löytöpentuja, ja kissoista ei ota tolkkua kukaan. Kotiin hän tulee harvoin. Klaudia tietää, että hän käy Kaarinan luona, on tutustunut kaikkiin, rakastaa lapsenlapsenlasta yli kaiken. – Oli se vähän omituinen, on omituinen edelleen. Kyllä hän saa elää miten haluaa, – Klaudia ajattelee. Hänellä ei ole edelleenkään halua tutustua tyttäreensä, lapsenlapseensa tai lapsenlapsenlapseensa. Yksin hän matkustaa merelle. Lepää, kerää voimia ja tuntee itsensä erinomaiseksi.