No jopas isäntä, täällä sua odotellaan! Ja miksi ihmeessä tarvitsit sen kuntoutusloman, kun kotona on oikein kunnon suomalainen “kaikki kuuluu hintaan” -paketti Kun Tuomas ojensi avaimet omaan asuntoonsa, Eva tajusi: Bastilji on vallattu. Ei Leonardo DiCaprio ikinä odottanut Oscaria niin kuin Eva odotti Tuomasta – ja nyt omalla majallaan. Kolmikymppinen, väsynyt ja vähän eksynyt Eva loi kaihoisia katseita ohikulkeviin kissoihin ja askarteluliikkeen ikkunoihin. Ja tässä hän on – yksinäinen mies, nuoruus mennyt uran, puhtaan ruoan, salitreenin ja kaikenlaisen itsensä etsimisen touhussa, eikä lapsiakaan. Evan toive tästä lahjasta oli syntynyt jo parikymppisenä, ja nyt viimein universumi oivalsi, ettei hän vitsaillut. – Mulla on tänä vuonna viimeinen työreissu, ja sen jälkeen oon kokonaan sun, sanoi Tuomas, ojentaen nuo kauan kaivatut avaimet. – Älä säikähdä mun luolaa, siellä käyn oikeastaan vaan nukkumassa, hän jatkoi ja suuntasi toiselle aikavyöhykkeelle viikonlopuksi. Eva nappasi hammasharjan ja kosteusvoiteen, ja lähti katsomaan, millainen luola oikein odotti. Ongelmia tuli jo ovella – Tuomas oli varoittanut, että lukko voi jumittaa, mutta Eva ei arvannut, että ihan näin… Ovi ei auennut viiteen yli, saattoi kokeilla salanumerolla, ehkä painaa, ehkä vetää, sovitella avainta, ja kokeilla kaikki vanhat konstit, mutta ei – ovi ei auennut uudelle asukkaalle. Eva yritti neuvotella, kuten lapset joskus pihalla opettivat, ja meteli herätti naapurista uteliaan rouvan. – Anteeksi, miksi tunkeudutte vieraaseen asuntoon? – kysyi naapuritäti kurtistellen kulmiaan. – En tunkeudu, mulla on ihan avaimet! – vastasi Eva, hikisenä, kiukkuisena. – Kuka sitten olet? En oo susta kuullutkaan, uteli täti ovelta. – Mä oon hänen tyttöystävänsä! – Eva sanoi reippaasti, kädet lanteilla, mutta näki vain ovenraon, josta häntä kuulusteltiin. – Ai, te siis? – rouva hämmästyi vilpittömästi. – Niin, mitä ihmettä…? – Ei tässä mitään, hän kun ei ikinä ketään tänne tuonut (Eva rakasti Tuomasta nyt entistä enemmän!), mutta nyt heti tällainen… – Millainen “tällainen”? – Eva ihmetteli. – No, ei kuulu mulle. Anteeksi vain, – naapuritäti sulki oven. Eva alkoi painaa avainta kuin viimeistä päivää – halu päästä omaan pesään oli ennennäkemätön. Lukko antoi vihdoin periksi. Tuomaan koko sisäinen maailma avautui Evan silmien eteen, ja hänen sielunsa oli kuin kuuran peitossa. Yksinäisellä nuorella miehellä on syytäkin askeesiin, mutta tämä oli jo melkein munkkikammio. – Voi raukkaa, sydämesi ei taida tietää, mitä on kodin lämpö, – Eva puuskahti katsellessaan ankeaa arkea, johon nyt pitäisi kotiutua. Toisaalta, hyvä niin. Naapuri puhui totta: naisen käsi ei ollut koskaan koskenut näitä seiniä, lattioita, keittiötä tai harmaita ikkunalautoja. Eva oli ensimmäinen. Hän pinkaisi suoraan lähikauppaan hakemaan kauniin suihkuverhon ja pehmeän kylpyhuonematon, sekä patalaput ja keittiöpyyhkeet. Ja tietenkin kaupassa hän hurahti… Suihkuverhon ja maton kruunasivat tuoksutas, käsintehty saippua ja kosmetiikkalaatikot. “Pienet lisät vieraisiin tiloihin eivät ole härskiyttä”, vakuutteli Eva itselleen, kärryjä täyttäen. Lukko ei enää häirinnyt Evaa. Se oli kuin jääkiekkomaalivahti, joka oli unohtanut maskin pukuhuoneeseen. Nyt, kun muutoksia oli tullut liikaa, Eva juoksi puukkojensa kanssa iltaan asti irrotellen vanhaa lukkoa – ja taas aamulla kipitti rautakauppaan uuden perässä. Puukotkin tarvitsivat vaihtoa, samoin haarukat, lusikat, pöytäliina, leikkuulaudat, ja niistä se verhotkin pian seurasi. Sunnuntaina keskipäivällä Tuomas soitti ja jäi työreissulle vielä pariksi päiväksi. – Olen vain iloinen, jos teet kodistani lämpimämmän, – hän hymyili ja Eva kertoi hieman sisustaneensa. Itse asiassa Eva oli tuonut kodin lämpöä kuorma-autolla ja järjestellyt sen kuin rakennusmestari työmaallaan – kaikki ne vuodet yksin kertyneet kodin haaveet vyöryivät nyt vapaasti. Tuomaksen palatessa vanhasta kämpästä oli jäljellä enää hämähäkki tuuletusaukossa. Eva meinasi häätää sen, mutta