— Mikko, olemme odottaneet viisi vuotta. Viisi. Lääkärit sanovat, ettei meille voi tulla lapsia. Mutta nyt… — Mikko, katso! — pysähdyin portilla, enkä voinut uskoa silmiäni. Mies kompuroi sisään kalasaavin painosta kumartuneena. Heinäkuun aamuviileys tuntui luihin asti, mutta se mitä näin penkillä, sai unohtamaan kylmän. – Mikä siellä on? — Mikko laski kalasaavin ja tuli viereeni. Vanhan aidan vieressä penkillä oli punottu kori. Sisällä, haalistuneeseen kapaloon käärittynä, makasi vauva. Sen suuret ruskeat silmät katsoivat suoraan minuun – peloton, utelias, vain katsoivat. – Hyvä luoja, – huokaisi Mikko, – mistä hän on tähän tullut? Silitin varovasti lapsen tummaa tukkaa. Hän ei liikahtanut eikä itkenyt – vain räpäytti silmiään. Pienessä nyrkissä oli rutistettu paperilappu. Varovasti avasin sormet ja luin viestin: “Ole hyvä, auta häntä. Minä en voi. Anteeksi.” — Nyt pitää soittaa poliisille, — Mikko totesi vakavana, rapsuttaen päätään. — Ja ilmoittaa kunnantalolle. Mutta minä olin jo nostanut pienen sylini ja painanut hänet vasten itseäni. Hän tuoksui maantien pölyltä ja pesemättömältä hiukselta. Haalennut haalari oli rikkinäinen, mutta puhdas. – Anna, — Mikko katsoi minua huolestuneena, — emme voi vain ottaa häntä. – Voimme, – katsoin häneen päättäväisesti. — Mikko, viisi vuotta me olemme odottaneet. Viisi. Lääkärit sanovat, ettei meille voi tulla lapsia. Ja nyt… – Mutta lait, paperit… Vanhemmat voivat vielä tulla, – hän vastasi epäillen. Pudistin päätäni: Ei tule. Tunnen niin. Poika hymyili leveästi, aivan kuin olisi ymmärtänyt puheemme. Se riitti. Tuttavien avulla järjestimme huoltajuuden ja viralliset paperit. Vuosi oli 1993, eikä se ollut helppo. Viikon päästä alkoi huomata outoa. Poika, jonka nimesin Iljaksi, ei reagoinut ääniin. Ajattelimme ensin hänen olevan vain mietteliäs, syventynyt. Mutta kun naapurin traktori jylisi ikkunan alla, eikä Ilja edes värähtänyt, sydämeni puristui kasaan. — Mikko, hän ei kuule, — kuiskasin illalla, kun laskin lapsen perintökatiskaan. Mikko tuijotti pitkään takkatulta, sitten huokasi: Mennään lääkäriin Laitilaan. Kuopion Nikolle. Lääkäri tutki Iljaa ja levitti kätensä: Synnynnäinen, täydellinen kuurous. Leikkauksesta ei kannata haaveilla – ei tässä tapauksessa. Itkin koko kotimatkan. Mikko ajoi hiljaa, rystyset valkoisina ärjyen rattia. Illalla, kun Ilja nukkui, Mikko kaivoi kaapista pullon. – Ehkä ei kannattaisi… – Ei, – hän kaatoi puolikkaan lasin ja joi yhdellä huikalla. – Emme anna pois. – Ketä? – Häntä. Emme anna pois minnekään, — sanoi päättävästi. — Hoidetaan itse. – Mutta miten? Miten opettaa häntä? Kuinka… Mikko keskeytti käsimerkillä: – Opimme jos tarvitsee. Sähän olet opettaja. Kyllä jotain keksit. Koko yön tuijotin kattoa – miten opettaa lasta, joka ei kuule? Miten antaa kaikki, mitä hän tarvitsee? Aamulla tuli oivallus: hänellä on silmät, kädet ja sydän. Kaikki tarvittava. Seuraavana päivänä otin vihkon ja aloin tehdä suunnitelmaa. Etsin kirjallisuutta, kehitin oppimistapoja ilman ääniä. Siitä hetkestä kaikki muuttui. Syksyllä Iljalle tuli kymmenen vuotta. Hän istui ikkunalla ja maalasi auringonkukkia. Hänen vihossaan ne eivät olleet pelkkiä kukkia – ne tanssivat, kieppuivat