Olisit voinut sanoa etukäteen, enhän minä ehtinyt mitään valmistella! Tiedätkö, miten kallista on kestitä vieraita? – huusi anoppi Olen miniä: tavallinen, työssäkäyvä ilman kruunua päässäni. Asumme mieheni kanssa omassa asunnossa Helsingissä, maksamme lainaa, hoitamme laskut ja teemme töitä aamusta iltaan. Anoppi asuu maalla, siellä myös käly. Ei siinä mitään, kunnes he päättivät, että meidän koti on viikonloppulomakohde. Aluksi se kuulosti ihan kivalta: – Mehän tullaan teille lauantaina käymään. – Vain pikavisiitti. – Olemmehan sukua. Niinpä niin, “pikavisiitti” tarkoittaa yökyläilyä; “käydään” vie koko ruokavaraston ja ruokailua odottavat katseet. Joka viikonloppu sama juttu: työpäivän jälkeen juoksen kaupoissa, laitan ruokaa, siivoan, katetaan pöytä, hymyilen ja lopuksi vielä tiskit, loppuyö siivotessa. Valentina-mummo kommentoi: – Miksi salaatti ilman maissia? – Minä tykkään borshista tuhdimpana. – Meillä maalla ei noin tehdä. Ja käly lisää: – Huh, olin niin väsynyt matkasta. – Missä jälkiruoka? Ei ikinä: “Kiitos” tai “Voinko auttaa?” Yhtenä iltana sanoin miehelleni: – En ole kodinhoitaja, enkä halua joka viikonloppu palvella perhettäsi. – Ehkä tähän pitää keksiä jotain. Silloin sain idean. Seuraavalla kerralla anoppi soittaa: – Me tullaan teille lauantaina. – Meillä on suunnitelmia viikonlopulle, sanoin rauhallisesti. – Mitäs suunnitelmia? – Ihan omia. Ja arvaa mitä? Me oikeasti lähdimme – mutta ei “suunnitelmiin”, vaan Valentinan luo maalle. Lauantaina aamulla seisomme anopin pihalla. Hän avaa oven – ja jähmettyy. – Mitä nyt? – Tultiin kylään, vain pikaisesti. – Olisitte voineet ilmoittaa etukäteen, enhän minä ehtinyt mitään valmistaa! Tiedätkö, miten kallista on kestitä vieraita? Katson rauhallisesti: – Niin, tätä on ollut mun joka viikonloppu. – Ai meinaat opettaa mulle tapoja?! Röyhkimys! Huuto kuulu koko kylään ja me lähdimme takaisin kotiin. Ja arvaa mitä? Sen jälkeen ei yhtään vierailua ilman kutsua. Ei ”mä vaan poikkean” eikä viikonloppuja mun keittiössä. Joskus, että sut kuullaan, pitää vain näyttää miltä tuntuu olla sun kengissä. Miten sinä olisit toiminut? Toimitko mielestäsi oikein?

Olisi pitänyt varoittaa! En ole valmistautunut lainkaan! Tiedätkö, kuinka paljon maksaa pitää vieraita! huusi anoppi.

Minä olen miniä, tavallinen, työssäkäyvä nainen ilman kruunua. Elämme puolisoni Matin kanssa omassa asunnossa Tampereen keskustassa, jota vedämme omin voimin laina, sähköt, työ aamusta iltaan.

Anoppi, Kyllikki, asuu pienessä kylässä Pohjanmaalla, samoin käly, Eeva-Liisa. Kaikki olisi hyvin, elleivät he olisi saaneet päähänsä, että meidän kotimme olisi mökkiloman kaltainen viikonloppukohde. Aluksi se kuulosti melkein somalta:

Me tullaan lauantaina kylään.

Ihan pikaisesti vaan.

Mehän ollaan sukua.

Joo, “pikaisesti” tarkoittaa yöpyen ja “kylään” tarkoittaa kassien, tyhjien kattiloiden ja odottavin silmin, jotka kaipaavat juhla-ateriaa.

Joka viikonloppu sama meininki: työpäivän jälkeen haahuilen ruokakaupoissa, kokkaan, siivoan, kattaan pöydän, hymyilen, ja lopulta puolen yön aikaan vielä tiskaan ja järjestelen. Kyllikki istuu ja arvostelee:

Miksi perunasalaatissa ei ole silliä?

Minä tykkään kun keitto on sakeampaa.

Meillä maalaiskylässä laitetaan eri tavalla.

Käly Eeva-Liisa komppaa:

Voi, matkasta olen niin väsynyt.

Eikö edes pullaa ole jälkkäriksi?

Mutta “kiitos” tai “auttaisinko?” – sitä ei koskaan kuule.

Yhtenä iltana en enää kestä, joten sanon Matille:

En ole mikään kotiapulainen, enkä halua palvelijaksi joka viikonloppu sinun suvullesi.

Ehkä asialle voisi tehdä jotain, Matti tuumii.

Sitten minulle välähtää.

Seuraavalla viikolla Kyllikki soittaa:

Me tullaan lauantaina kylään.

Oi, meillä on jo suunnitelmia viikonlopuksi, vastaan rauhallisesti.

Mitä suunnitelmia?

Ihan omia.

Arvaatko mitä? Lähdemme oikeasti liikkeelle, mutta nämä “suunnitelmat” tarkoittavat, että ajamme Mattin kanssa Kyllikin pihaan Pohjanmaalle lauantaiaamusella. Kyllikki avaa oven ja jähmettyy.

Mitä tämä on olevinaan?!

Tultiin teille kylään, ihan pikaisesti vaan.

Olisi pitänyt varoittaa! En ole valmistautunut! Tajuatteko, kuinka kallista vieraat ovat kaupassa käyminen, leipominen, kahvit!

Katson häneen tyynesti ja sanon:

Näetkö nyt, tätä on minun jokainen viikonloppu.

Ai, sinä päätit opettaa minua? Onpa röyhkeää!

Huuto raikui niin, että naapurit kurkkivat ikkunoista, ja me lähdimme kotiin.

Ja tiedätkö mitä? Sen jälkeen ei tullut yhtään ennalta arvaamatonta vierailua. Ei “me poiketaan”, eikä keittiön lauantaitalkoita. Joskus, että sinut otetaan tosissaan, pitää vain näyttää toisille, miltä omassa kengässä tuntuu.

Mitä arvelet, olinko väärässä? Mitä tekisit sinä tällaisessa unenomaisessa, hassussa tilanteessa?