– Haloo… Vesa? – Tämä ei ole Vesa, tämä on Helena… – Helena? Kuka sinä olet?… – Hyvä rouva, kuka te oikein olette? Olen Vesan tyttöystävä. Haluaisitteko jotain?… Mies ei ole kotona, hän on myöhässä töistä… Minulla alkoi pyörryttää, huomasin punaisia tippoja lattialla. Vatsaa jomotti niin kovasti, että väännyin kivusta… Tunsin, että vauva syntyy ihan kohta. Mieheni Vesa on jo viisi vuotta käynyt ulkomailla töissä. Ensin hän ajoi rekkaa Saksassa, sitten teki remontteja Puolassa. Lähdettiin rahan perässä. Meillä on kaksi poikaa, halusimme heille parasta tulevaisuutta. Tiesimme hyvin, ettei Suomessa pärjättäisi pitkälle. Sitten ulkomailla Vesa sai onneakin. Kuukaudessa hän lähetti meille ruokapaketteja: säilykkeitä, riisiä, öljyä ja karkkeja. Lisäksi hän siirsi minulle rahaa kortille, että talletin ne pankkiin korkoa kasvamaan. Saimme säästettyä ihan kelpo summan, jolla ostimme vanhimmalle pojalle asunnon. Kaikki vaikutti olevan hyvin. Mutta pari kuukautta sitten huomasin, että kehossani tapahtuu jotain outoa. Ensin luulin, että kyse on vaihdevuosista, mutta ei. Olin lihonut, oli koko ajan väsynyt olo, söin paljon ja mieliala heitteli. Internetin mukaan olin raskaana. Voiko olla raskaana 45-vuotiaana? En uskonut ja päätin tehdä testin. Testiin ilmestyi selvät kaksi punaista viivaa. En halunnut kertoa pojille tai miniöille vauvasta. Miksi pitäisi? Että omat lapset nauraisivat minulle – että äiti menetti järkensä vanhempana? Päätin pitää raskauden salassa. Oli talvi, joten pukeuduin lämpimästi ja väljään – untuvatakin alta kukaan ei huomannut vatsaa. En kuitenkaan halunnut saada vauvaa. Joku sanoo, ettei minulla ole Jumalaa sydämessäni. Mutta olen 45, en enää nuori. Minulla on pojat ja lapsenlapset, joille haluan antaa aikaa, en pyöriä vaipanvaihdon ympärillä. Eikä meillä ole varaa kolmanteen lapseen. Vesan pitäisi taas lähteä ulkomaille töihin, enkä pärjäisi ilman häntä. Sanottiin, että raskaus on jo liian pitkällä, riskialtista tehdä leikkaus, ja ei tiedä, käykö huonosti. Koetin uskotella itselleni, että kaikki menee hyvin. Ehkä Vesa ilahtuisi ja haluaisi vielä yhden lapsen? Päätin soittaa Vesalle Skypen kautta ja kertoa uutisen, mutta en laittanut kameraa päälle, vain mikrofonin. – Haloo, Vesa… – Tämä ei ole Vesa, tämä on Helena. – Helena? Kuka sinä olet? – Hyvä rouva, kuka te olette? Olen Vesan tyttöystävä. Etsittekö jotain? Mies on töissä, myöhässä. Suljin puhelimen ja aloin itkeä. Näin elämässä voi käydä – mies voi pettää missä vain ja kenen kanssa tahansa. Halusin heti hakea avioeroa, heittää Vesan tavarat ulos enkä nähdä miestä enää. Mutta toivoin yhä, että rakas palaisi perheeseen, kun kuulisi lapsesta. Tiesin, että helmikuussa Vesa tulee käymään, poikien syntymäpäivät lähestyvät ja hän sai lomaa. Näin jopa unta, että kävelimme yhdessä puistossa – Vesa toisella puolella pitelemässä tyttöämme, minä toisella. Juuri ystävänpäivänä, 14.2., Vesa tuli kotiin. Laitoin romanttisen illallisen, kynttilöitä ja musiikkia – halusin rauhallisen tunnelman. – Vesa, minulla on sinulle yllätys. Olen raskaana. Sanotaan, että tulee tyttö. – Sinä ilkiö! – mies huusi. Hän punastui raivosta, kaatoi lautaset lattialle ja löi nyrkillä pöytään: – Minä rehkin ulkomailla kuin hevonen ja sinä hypit toisten miesten kanssa, ja nyt aiot laittaa minut huoruuden hedelmästä vastuuseen? – Vesa, selitän kaiken… – Pois! En halua nähdä sinua! – mies työnsi minut niin, että vatsani iskeytyi pöydän terävään kulmaan ja kaaduin. Vesa lähti ulos, otti laukkunsa ja paiskasi oven kiinni. Minulla pyöri päässä, lattialla oli punaista, vatsaa jomotti niin, että väännyin kivusta. Ehdin vaivoin soittaa ambulanssin. Tunsin, että vauva tulee ihan kohta. Kun lääkärit tulivat, pidin jo tyttöämme sylissä. Hän makasi rauhallisesti, ei itkenyt, nukkui rauhassa. – No, äiti, tuletko mukaamme sairaalaan? – En. Ottakaa lapsi mukaan, en tarvitse häntä. – Miten niin? – Juuri niin. Ottakaa, sanon! Tämä lapsi vei perheeni rikki! Ehkä joku rakastaa häntä, mutta minä en. Vie pois, en halua nähdä! Annoin lapsen lääkärin käsiin ilman omantunnon tuskaa. Minut tutkittiin kotona, ei tullut repeämiä, synnytys sujui rauhallisesti. Kun ambulanssi lähti, siivosin kotona, kävin suihkussa ja menin nukkumaan. Kukaan lapsistani ei tiedä, että annoin tytön pois. Käyn kirkossa joka päivä ja rukoilen, että tyttö kasvaisi terveenä ja löytäisi perheen. Ymmärrän hyvin, etten selviäisi enää. En halua enää kokea äitiyden vaivoja. Haluan vain, että Vesa tulisi kotiin. Mutta hän palasi Saksaan, ja puhuu vain poikien kanssa. Voitte sanoa, että olen kummallinen nainen. Mutta minä valitsen mieheni lapsen sijaan. Jumala on tuomarini.