omassa rytmissään. – Mikko, katso, – sanoin miestäni hipaisten. – Taas keltaista. Hän on tänään onnellinen. Vuosien aikana opimme ymmärtämään toisiamme. Ensin opettelin sormiaakkoset, sitten viittomakielen. Mikko oli hitaampi, mutta tärkeimmät sanat – “poika”, “rakastan”, “ylpeä” – hän oppi jo kauan sitten. Kouluja tällaiseen ei ollut, joten opetin häntä kotona. Oppi lukemaan helposti: kirjaimet, tavut, sanat. Laskeminen sujui vielä nopeammin. Mutta tärkeintä – hän maalasi. Koko ajan, ihan mihin tahansa sai käteensä. Ensin sormella huuruisen ikkunan pintaan. Sitten laudoille, joita Mikko teki hänelle erityisesti. Myöhemmin – oikeille papereille ja kankaalle. Tilasin maalit kaupungista, säästin omistani, jotta Iljalla olisi hyvät välineet. — Taasko se mykkä vaan jotain piirustaa? – naurahti naapuri Seppo, kurkaten aidan yli. — Mikä hyöty siitä muka on? Mikko nosti päänsä perunamaalta: – Entä sinä, Seppo, mitä hyödyllistä olet tehnyt? Paitsi juoruta? Kylän kanssa ei ollut helppoa. He eivät ymmärtäneet. Iljalle huudeltiin ja kiusoiteltiin. Varsinkin muut lapset. Kerran hän tuli kotiin repeytyneessä paidassa ja poskessa naarmu. Näytti hiljaa, kuka sen teki – Kalle, kylän johtajan poika. Itkin, kun hoidin haavaa. Ilja pyyhki sormillaan kyyneliäni ja hymyili: kaikki hyvin, ei hätää. Illalla Mikko lähti. Palasi myöhään, ei puhunut mitään, mutta silmässä oli mustelma. Sen jälkeen Iljaa ei kiusattu enää. Teini-ikäisenä kuvat muuttuivat. Tyyli löytyi – outo, kuin jostain muualta tullut. Hän maalasi hiljaista maailmaa, mutta niissä töissä oli valtava syvyys. Kaikki seinät täyttyivät hänen tauluistaan. Eräänä päivänä meille tuli lautakunta tarkistamaan, miten kotikoulu sujuu. Vanha rouva astui sisään, pysähtyi näkemään taulut. – Kuka nämä on maalannut? — hän kysyi hiljaa. – Poikani, – vastasin ylpeänä. – Sinun pitäisi näyttää tämä ammattilaisille, – hän riisui silmälasit. — Poikasi… hänellä on oikea lahja. Mutta pelkäsimme. Maailma kaupungin ulkopuolella tuntui suurelta ja vaaralliselta Iljalle. Miten hän pärjäisi ilman meitä, ilman tuttuja merkkejä? – Mennään kuitenkin, – patistin, kun pakkasin laukkuja. — Taidekeskuksen näyttelyyn. Sinun täytyy esitellä työnne. Iljasta oli tullut jo seitsemäntoista. Pitkä, hoikka, pitkäsorminen ja tarkkakatseinen. Epäröiden hän nyökkäsi – kanssani ei voinut väittää. Näyttelyssä hänen taulunsa ripustettiin syrjäisimpään nurkkaan. Viisi pientä työtä – pelto, lintuja, kädet pitelemässä aurinkoa. Monet kävelivät vain ohi, vilkaisematta sen kummemmin. Sitten ilmestyi vanha nainen, ryhdikäs ja teräväkatseinen. Hän seisoi pitkään kuvien edessä, liikkumatta. Sitten kääntyi minuun: – Onko nämä sinun töitä? – Poikani, – nyökkäsin Iljaan, joka seisoi vieressä kädet ristissä. – Hän ei kuule? – nainen huomasi viittomamme. – Ei, synnynnäisesti. Hän nyökkäsi: – Olen Vera Sarkinen, Helsingin taidegalleriasta. Tämä työ… – nainen pidätteli hengitystä, katsoen pientä taulua aurinkoista peltoa vasten. – Siinä on jotain, mitä moni taiteilija hakee vuosikausia. Haluan ostaa tämän. Ilja jäi katsomaan minua, kun viitoen selitin naisen sanat. Hänen sormensa värähtivät, ja silmissä välkähti epäluulo. – Ette oikeasti halua myydä? – naisen