Löydät vielä oman kohtalosi – kiirehtiä ei tarvitse, kaikella on aikansa Poliina oli omaksunut vanhan, hieman erikoisen perinteen. Joka vuosi juuri ennen uutta vuotta nuori nainen suuntasi ennustajan luo. Koska hän asui suuressa kaupungissa, uuden ennustajan löytäminen oli aina helppoa. Tosiasiassa Poliina oli yksinäinen. Hän yritti ja yritti tutustua kunnon mieheen, mutta aina turhaan. Kaikki herrasmiehet oli viety jo aikoja sitten… – Tänä vuonna tapaat kohtalosi! – julisti tummasilmäinen ennustaja katsellessaan kimaltelevaa kristallipalloa. – Mutta missä? Missä minä häneen törmään? – Poliina kysyi kärsimättömänä. – Minulle sanotaan sama joka vuosi. Vuodet kuluvat, mutta kohtaloa ei näy missään. Sinut suositeltiin minulle, olet kaupungin taitavin ennustaja. Haluan tarkan paikan! Muuten annan sinulle niin huonon mainoksen… – uhkasi Poliina. Ennustaja pyöritteli silmiään. Hän ymmärsi, ettei pääse eroon näin helposti. Tiesi, että jos ei nyt keksi jotain, Poliina istuisi toimistossa iltaan saakka, viivyttäen kohtalonhäntiensä vuoroa. – Junassa tapaat! – lausui suljetuin silmin. – Näen hänet… Pitkä, vaaleatukkainen, erittäin komea. Kuin sadun prinssi… – Oi vau! – innostui Poliina. – Mutta missä junassa ja milloin? – Juuri ennen uutta vuotta! – jatkoi ennustaja. – Mene rautatieasemalle, sydämesi kyllä neuvoo, mihin suuntaan otat lipun… – Kiitos! – hymyili onnellinen Poliina. Poliina ponkaisi ulos ennustajan rapusta ja nappasi taksin asemalle. Junalipun luukulla innostus kuitenkin laantui. Hän tuijotti aikataulua, ymmärtämättä mihin suuntaan lippu pitäisi ostaa… – No sanotko jo! – ärähti lippukassan täti. – Tampereelle… Kolmantenakymmenentenä joulukuuta. Mukava hytti, – sopersi Poliina. Hän jo kuvitteli istuvansa lämpimässä junahytissä teekuppi kädessä, kun yhtäkkiä ovi avautuu ja sisään astuu Hän – tuleva sulhanen. Kotiin päästyään Poliina alkoi kokoilla mukaan tarvittavat tavarat. Iltajunalle olisi jo kiire… Hän ei miettinyt reissun seurauksia. Mitä sitä miettiä, missä viettää uudenvuoden yön vieraassa kaupungissa. Hän halusi vain, että ennustajan lupaus täyttyisi mahdollisimman pian. Oli niin kurja tunne olla yksin, etenkin juhlapyhinä. Kaikki muut kerääntyivät perheineen, ostelivat lahjoja ja herkkuja – paitsi hän… Muutaman tunnin kuluttua Poliina istui hytissä teelasi kädessään. Kaikki kuten hän oli unelmoinut. Nyt vain odotti, että hytin ovi aukesi ja sisään astui prinssi. – Hyvää iltaa! – tervehti vanha rouva, heittäen ison laukun hytin nurkkaan. – Missä toinen paikka? – Tässä… – Poliina räpsytteli hämmentyneenä silmiään ja osoitti vastapäistä penkkiä. – Oletteko varmasti oikeassa junassa? – Kyllä kultaseni, – hymyili mummo ja istui rennosti. – Anteeksi, saanko kulkea? – sopersi Poliina. Viimein hän tajusi, että oli tekemässä hölmöyttä. – Voisinpa vielä poistua! En haluakaan matkustaa! – Malta nyt, laitan laukun ensin pois, – sanoi mummo ihmeissään. – No