Moikka, mun on pakko jakaa sulle jotain mitä just tapahtui ja mitä oon pyöritellyt mielessäni jo pitkään. Kävi siis näin: soitin Hei… Onko Sami siellä? Ei ole Sami. Tässä on Salla… Salla? Anteeksi, kuka? Kuules, kuka sitten itse olet? Mä olen Samin tyttöystävä. Halusitko jotain? Sami ei ole kotona, töissä menee pidempään Ja tiedätkö, kun kuulin sen, koko päässä alkoi humista ja lattialle tipahteli punaisia pisaroita. Vatsaan vihloi niin hulluna, että meinasin pyörtyä tiesin, että vauva olisi ihan just tulossa.

Mun mies Sami on ollut jo viisi vuotta töissä ulkomailla vuorotellen välillä rekkaa ajamassa Saksassa, välillä remontteja Puolassa. Lähti sinne ihan sen rahan takia. Meillä on kaksi poikaa, ja haluttiin antaa heille paras mahdollinen tulevaisuus täällä Suomessa. Suomessa kun tuntui, ettei pennit millään riitä.

Samin ulkomaankommennus itse asiassa toi jonkinlaista onnea kuukauden välein se lähetti meille laatikollisia ruokaa: purkkeja, makaroonia, öljyjä, suklaata ja muuta. Ja vielä siirsi tilille euroja, että saisin vaikka pankkiin säästöön. Sillä tavalla saatiin kerättyä pojalle ihan kelpo pesämuna, jotta voitiin ostaa vanhemmalle oma pikku yksiö Helsingistä.

Tuntuikin, että kaikki menee ihan hyvin. Sitten muutama kuukausi takaperin aloin vaan tuntea oloni kummalliseksi eka tuli mieleen, että nyt tulee vaihdevuodet, mutta oireet ei täsmännyt. Yhtäkkiä painoa alkoi tulla, väsytti koko ajan, söin ihan sikana ja tuulet vaihteli sekunneissa. Netti sanoi, että selkeet raskauden merkit. No, minä 45-vuotiaana en usko tällaista mutta tein kuitenkin testin. Ja siinä ne oli kaksi selkeää punaista viivaa.