äänessä oli ammattilaisen itsepintaisuutta. – Me emme… — sanat takertuivat, poskia poltti veri. — Ymmärrättehän, emme ole edes ajatelleet myyntiä. Hän maalaa sielullaan. Nainen otti lompakostaan setelit – summan, jonka Mikko tienasi puolessa vuodessa verstaallaan. Viikon päästä hän palasi. Ostaa uuden taulun – kädet aamun auringossa. Lokakuun puolivälissä postissa tuli kirje. “Poikanne töissä on harvinaislaatuista aitoutta. Syvyyden ymmärrystä ilman sanoja. Juuri tätä aidot taideihmiset nyt etsivät.” Pääkaupunki vastaanotti harmailla kujillaan. Galleria oli pieni vanhassa rakennuksessa jossain syrjässä, mutta päivittäin kävi katsojia. He tutkivat maalauksia, puhuivat väreistä ja sommittelusta. Ilja seisoi kauempana, seuraten huulia ja eleitä. Sanat eivät tavoittaneet, mutta ilmeet kertoivat: jotain tarpeellista tapahtui. Sitten alkoivat apurahat, harjoittelut ja lehden jutut. Häntä alettiin kutsua “Hiljaisuuden taiteilijaksi”. Hänen teoksensa – kuin sanattomia sielunhuutoja – koskettivat jokaista katsojaa. Kolme vuotta vierivät. Mikko ei pystynyt pidättelemään kyyneleitä, kun saattoi pojan ensimmäiseen omaan näyttelyyn. Minä pidin tiukasti kiinni, mutta sisällä huusi. Meidän poikamme oli jo aikuinen. Ilman meitä. Mutta hän palasi. Eräänä aurinkoisena päivänä hän ilmestyi ovella sylissään korkea kimppu niittykukkia. Hän halasi meitä ja otti kädestä kiinni. Vei meidät koko kylän halki uteliaiden katseiden ohi kauas pellolle. Siellä seisoi talo. Valkoinen, uusi, isoilla ikkunoilla ja parvekkeella. Kylä oli pitkään pohtinut, kuka rakentaa – mutta omistajaa ei tiedetty. – Mitä tämä on? — kuiskasin, epäröiden. Ilja hymyili ja ojensi avaimet. Sisällä olivat valoisat huoneet, ateljee, kirjahyllyt ja uudet kalusteet. – Poika, — Mikko katseli ympärilleen hämmästyneenä, — tämäkö… sinun kotisi? Ilja pudisti päätään ja viittoi: “Meidän. Teidän ja minun”. Hän vei meidät pihalle, jossa seinällä oli suuri taulu: kori portin vieressä, nainen iloisena lapsen sylissä ja viittomalla kirjoitettu: “Kiitos, äiti.” Jäin seisomaan liikkumatta. Kyyneleet valuivat poskille, mutten pyyhkinyt niitä. Aina hillitty Mikko astui eteen ja rutisti poikaa niin, että tämä hädin tuskin hengitti. Ilja vastasi halaukseen ja ojensi kätensä minulle. Siinä me olimme, kolmisin pellolla uuden talon edessä. Nykyään Iljan taulut koristavat maailman parhaita gallerioita. Hän on perustanut viittomakoulun maakuntakeskukseen ja tukee erilaisia ohjelmia lapsille. Koko kylä on ylpeä – meidän Ilja, joka kuulee sydämellään. Me Mikon kanssa asumme valkoisessa talossa. Joka aamu astun kuistille teekuppi kädessä ja katselen taulua seinällä. Joskus mietin – mitä jos en olisi tullut ulos sinä heinäkuun aamuna? Mitä jos en olisi nähnyt häntä? Jos olisin pelännyt? Ilja asuu nyt kaupungissa isossa asunnossa, mutta joka viikonloppu hän palaa kotiin. Halaa minua, ja kaikki epävarmuus katoaa. Hän ei koskaan kuule ääntäni. Mutta hän tietää jokaisen sanan. Hän ei kuule musiikkia, mutta luo oman – väreillä ja viivoilla. Hänen onnellisesta hymystään ymmärrän – joskus tärkeimmät elämän hetket tapahtuvat täydessä hiljaisuudessa. Tykkää, jos tarina kosketti, ja kerro ajatuksesi kommenteissa!

