En voi koskaan olla sinulle äiti enkä osata rakastaa sinua, mutta pidän huolta sinusta – älä siis loukkaannu. Meillä sinulla tulee kuitenkin olemaan parempi kuin lastenkodissa Tänään oli raskas päivä. Iiro hautasi siskonsa – vähän huithapelin, mutta silti oman. He eivät olleet nähneet toisiaan lähes viiteen vuoteen, ja nyt sattui tällainen tragedia. Vivi teki parhaansa tukeakseen miestään ja otti suurimman osan käytännön asioista vastuulleen. Mutta hautajaisten jälkeen odotti vielä tärkeämpi asia. Iiron siskalta Irinalta jäi pieni poika. Ja kaikki paikalle tulleet sukulaiset sysäsivät vastuuta heti nuoremman veljen hartioille. Kuka muu kuin oma setä huolehtisi pojasta? Tämä oli ainut ja itsestään selvä ratkaisu, eikä sitä edes kyseenalaistettu. Vivi ymmärsi tilanteen – eihän hän sillä vastaan ollut, mutta yksi asia arvelutti. Hän ei ollut koskaan halunnut lapsia. Ei omia, saati muiden. Tämän päätöksen hän teki jo kauan sitten ja kertoi siitä reilusti Iirolle ennen häitä, ja mies suhtautuikin vähän kepeästi. Eihän parikymppisenä lapsiasioita mietitä. Ei lapsia, eletään itsellemme – niin he päättivät vuosikymmen sitten. Mutta nyt hänen pitäisi ottaa hoitoon aivan vieras lapsi. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Iiro ei koskaan antaisi poikaa lastenkotiin, eikä Vivikään rohkenisi edes ehdottaa sellaista. Hän tiesi, ettei koskaan rakastaisi tätä poikaa tai voisi korvata tälle äitiä. Poika oli ikäisekseen aikuisen oloinen ja fiksu, joten Vivi päätti puhua suoraan. – Veeti, missä sinä haluaisit asua enemmän – meillä vai lastenkodissa? – Haluaisin asua kotona, itsekseni. – Mutta eihän kotona yksin anneta asua. Olet vasta seitsemän. Sinun pitää siis valita. – Sitten Iiron luona. – Hyvä on, tulet meille, mutta sanon yhden asian. En voi olla sinulle äiti, enkä rakastaa sinua, mutta huolehdin sinusta – älä siis loukkaannu. Meillä sinulla on kuitenkin parempi kuin lastenkodissa. Nyt osa muodollisuuksista oli hoidettu ja he pääsivät viimein kotiin. Vivi ajatteli, että tuon keskustelun jälkeen hänen ei enää tarvitsisi esittää huolehtivaa tätiä, vaan voisi olla oma itsensä. Huolehtia ruuasta, pyykeistä, läksyistä – se sujuisi, mutta sydäntä hän ei voisi antaa. Pieni Veeti ei unohtanut hetkeksikään, että häntä ei rakasteta. Että hänen pitää olla kunnolla, ettei häntä laiteta lastenkotiin. Kotona Veetille annettiin pienin huone, joka piti remontoida poikaa varten. Tapettien, huonekalujen ja sisustuksen valinta oli Vivin oma lempipuuhaa. Hän heittäytyi innolla kodin laittamiseen. Veeti sai valita tapetit, muut Vivi järjesti itse. Säästölinjalle Vivi ei ruvennut, sillä hän ei ollut saita – hän vain ei pitänyt lapsista. Huoneesta tuli oikein kiva. Veeti oli onnesta soikea! Harmi, ettei äiti nähnyt miten hieno huone hänellä nyt oli. Ehkäpä, jos Vivi oppisi rakastamaan hänet. Vivi oli hyvä ja kiltti, mutta ei vain pitänyt lapsista. Veeti mietiskeli tätä usein ennen nukahtamista. Veeti jaksoi iloita pienistäkin