En halunnut kertoa pojille tai miniälle vauvasta. Miksi pitäisi nauraisivat vaan, että mummolla on pää sekaisin vanhoilla päivillä. Päätin pitää raskauden salassa. Talvi oli ovella, niin sai pukea isoimmat villapaidat ja toppatakit päälle, kukaan ei mitään huomannut.

Mietin pitkään, etten halua enää synnyttää vauvaa. Tiedän joku sanos, ettei ole uskoa eikä sydäntä. Mutta 45 on paljon, en ole enää nuori. Mulla on pojat ja lapsenlapset, joihin haluan keskittyä, en vaipparalliin. Rahaakaan ei ole kolmanteen lapseen, ja Sami joutuisi taas reissuun. En pärjäisi yksin.

Lääkäri sanoi, että viikotkin on jo niin pitkällä, ettei turvallista enää keskeyttää. Ajattelin sitten, että jospa kaikki menisi kuitenkin hyvin. Ehkä Sami oliskin iloinen uudesta lapsesta? Päätin soittaa Saksaan Skypellä ja kertoa. Kameraa en laittanut päälle, pelkkä mikki riitti.

Hei Sami

Ei ole Sami. Tässä on Salla.

Salla? Kuka sä oot?

Kuules, kuka itse? Mä olen Samin tyttöystävä. Jos halusit jotain, Sami ei ole täällä, töissä menee pidempään.

Meinasin räjähtää itkuun. Että näinkin voi käydä, että puoliso voi pettää missä vaan, kenen kanssa vaan. Tekis heti mieli hakea avioeroa, heittää Samin tavarat ulos ja unohtaa koko tyyppi.

Mutta sisälläni vielä toivoin, että rakas palaisi kotiin kuultuaan meidän vauvasta. Tiesin, että helmikuussa sillä oli loma ja meidän pojilla synttärit. Olin jo unissani nähnyt, että kävellään kolmistaan Hesperianpuistossa, Sami pitää meidän tyttöä toisesta kädestä, minä toisesta.

Just ystävänpäivänä, 14.2., Sami palasi Suomeen. Olin laittanut pöydän koreaksi kynttilät, musiikit, kaikki romanttista tunnelmaa varten.

Sami, mulla on sulle yllätys. Mä oon raskaana. Sanovat, että tulee tyttö.

Tartteeko tohon enää muuta sanoa! huusi Sami täydessä raivossa. Että kun mä painan duunia, niin sä hypit toisten miesten perässä? Ja nyt haluat että mä elätän tätä kakaraa?

Sami, mä selitän

Sami työnsi mua, että vatsani iskeytyi pöydän kulmaan ja kaaduin lattialle.

Se otti laukkunsa ja lähti ovet paukkuen. Mulle tuli hirveä huimaus, näin punaisia tippoja lattialla ja vatsaan sattui niin, että olin melkein kippurassa. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa puhelin ja soittaa ambulanssi. Tuntui, että vauva on tulossa tällä sekunnilla.

Kun lääkärit tuli, pidin jo meidän pikkuista tyttöä sylissä. Hän vain nukkui tassut kippurassa, ei itkenyt ollenkaan, ihan hiljaa.

No, äiti, lähdetkö mukaan sairaalaan?

En. Ottakaa vauva mukaan, mä en tätä halua.

Miten niin?

Ottakaa vaan. Sanoinhan! Tämä vauva hajotti mun perheen! Ehkä joku toinen rakastaa häntä, mutta minä en. Ottakaa, en halua edes nähdä.

Annoin pienen tyttäreni ihan kylmästi lääkärille. Sairaankuljettaja katsoi, että kaikki on kunnossa, ei ollut repeämiä, synnytys meni omia aikojaan rauhallisesti. Ambulanssi lähti ja minä siivosin jäljet, kävin suihkussa ja painuin nukkumaan.

Pojat ei tiedä mitään tytöstä. Käyn joka päivä kirkossa ja rukoilen, että tyttö kasvaisi terveenä ja saisi uuden perheen. Tiedän itsekin, etten pärjää enää vauvan kanssa, en jaksa alkaa alusta. Toivon vaan, että Sami tulisi takaisin, mutta nyt se taas on Saksassa, pitää yhteyttä vain poikiin.

Saat sanoa, että olen seko. Mutta valitsin miehen, en enää lasta. Jätän tuomion nyt Jumalan päätettäväksi.