huomattuaan sen kahdeksan hämmentynyttä silmää, päätti jättää hämiksen muistutukseksi vieraan omaisuuden kunnioituksesta. Tuomaksen koti oli nyt kuin mies olisi jo vuosia elänyt onnellisessa avioliitossa, kyllästynyt ja taas uudelleen löytänyt onnen. Eva ei vain sisustanut saunaa ja keittiötä, vaan hoiti samalla koko rappukäytävän tiedotuksen uudesta emännästä – kaikki kysymykset voi jatkossa osoittaa hänelle. Sormusta ei vielä ollut, mutta se on tekninen seikka. Alussa naapuri epäili, mutta pian kaikki totesivat: “No, tehdään kuten uusi rouva sanoo.” *** Kun Tuomas palasi, Eva oli loihtinut kunnon kotiruuan, pakannut itsensä törkeän upeaan ja suomalaisen tuhmasti vilkkuvaan asuun, levittänyt tuoksuja nurkkiin ja himmennyt uuden valaistuksen, ja nyt hän odotti. Tuomas viipyi. Kun Eva alkoi tuntea, että asu jo painaa siitä syystä, jonka vuoksi hän on puoli vuotta kyykännyt salilla, joku työnsi avainta lukkoon. – Lukko on uusi – tarvitsee vain vähän töytäistä! – Eva huikkasi hieman kiusaantuneena mutta innokkaana. Tuomion pelko oli poissa – sisustus oli kohdalla, ja kaikki annettaisiin anteeksi. Juuri kun oven avautui, Eva sai Tuomakselta tekstiviestin: “Missä olet? Olen kotona jo. Näen, että kämppä ei ole muuttunut – eivät ne pelot osuneet, kun pelättiin, että täytät kaiken kosmetiikalla.” Totuus paljastui myöhemmin. Sillä sisään astui viisi täysin tuntematonta – kaksi nuorta miestä, kaksi koululaista ja harmaahapsinen pappa, joka Evan nähdessään suoristi itsensä kuin kunnon talon isäntä. – No jopas isäntä, täällä sua odotellaan! Miksi ihmeessä sinä sinne kuntoutukseen koskaan lähdit, kun kotona on kaikki palvelut! – alkoi nuorukainen, ja samantien sai kimmoisan mulkaisun vaimoltaan. Eva seisoi oven edessä kahden täyden viinilasin kanssa, lamaantuneena, kykenemättä liikkumaan. Huuto pyrki ulos, mutta ei irronnut. Jostain nurkasta hihitti onnellinen hämähäkki. – Anteeksi, kuka te olette? – kuiskasi Eva. – Paikan isäntä. Sinä taidat olla terveydenhoitaja, olet tullut sidos vaihtamaan? No, minä sanoin pärjääväni, – virkkoi pappa katsellen Evan hoitaja-asua. – No, Adam Mattila, teillä on kyllä täällä mukavaa ja kodikasta! – totesi nuoren miehen vaimo, kurkistaen Evan olan yli. – Ihan eri meininki nyt, kun ennen asuttiin kuin jossain hautakammiossa. Mikä sinun nimi, tyttönen? Mahtaako Mattila olla liian vanha? Tosin, oma koti on aina plussaa… – E-e-eva… – Kas, kyllä Adam Mattila osaa löytää sopivia naapureita! Ja papankin silmät loistivat sopivaa sattumaa. – Missä Tuomas? – kysyi Eva puolittain pyörtyen. – Minä olen Tuomas! – ilmoitti iloisesti kahdeksanvuotias poika. – Odotas, sulle on vielä hetki siihen, – sanoi äiti ja ohjasi perheen autolle. – Anteeksi, taisin erehtyä asunnosta, – Eva selvisi vihdoin pökerryksestä, muistellen taistelua oven kanssa. – Onko tämä sitten Omenatie 18, asunto 26? – Ei, tää on Pihlajatie 18, – totesi pappa, valmiina purkamaan lahjakasseja. – Ai jaa… – huokaisi Eva surullisena, – menkää vain, mä palaan kohta, pitää soittaa… Eva nappasi puhelimen ja livahti kylpyhuoneeseen, jossa kääräisi iltansa pyyhkeeseen. Siellä hän luki Tuomaksen tekstiviestin. “Tuomas, olen pian kotona – kaupassa meni vähän kauemmin”, – vastasi Eva. “Ihanaa, odotan. Jos mahdollista, voitko tuoda myös punaviinin?” – Tuomas nauhotti viestinsä. Punaviiniä Eva aikoi tuoda, mutta nyt pelkästään itselleen. Hän nappasi maton ja suihkuverhon kainaloon ja jäi kuuntelemaan vieraita keittiöstä, kunnes pääsi karkuun. Riensin tavarat kiireisesti kassiin ja suuntasin ulos asuntoon. *** – Kerron sitten myöhemmin, – selitti Eva ulkoasuaan, kun Tuomas avasi oven. Sumussa Eva käveli ohitse, vilkaisematta ovella olijaa, astui heti kylpyhuoneeseen, vaihto suihkuverhon, laittoi maton ihanasti paikalleen, ja vihdoin rojahti sohvalle, ja nukkui – kunnes kaikki stressi ja punaviini oli haihtunut. Aamulla Eva havahtui, ja vieressä istui vieras nuori mies, joka odotti selitystä. – Anteeksi, mikä tämän osoite olikaan?.. – Kontiotie 18.