niin… Junahan lähti jo, – huokasi Poliina. – Mitäs nyt? – Miksi yhtäkkiä haluat pois? Unohtui jotain? – uteli nainen. Poliina jätti vastaamatta ja kääntyi katsomaan ikkunaa. Hän ymmärsi, ettei tämä nainen ollut syypää, vaan hän oli itse hankkiutunut ongelmiinsa. Sillä aikaa Sveta-rouva kaivoi kassista lämpimiä kotitekoisia piirakoita ja alkoi tarjota niitä matkakumppanilleen. – Kävin tyttären luona kylässä, – selitti mummo. – Nyt kiire kotiin, poika ja miniä tulevat vastaanottamaan uutta vuotta yhdessä. – Onnea on… Minä varmaan vietän uutta vuotta asemahallissa, – totesi Poliina surullisena. Juttu jatkui, ja lopulta Poliina kertoi kaikki reissunsa syyt mummolle. – Olet hömelö! Miksi juokset ennustajien perässä? – torui mummo. – Löydät vielä oman kohtalosi. Ei tarvitse kiirehtiä, kaikella on aikansa… Seuraavana päivänä Poliina astui asemalaiturille kaupungissa, jonka näki ensi kertaa. Hän auttoi mummon ulos junasta ja jäi seisomaan – ei tiennyt mitä seuraavaksi tehdä. – Kiitos, Poliina! Hyvää tulevaa vuotta! – kiitti Sveta. – Kiitos samoin! – hymyili Poliina alakuloisesti. Nainen katsoi häntä, miettien miten piristää raukkaa. Hän ymmärsi, että asemahallissa uuden vuoden vietto ei ollut paras alku. – Poliina, tule meille! – nainen yllättäen kutsui. – Koristellaan kuusi, katetaan juhlapöytä… – Eihän se sovi… – hämmentyi Poliina. – Onko asemahallissa sitten mukavaa istua? – mummo virnisti. – Tule vain, siitä ei neuvotella! Poliina suostui kutsuun, mummon logiikka oli kova: ulkona pyrytti, ja asemalattia ei houkutellut. – Sasu ja Liisa ovat jo kotona, – hymyili nainen. Sasu näki jo ikkunasta, kun äiti saapui taksilla. Poika juoksi hissille, auttamaan äitiä raskaan laukun kanssa. – Moi Sasu kultaseni. Ja nyt tulin kotiin vieraankin kanssa. Tässä on vanhan ystäväni tytär, Polina, – nainen iski silmää Polinalle. – Hienoa! – Sasu hymyili. – Tervetuloa, Polina. Poliina vilkaisi pitkää, komeaa vaaleatukkaista Sasu-poikaa ja punehtui. Juuri hänen kuvansa oli pyörinyt Poliinan mielessä junassa. Olisiko kohtalo taas tehnyt kepposen? – Mutta missä Liisa on? – äiti kysyi. – Äiti, Liisa on poissa, eikä tule enää koskaan. En halua puhua siitä. Sopii? – Sasu murahti. – Sopii… – äiti hämmentyi. Illalla perhe istui yhdessä pöytään, jätti vanhan vuoden taakseen. – Poliina, kauanko aiot viipyä meillä? – Sasu hymyili, lisäten salaattia lautaselle. – En kauaa. Lähden aamulla, – vastasi Poliina pettyneenä. Ei olisi huvittanut lähteä. Talossa tuntui kuin hän olisi tuntenut Sveta-rouvan ja Sasu-pojan aina. – Miksi niin kiire pois? – mummo ihmetteli. – Poliina, viivy vielä hetki. – Niin, jää vielä. Meillä on upea luistinrata, mennään huomenna illalla! Älä lähde niin nopeasti, – pyysi Sasu. – Ehkä tosiaan jään – Poliina hymyili. – Jään mielelläni. Seuraavana uutena vuotena he istuivat juhlapöytään kaikki neljä: Sveta-rouva, Sasu, Poliina ja pieni Arto… Uskotko sinä uudenvuoden ihmeisiin?