asioista: sirkus, eläintarha, huvipuisto – poika reagoi niin aidosti, että Vivikin alkoi nauttia retkistä. Hänestä oli kiva yllättää poika ja katsoa tämän riemua. Elokuussa heidän oli määrä lentää lomalle meren rannalle, ja Veeti olisi jäänyt läheisen sukulaisen hoiviin kymmeneksi päiväksi. Melkein viime hetkellä Vivi kuitenkin muutti mielensä. Hän halusi yllättäen, että poikakin pääsisi näkemään meren. Iiro oli hämmentynyt, mutta iloinenkin – olihan hän hyvin kiintynyt poikaan. Veeti oli melkein onnellinen! Jos vielä häntä rakastettaisiin… No, ainakin hän pääsee merelle! Matka onnistui. Meri oli lämmin, hedelmät herkullisia ja fiilis loistava. Kaikki hyvä kuitenkin joskus loppuu, myös loma. Arki alkoi: töitä, kotia, koulua. Mutta jotain oli muuttunut heidän pienessä maailmassaan – ilmestyi uudenlaista elämän tuntua, hentoa iloista odotusta, melkein taianomaista tunteen häivähdystä. Ja se ihme tapahtui. Vivi toi mereltä mukanaan uuden elämän. Miten se oli voinut käydä – vuosikaudet he olivat välttäneet yllätyksiä. Mitä tehdä, Vivi ei tiennyt. Pitäisikö kertoa miehelle vai ratkaista kaikki itse? Veetin tulon jälkeen hän epäili, oliko hänen miehensäkään vakuuttunut lapsittomuudesta. Iiro oli innoissaan pojan kanssa ja vei tätä usein jalkapalloon. Yhden harppauksen Vivi oli jo tehnyt, mutta toinen tuntui vielä liian suurelta. Hän teki vaikean päätöksen itse. Vivi istui lääkärissä, kun koulusta tuli soitto – Veeti vietiin päivystyksellä epäillyn umpilisäkkeen vuoksi. Päätös sai odottaa. Hän kiiruhti sairaalan päivystykseen. Veeti makasi valkoisena ja vapisi vilusta. Poika itki nähdessään Vivin. – Vivi, älä lähde, pelottaa. Ole tänään mun äiti, edes tämän päivän. Sitten en koskaan enää pyydä, lupaan. Poika puristi hänen kättään lujasti, kyyneleet virtasivat. Hysteriaa – Vivi ei ollut koskaan nähnyt poikaa itkemässä, paitsi hautajaispäivänä. Nyt kaikki taittui. Vivi painoi pojan käden poskeaan vasten. – Poikani, jaksatko vähän vielä? Kohta lääkäri tulee, kaikki menee ohi. Minä olen tässä, en lähde minnekään. Jumalauta, miten hän rakasti tätä poikaa tuossa hetkessä! Tämä innostunut katse – tärkein, mitä hänellä oli. Chaildfree, mikä typerä ajatus. Tänään illalla hän kertoo Iirolle tulevasta perheenlisäyksestä. Päätös syntyi kun Veeti kipupaniikissa puristi häntä yhä kovemmin. Kymmenen vuotta kului. Nyt on Vivillä melkein juhlapäivä, täsmälleen. Hän täyttää 45. Tiedossa on vieraita, onnitteluja. Mutta ennen sitä, kahvikupin äärellä, muistot tulvahtavat. Kuinka nopeasti aika kului. Nuoruus, aikuisuus – nyt hän on nainen, onnellinen vaimo ja kahden ihanan lapsen äiti. Veeti täyttää pian 18 ja Sofia kymmenen. Mikään ei kaduta. Tai yksi asia kuitenkin kaduttaa valtavasti: ne sanat rakkaudettomuudesta. Voi kunpa Veeti ei muistaisi niitä, unohtaisi ikiajoiksi. Siitä sairaalapäivästä lähtien hän on yrittänyt kertoa pojalleen rakkaudestaan, mutta muistiko poika ne ensimmäiset sanat – sitä hän ei koskaan uskaltanut kysyä.