Vau, isä, sinua kyllä osataan vastaanottaa. Ja miksi sinä muka kaipasit mitään kylpylää, kun kotona on ihan oma kaikki tässä -palvelu.

Kun Oskari ojensi Ainolle avaimet omaan asuntoonsa, Aino tiesi: valloitus onnistui. Yksikään Aku Louhimies ei ole odottanut Jussia niin paljon kuin Aino oli odottanut Oskaria varsinkin kun oma pesäkin tuli kaupan päälle.

Kyllästyneenä 35-vuotiaana Aino heitti aina vain sääliä katseilla ohikulkeville kissoille ja käsityöpuotien ikkunoille.

Ja tässä hän nyt oli, yksinään aikana, jolloin nuoruuttaan oli käyttänyt työuran, kasvisruokavalion, kuntosalin ja muun hömpän etsimiseen, joka muka tekisi elämästä merkityksellistä. Ja vielä lapsettomana.

Aino oli toivonut tätä lahjaa kaksikymppisestä asti, eikä tähdissä voinut enää epäillä hänen olleen tosissaan.

Minulla on tämän vuoden viimeinen työmatka, sen jälkeen olen kokonaan sinun, Oskari sanoi antaessaan avaimet. Älä säikähdä minun luolaani. Käyn kotona pääasiassa vain nukkumassa, hän nauroi ja suuntasi eri aikavyöhykkeelle koko viikonlopuksi.

Aino pakkasi hammasharjan, kasvovoiteen ja matkusti katsomaan tätä mainostettua luolaa. Ongelmat alkoivat heti ovella. Oskari oli kyllä varoittanut, että lukko temppuilee, mutta Ainon mielestä liioittelu olisi pitänyt riittää.

Hän taisteli oven kanssa neljäkymmentä minuuttia: työnsi, kiskoi, pyöritteli avainta, kokeili kohteliaisuutta, meni puolittain lukolle hammasta myöten, mutta selvästi ovi ei ollut valmis vastaanottamaan uutta asukasta.

Aino alkoi painostaa psykologisesti, kuten ala-asteen kulmilla oli aikoinaan opetettu. Meluun avautui viereisen asunnon ovi.

Miksi yrität päästä toisten asuntoon? kysyi huolestunut naisen ääni.

Minä en yritä murtautua, minulla on avaimet! tiuskaisi Aino, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Kuka olet? En tunnista sinua tästä rapusta, jatkoi utelias naapuri.