Kimmo, olemme odottaneet viisi vuotta. Viisi. Lääkärit sanovat, ettei meille tule lasta. Ja nyt

Kimmo, katso! pysähdyin portin viereen, enkä voinut uskoa silmiäni.

Mies astui kömpelösti ovesta, kumartuen painavan sankollisen ahventa kanssa. Heinäkuun viileä aamu tuntui luihin asti, mutta se, minkä näin penkillä, sai minut unohtamaan kylmän.

Mitä siellä on? Kimmo laski sangon ja tuli viereeni.

Vanhalla aitapenkillä seisoi punottu kori. Sen sisällä, haalistuneeseen harsoliinaan käärittynä, makasi pieni lapsi.

Hänen suuret tummat silmänsä katsoivat suoraan minuun ei pelkoa, ei uteliaisuutta. Vain suora katse.

Herran tähden, Kimmo huokaisi, mistä hän on tähän tullut?

Silitin varovasti hänen tummaa tukkaansa. Poika ei liikahtanut, ei itkenyt räpäytti vain silmiään.

Pienessä nyrkissä oli rutistettu lappu. Availin sormia ja luin:

Autathan häntä. En pysty. Anteeksi.

Pitää soittaa poliisille, Kimmo rypisti kulmiaan ja raapi niskaansa. Ja kunnantoimistoonkin ilmoittaa.

Mutta minä olin jo nostanut vauvan syliin. Hän tuoksui hiekkateiltä ja pesemättömältä tukalta. Potkupuku oli kulunut, mutta puhdas.

Sanni, Kimmo katsoi minuun huolestuneena, emme voi vain ottaa häntä.

Voimme, katsoin häntä silmiin. Kimmo, me olemme odottaneet viisi vuotta. Viisi. Lääkärit sanovat, ettei meille tule lasta. Mutta nyt

Mutta lait, paperit vanhemmat saattavat vielä tulla, hän vastasi.

Pudistin päätäni: Ei tule. Sen tunnen.

Poika hymyili minulle yhtäkkiä leveästi, kuin olisi ymmärtänyt keskustelumme. Ja se riitti. Kylän tuttujen kautta saimme huoltajuuden ja paperit kuntoon. Vuosi oli 1993, eikä mikään ollut helppoa.

Viikon päästä huomasimme erikoisia asioita. Poika, jonka nimesin Väinöksi, ei reagoinut ääniin. Luulin aluksi, että hän vain oli vakava, omiin ajatuksiinsa uppoutunut.

Mutta kun naapurin traktori jyrisi ikkunan alla, eikä Väinö reagoinut ollenkaan, sydämeni kiristyi.

Kimmo, hän ei kuule, kuiskasin illalla, laittaessani hänet vanhaan kehtoon, joka oli jäänyt sukulaispojalta.

Mies tuijotti pitkään takkatulta, huokasi viimein: Ajetaan Ojakylään lääkäriin. Veli-Matti on siellä paras.

Lääkäri tutki Väinön, kohautti hartioitaan: Synnynnäinen kuurous, täysi. Leikkausta ei kannata odottaa tämä ei ole niitä tapauksia.

Itkin koko kotimatkan. Kimmo puristi rattia niin kovaa, että sormet vaalenivat. Illalla, kun Väinö nukkui, hän kaivoi kaapista viinapullon.

Kimmo, ei kai kuitenkaan

En luovuta, hän kaatoi puoli lasia ja kulautti kerralla. Emme anna häntä pois.

Ketä?

Poikaa. Ei minnekään, sanoi tiukasti. Me selvitään itse.

Mutta miten? Miten häntä opetetaan, miten?

Kimmo pysäytti käsimerkillään:

Sinustahan on opettajaksi. Keksit kyllä keinot.

Sinä yönä en nukkunut lainkaan. Makasin ja tuijotin kattoon, miettien: “Kuinka opettaa lasta, joka ei kuule? Miten antaa kaikki mahdollinen?”

Aamuyöstä jokin kirkastui: Hänellä on silmät, kädet ja sydän. Siinä on kaikki, mitä tarvitsee.

Jo seuraavana päivänä otin vihon ja aloin suunnitella. Etsiä kirjallisuutta, keksiä tapoja opettaa ilman ääntä. Siitä lähtien elämämme muuttui.

Syksyllä Väinö täytti kymmenen. Hän istui ikkunan ääressä ja piirsi auringonkukkia. Hänelle ne eivät olleet pelkkiä kukkia ne tanssivat ja pyörivät omassa maailmassaan.

Kimmo, katso, kosketin miestäni, astuessani huoneeseen.