Löydät kyllä oman kohtalosi. Ei tarvitse kiirehtiä. Kaikella on aikansa.

Ainolla oli vanha ja kummallinen perinne. Joka vuosi, juuri ennen uutta vuotta, hän kävi ennustajan luona. Koska hän asui Helsingissä, kaupungissa jossa mystisiä ihmisiä riitti, uuden ennustajan löytäminen ei ollut vaikeaa.

Asia oli niin, että Aino tunsi olonsa yksinäiseksi. Vaikka hän kuinka yritti tutustua reiluihin nuoriin miehiin, oli kaikki turhaa. Oli kuin kaikki mukavat pojat olisivat jo aikoja sitten kadonneet…

Tänä vuonna kohtaat oman kohtalosi! julisti tumma­silmäinen ennustaja, katsoen kiiltävää graniittikiveä.

Missä? Missä minä hänet kohtaan? kärsimättömästi kysyi Aino. Minulle sanotaan sama juttu joka vuosi. Vuodet kuluvat, mutta kohtaloni ei saavu.

Minut neuvottiin tulemaan juuri sinun luoksesi, kun olet maineeltaan kaupungin vahvin näkijä. Haluan tietää tarkan paikan! Muuten saat itsellesi sellaista huonoa mainetta… uhkaili Aino.

Ennustajan katse pyörähti otsan alle. Hän ymmärsi, että kyseessä oli itsepäinen tapaus, josta ei helpolla eroon pääsisi. Hän tiesi, että jos ei nyt keksi jotakin, Aino istuisi hänen luonaan iltaan asti, estäen muita kohtalonsa etsijöitä pääsemästä sisään.

Junassa tulet tapaamaan! sanoi hän silmät kiinni. Näen hänet selvästi… pitkävaaleatukkainen ja kaunis. Kuin satujen kuningas…

Oho! ilahtui Aino. Mutta missä junassa, ja milloin?

Juuri ennen uutta vuotta! jatkoi ennustaja iloisesti. Mene asemalle. Sydämesi kyllä kertoo, mihin suuntaan lippu kannattaa ostaa…

Kiitos! hymyili onnellinen Aino.

Aino astui ulos ennustajan rapusta ja hyppäsi taksiin, joka vei hänet rautatieasemalle. Junalippuluukun edessä Ainon into hieman hiipui. Hän tuijotti aikataulua ymmärtämättä lainkaan, minnepäin hänen pitäisi lähteä…

No sanotko? ärähti lipunmyyjä, ja Aino havahtui.

Turkuun… Kolmekymmentäyksi joulukuuta. Hytti, sai Aino sanotuksi.

Hän jo kuvitteli istuvansa mukavassa hytissä, juomassa teetä, kun ovi yhtäkkiä avautuisi ja sisään astuisi hän hänen sulhasensa…

Kotona hän alkoi paniikissa pakata välttämättömiä tavaroita, sillä juna lähtisi myöhään illalla.

Aino ei pysähtynyt miettimään matkan seurauksia. Mitä hän tekisi uudenvuoden yönä vieraassa kaupungissa. Hän halusi vain, että ennustuksen lupaus toteutuisi.

Oli niin kurjaa tuntea itsensä tarpeettomaksi. Juuri juhlapyhät korostivat yksin­oloa. Kaikki tuntuivat ostavan perheen kanssa ruokaa ja lahjoja. Kaikki, paitsi hän…

Muutaman tunnin päästä Aino istui hytissään, höyryävä teelasi kädessä. Kaikki oli juuri kuten hän oli kuvitellut. Enää puuttui vain se hetki, kun satuprinssi astuisi ovesta sisään.

Hyvää iltaa! tervehti vanha mummo, sullomassa jättilaukkua hytteihin. Missä toinen paikka?

Tässä… Aino räpytti silmiään ja osoitti lokerolle vastapäätä. Ettehän te ole erehtyneet? Tämähän on juuri tämä vaunu?

En rakas, en erehtynyt, hymyili mummo ja rojahti vapaalle laverille.

Anteeksi, saisinko kulkea, sopersi Aino, tajuten tehneensä suuren typeryyden. Antakaa, haluan ulos! En lähdekään!

Odota nyt, laitan laukun piiloon, sanoi vanha nainen, ymmärtämättä tilannetta.

No niin… Juna jo nytkähti, Aino huokaisi raskaasti. Mitäs nyt?

Miksi sinä yhtäkkiä halusit lähteä pois? Jäikö jokin? mummo kysyi.