Olen Oskarin tyttöystävä! Aino napautti uhmakkaasti, kädet lanteilla, mutta näki vain ovenrakoon ilmestyneen silmän.

Sinä vai? nainen ihmetteli aidosti.

Kyllä, minä. Onko ongelmia?

Ei, ei mitään. Ihmettelin vain, kun Oskari ei ole koskaan tuonut ketään. (Aino lämpeni Oskarille entistä enemmän.)

Millainen tällainen? kysyi Aino.

Ei kuulu minulle, anteeksi, naapuri sanoi, ja sulki oven.

Kunnes avainta oli pakko painaa sisään niin halukkaasti kuin halu päästä tähän pesään vaati. Melkein koko oven karmin olisi voinut pyöräyttää ympäri. Ovi aukesi.

Koko Oskarin maailma avautui Ainolle, ja sydän muuttui kylmemmäksi. Nuoren miehen yksinelo ei aina lupaa viihtyisyyttä tämä oli enemmän sellainen munkkikammio.

Voi sinua, et kai ole koskaan kokenut, miltä kodikkuus tuntuu, Aino huokasi katsellessaan vähäeleistä asuntoa, jossa nyt tulisi viettää paljon aikaa.

Toisaalta hän oli helpottunut. Naapurilla oli ollut hyvä vainu naisen kättä täällä ei ollut näkynyt koskaan. Aino oli ensimmäinen.

Aino ryntäsi saman tien lähikauppaan hakemaan pirteää suihkuverhoa ja mattoa, uudet patalaput ja keittiöpyyhkeet. Ja kaupassa tietty iski ostohulluus: maton ja verhon lisäksi tuli tuoksukynttilöitä, käsintehtyä saippuaa ja käteviä purkkeja kosmetiikalle.

On ihan ok tuoda pientä omaa tunnelmaa toisen asuntoon, Aino rauhoitteli itseään, kun ostoskärryihin kertyi toinenkin lasti.

Lukko ei enää tehnyt Ainalle vastarintaa. Oikeastaan se ei enää toiminut lainkaan, kuten jääkiekkomaalivahti ilman maskia.

Kun Aino tajusi, mitä oli tehnyt, hän irrotti vanhan lukon keittiöveitsillä puolille öin ja aamulla ryntäsi ostamaan uuden. Veitsetkin oli aika uusia, puhumattakaan haarukoista, lusikoista, liinasta, leikkuulaudoista ja pannunalusista. Verhot vielä siihen päälle.

Sunnuntaina Oskari ilmoitti, että matka venyy vielä pari päivää.

Olen vain iloinen, jos tuot kotiini lämpöä ja kodikkuutta. Oskari nauroi, kun Aino kertoi lähteneensä hieman sisustamaan.

Käytännössä kodikkuutta oli jo tuotu muutoautolla, ja logistiikkasuunnitelma oli toteutettu tarkan dokumentaation mukaisesti. Ja kaikki se oli kertynyt vuosia yksinäisen naisen sisälle nyt kun tie oli auki, ei tullut stopperia.

Ennen Oskarin paluuta asunnossa oli enää hämähäkki venttiilin vieressä. Aino aikoi siivota senkin pois, mutta kun näki sen kahdeksan kauhistunutta silmää, päätti säästää olennon symboliksi toisen yksityisyydelle.

Oskarin koti näytti nyt siltä, että hän olisi ollut onnellisesti naimisissa jo kahdeksan vuotta, pettynyt avioliittoon ja sitten löytänyt onnen uudelleen, vastoin kaikkea.

Aino hoiti myös naapurit varmistettiin, että kaikki tiesivät uuden emännän asuneen tässä. Sormusta ei vielä ollut, mutta sepä oli vain sivuseikka.

Aluksi naapurusto oli epäileväinen, mutta sitten levittivät vain käsiään: No, sinulla on homma hallussa, meilläpä ei väliä.

***

Oskarin kotiinpaluupäivänä Aino valmisti kunnon kotiruoan, sujautti itsensä sekä juhlavasti että aavistuksen yliampuvasti pakettiin, asetteli tuoksuja nurkkiin, himmensi uudet valot ja jäi odottamaan.

Oskari viipyi. Kun Aino alkoi jo tuntea ikävän puristuksen siinä kohtaa, jonka eteen hän oli rehkannut puoli vuotta salilla, avainta pyöräytettiin lukossa.