Taas keltaista. Tänään hän on onnellinen.

Väinön kanssa opimme vuosien varrella ymmärtämään toisiamme. Ensin opettelin sormiaakkosia, sitten viittomakieltä.

Kimmo oppi hitaammin, mutta tärkeimmät sanat “poika”, “rakastan”, “ylpeys” hän hallitsi jo kauan.

Kylässä ei ollut kouluja sellaisille lapsille, joten opetin häntä itse. Hän oppi lukemaan nopeasti: aakkoset, tavut, sanat. Laskeminen sujui vielä nopeammin.

Mutta tärkeintä oli, että Väinö piirsi koko ajan, kaikkialle. Ensin sormella huurtuneeseen ikkunaan.

Sitten laudalle, jonka Kimmo teki hänelle. Myöhemmin vesiväreillä paperille ja kankaalle.

Värit tilasin kaupungista postitse, säästin itsestäni, että pojalla olisi tarpeeksi hyviä tarvikkeita.

Piirtääkö se sinun mykkä taas jotain? naapuri Seppo tuhahti aidan takaa. Mitä hyötyä tuollaisesta?

Kimmo nosti katseensa perunamaalta:

Entä mitä hyödyllistä sinä teet, Seppo, paitsi jauhat suuta?

Naapureiden kanssa oli vaikeaa. He eivät ymmärtäneet meitä. Väinöä kiusattiin ja haukuttiin, varsinkin lapset.

Yhtenä päivänä Väinö tuli kotiin repaleisessa paidassa, naarmu poskessa. Näytti vaitioloeleellä, kuka oli asialla Erkki, kylänisännän poika.

Itkin, kun puhdistin haavan. Väinö pyyhki sormillaan kyyneleeni ja hymyili ei tarvitse huolehtia, kyllä kaikki järjestyy.

Illalla Kimmo lähti ulos. Palasi myöhään, ei sanonut mitään, mutta silmän alla oli mustelma. Tämän jälkeen kukaan ei enää koskenut Väinöön.

Teini-iässä hänen piirroksistaan kasvoi oma, outo tyyli kuin jostakin toisesta maailmasta.

Hän piirsi äänettömän maailman, ja töissä oli syvyyttä, joka vei hengityksen. Koko talo peittyi hänen töihinsä.

Kerran kylän sivistystoimesta tuli tarkastaja katsomaan kotikoulua. Vanha nainen, tiukka ilme kasvoillaan, pysähtyi nähtyään maalaukset.

Kuka nämä on tehnyt? hän kuiskasi.

Poikani, sanoin ylpeänä.

Nämä pitää näyttää ammattilaisille, nainen riisui silmälasit. Poikasi hänellä on todellinen lahja.

Mutta meille maailma kylän ulkopuolella tuntui liian suurelta ja pelottavalta Väinölle. Miten hän siellä pärjää ilman meidän viittomia ja tuttuja eleitä?

Nyt mennään, vaadin, kun pakkasin hänen tavaroitaan. Taiteilijoiden messut naapurikunnassa. Sinun täytyy näyttää työsi.

Väinö oli jo seitsemäntoista. Pitkä, hoikka, pitkät sormet ja tarkka katse. Hän nyökkäsi vastahakoisesti kanssani ei auttanut kinata.

Messuilla hänen töitään ripustettiin syrjäiseen nurkkaan. Viisi pientä maalausta pellot, linnut, kädet jotka pitelevät aurinkoa. Ihmiset kulkivat ohi, katsoivat, mutta eivät pysähtyneet.

Sitten ilmestyi hän harmaahiuksinen nainen, ryhdikäs ja teräväkatseinen. Hän seisoi pitkään töiden edessä, liikkumatta. Kääntyi äkkiä minun puoleen:

Sinun töitäkö? hän kysyi.

Poikani, nyökkäsin Väinöön, joka seisoi takana, kädet rinnalla.

Hän ei kuule? nainen huomasi meidän viittomat.

Ei, syntymästä asti.

Nainen nyökkäsi:

Olen Irmeli Virtanen, Helsingin taidegalleriasta. Tämä työ nainen hengitti syvään, tarkastellen pienintä taulua, jossa aurinko laskee pellon taa. Tässä on jotain, mitä moni etsii koko ikänsä. Haluan ostaa sen.

Väinö oli jäykkänä, katsoi minua, kun tulkkasin sanat kömpelöillä viittomilla. Sormet värisivät, silmissä välähti epäusko.