Aino jätti kysymyksen omaan arvoonsa ja katsoi ulos ikkunasta. Hän ymmärsi, että vanha nainen ei ollut syypää hänen pulmiinsa hän oli itse tämän kohtalon hankkinut.

Sillä välin Lempi (se oli mummon nimi) kaivoi laukustaan lämpimiä karjalanpiirakoita ja alkoi tarjota niitä Ainolle.

Kävin tyttären luona kylässä, selitti Lempi. Nyt kiirehdin kotiin, poika ja miniä tulevat vastaan. Uutta vuotta yhdessä vastaanottamassa.

Onnea teille… Minä varmaan juhlin uutta vuotta asemalla, huokaisi Aino.

Sana johti toiseen, ja pian Aino kertoi vanhalle naiselle kaiken omituisesta matkastaan.

Hölmö tyttö. Miksi käyt huijarien juttusilla? torui Lempi. Löydät kyllä kohtalosi. Ei pidä kiirehtiä. Kaikella on aikansa…

Seuraavana aamuna Aino nousi laiturille vieraassa kaupungissa, jonka näki ensimmäistä kertaa. Hän auttoi lempeästi Lempiä hytistä ulos, sitten jäi miettimään, mihin askeleet veisivät.

Kiitos, Aino! Hyvää uutta vuotta! kiitteli Lempi.

Kiitos teille! vastasi Aino surullisesti hymyillen.

Lempi katsoi Ainoa, miettien, miten lohduttaa onnetonta. Hän ymmärsi, ettei uudenvuoden juhliminen rautatieaseman tuulikaapissa ollut mikään onni.

Aino, tule mukaani! ehdotti Lempi yllättäen. Koristellaan kuusi, katetaan juhlapöytä…

Mutta… Eihän se sovi, Aino hämmentyi.

Onko sitten asemalla istuminen parempaa? Lempi hymyili. Tuu mukaan. Tässä ei ole neuvottelun varaa!

Niin Aino hyväksyi kutsun. Lempi oli oikeassa. Ulkona tuisku yltyi, eikä ollut järkeä jäädä aseman liepeille.

Eero ja Anni ovat jo kotona, Lempi hymyili.

Eero oli nähnyt taksin kaartavan pihaan ikkunasta, ja oli jo hissin edessä vastaanottamassa äidiltään painavaa laukkua.

Hei Eero, rakas. En tullut yksin, vaan vieraankin kanssa. Tämä on vanhan ystäväni tytär, Ainokainen, Lempi silmää vinkaten esitteli.

Mahtavaa! sanoi Eero. Tervetuloa, Aino.

Aino katsoi korkeaa ja komeaa vaaleaa miestä ja lehahti nolona punaiseksi. Juuri tämän hahmon hän oli nähnyt uni­kuvissaan. Taasko kohtalo tekisi kierroksen hänen kustannuksellaan…

Missä Anni? äiti kysyi.

Äiti, Anni ei ole täällä enää, eikä tule. En halua puhua asiasta. Käy?

Käy… , Lempi vastasi hämillään.

Illalla kaikki istuivat pöydän ääressä, juhlistamassa vuodenvaihdetta.

Kuinka kauan viivyt meillä, Aino? Eero hymyili, kasaten salaattia Ainan lautaselle.

En kauan. Lähden aamulla, Aino sanoi pettymyksen vivahdus äänessään.

Hän ei halunnut lähteä lainkaan niin nopeasti pois kodikkaasta talosta. Aino tunsi kuin olisi tuntenut Lempin ja Eeron aina.

En ymmärrä, mitä varten sellaista kiirettä? Lempi hämmästeli. Aino, ole pidempään!

Niin, Aino, jää meidän luo. Meillä on mahtava luistelukenttä, mennään vaikka huomenna illalla sinne. Älä lähde heti, Eero pyysi.

Hyvä on, Aino hymyili. Jään mielelläni.

Seuraavan uudenvuoden he juhlivat jo nelistään: Lempi, Eero, Aino ja pieni Toivo…

Uskotko sinä taianomaisiin uudenvuoden ihmeisiin?