Lukko on uusi, vedä vaan, ei ole päällä! Aino hymyili hieman jännittyneenä mutta kepeästi. Tuomio ei enää pelottanut. Sisustus oli työstänyt anteeksiannon ennakkoon.

Juuri kun ovi avautui, tuli Ainoille Oskarilta tekstiviesti: Missä olet? Tulin kotiin. Ei täällä ole mikään muuttunut! Kaverit pelotteli, että olisit tuonut kasan kosmetiikkaa.

Viestin Aino luki vasta myöhemmin. Sillä hetkellä huoneeseen astui täysin vieraita ihmisiä viisi kappaletta: kaksi nuorta, kaksi lasta ja hyvin vanha pappa, joka suoristi ryhtiään heti Ainon nähtyään.

Oho, isä, mikä vastaanotto! Ja mitä sinä niillä kylpylöillä, kun täällä on ihan oma kaikki tässä -setti? nuorempi mies kivahti ja sai nopeasti toppauksen puolisoltaan.

Aino seisoi kynnyksellä, kaksi täyttä viinilasia kädessä, kykenemättä liikkumaan. Huuto nousi kurkkuun, mutta jalkoja ei pystynyt liikuttamaan.

Mielessä nauroi tuolloin jo tuttu hämähäkki.

Anteeksi, kuka te olette? Aino sai sanotuksi.

Paikan isäntä. Taidat tulla terveyskeskuksesta? Ei tarvitse sidosta enää, pärjään! pappa tokaisi Ainon sairaanhoitajan asuun vilkaisten.

Niin, Aarne, täällä on kyllä lämmin ja kodikas tunnelma, vilkaisi nuoremman miehen puoliso Ainon olan yli. Ihan eri meininki kuin se sun kolkko koppero. Ja mitä sun nimee on, tyttö? Eiköhän Aarne ole vähän liian vanha sulle? Tosin, onhan oma koti aina plussaa

Ai-ai-aino…

No huh! Osaat kyllä valita, Aarne, oikeita ihmisiä!

Papan silmissä pilkotti tyytyväisyys yllättävään käänteeseen.

Missä Oskari? Aino kuiskasi ja tyhjensi molemmat maljat hetkessä.

Minä olen Oskari! riemastui noin kahdeksanvuotias poika.

Odota nyt, sinä olet vielä liian nuori, äiti siirsi pojan syrjään ja lykkäsi lapset autoon.

T-taisin eksyä, Aino alkoi palata todellisuuteen muistaen oven taiston. Oliko tämä Saksala, kahdeksantoista, asunto kaksikymmentäkuusi?

Ei, tämä on Suvantokatu kahdeksantoista, pappa hieroi käsiään valmiina purkamaan yllätyspakkaustaan.

No, oikein, huokasi Aino, väärä osoite. Ottakaa alustavasti haltuun, minä menen soittamaan.

Hän nappasi puhelimen ja juoksi vessaan, lukitsi oven ja kietoi pyyhkeen ympärilleen. Silloin hän luki vasta Oskarin viestin.

Oskari, tulen pian, kaupassa vaan vähän venyi, Aino vastasi.

Hienoa, odotan. Jos käy, tuo pullo punaviiniä, Oskari lähetti ääniviestin.

Punaviiniä Aino oli tuomassa, tosin tällä kertaa omissa suonissaan. Hän nosti maton kainaloon, irrotti suihkuverhon ja odotti, että vieraat menivät keittiöön sitten juoksi pois kylppäristä.

Riensin pikaisesti kasaan tavaransa, pakkasi ne pussiin ja pinkaisi ulos asunnosta.

***

Kerron myöhemmin, Aino sanoi Oskarille, kun tämä avasi oven.

Sumuisin askelin hän kulki suoraan kylpyhuoneeseen, vaihtoi takaisin vanhan suihkuverhon ja maton, sitten rojahti sohvalle ja nukkui aamuun, kunnes kaikki stressi ja punaviini olivat haihtuneet elimistöstä.

Herättyään hän huomasi vierellään istuvan oudomman miehen, joka odotti selityksiä.

Anteeksi, mikä tämän osoite on?

Saksala, kahdeksantoista…

Elämän suurin kommellus opetti Ainolle: joskus kun kaikki tuntuu menevän väärin, voi sattuma tuoda tärkeän uusiin ihmisiin ja ennen kaikkea itsensä kohtaamiseen. Onni löytyy, kun avaa oven, vaikkei heti tiedä, mille.