Ette kai tosissanne harkitse myyntiä? naisen ääni oli päättäväinen, hän tiesi taiteen arvon.

Emme ole koskaan sanat takertuivat kurkkuun, posket kuumottivat. Se on vain hänen sielunsa kankaalla.

Nainen otti nahkalompakon ja laski setelit summan, jonka eteen Kimmo ahersi puolivuotta puusepänverstaalla.

Viikon kuluttua hän palasi. Ostettiin toinen työ kädet jotka pitelevät aamuaurinkoa.

Syksyllä postissa tuli kirje.

“Poikanne töissä on harvinaista rehellisyyttä. Syvyyden ymmärrystä ilman sanoja. Sellaista juuri etsitään todellisessa taidemaailmassa.”

Helsinki otti meidät vastaan harmailla kaduilla ja kylmillä katseilla. Galleria osoittautui vanhaksi piharakennukseksi syrjässä. Mutta päivittäin tuli ihmisiä, jotka katsoivat tarkkaan.

He tutkivat tauluja, keskustelivat sommittelusta ja väreistä. Väinö seisoi kauempana, tarkkaili huulten liikettä ja eleitä.

Vaikka hän ei kuullut sanaakaan, ilmeistä näki jotain erityistä tapahtui.

Sitten tuli apurahoja, lehtiartikkeleita, kansainvälisiä kutsuja. Väinö nimettiin “Hiljaisuuden taiteilijaksi”. Hänen työnsä kuin hiljaisen sielun huutoja koskettivat kaikkia, jotka näkivät ne.

Kolme vuotta kului. Kimmo itki avoimesti, kun hyvästeli pojan tämän ensimmäiselle omalle näyttelylle. Minä pidin pintani, mutta sisällä kuohui.

Poika oli jo aikuinen. Ilman meitä. Mutta hän tuli takaisin. Aurinkoisena päivänä astui taas portista, toi kukkakimpun, halasi ja johdatti meidät kaksin kylän halki kauas pellolle.

Siellä seisoi talo. Uusi, valkoinen, isoilla ikkunoilla ja parvekkeella. Kylä oli pitkään miettinyt, kuka varakas rakentaa, mutta omistajaa ei kukaan tiennyt.

Mikä tämä on? kuiskasin, kykenemättä uskomaan.

Väinö hymyili, ojensi avaimet. Sisällä oli avaria huoneita, ateljee, kirjahyllyjä, uudet huonekalut.

Poika, Kimmo katseli ympärilleen, onko tämä sinun?

Väinö pudisti päätään, näytti viittoman: “Meidän. Teidän ja minun.”

Väinö vei meidät pihalle, jossa oli suuri maalaus: kori portilla, nainen hymyilevä kasvoilla, sylissään lapsi, ja viittomateksti yllä: “Kiitos, äiti.” Jäykistyin, kykenemättä liikkumaan. Kyyneleet valui poskille, mutta en pyyhkinyt niitä.

Vaatimaton Kimmo astui eteen ja halasi Väinöä niin tiukasti, että poika tuskin hengitti.

Väinö halasi takaisin, ojensi sitten kätensä minulle. Ja olimme siinä kolmisin, pellolla uuden kodin äärellä.

Nyt Väinön taulut koristavat maailman johtavia gallerioita. Hän avasi erityiskoulun kuuroille lapsille maakuntakeskukseen ja tukee aluetta.

Kylä on ylpeä meidän Väinö, se joka kuulee sydämellä. Me Kimmon kanssa asumme samassa valkoisessa talossa. Joka aamu nostan teekuppini portailla ja katselen seinämaalausta.

Joskus mietin mitä jos sinä heinäkuun aamuna emme olisi lähteneet ulos? Jos en olisi nähnyt häntä? Jos olisin pelännyt?

Nyt Väinö asuu kaupungissa, suuressa asunnossa, mutta saapuu joka viikonloppu kotiin. Halaa minua ja kaikki huolet haihtuvat.

Hän ei koskaan kuule ääntäni. Mutta tietää jokaisen sanani.

Hän ei kuule musiikkia, mutta luo omaa väreistä ja viivoista. Katsoessani hänen onnellista hymyään ymmärrän joskus elämä merkittävimmät hetket tapahtuvat täydellisessä hiljaisuudessa.

Kunpa jokainen muistaisi, että joskus sydämen korvat kuulevat enemmän kuin maailma konsanaan voisi tarjota.