— Mummo Allu! — huudahti Matti. — Kuka on antanut teille luvan pitää sutta kylässä? Allu itki katkerasti nähdessään sortuneen aidan. Hän oli jo monta kertaa tukenut sitä laudoilla ja korjannut lahonneita tolppia, toivoen, että aita kestäisi kunnes hän saisi säästettyä tarpeeksi eläkkeestään. Mutta kohtalo päätti toisin! Aita kaatui. Kymmenen vuotta Allu oli selvinnyt yksin kotitöistä, siitä lähtien kun rakas miehensä, Pentti Antero, oli lähtenyt ajasta ikuisuuteen. Pentillä oli kultaiset kädet. Kun hän oli elossa, mummo Allu ei ollut huolissaan mistään. Pentti oli monen alan mestari — kirvesmies ja puuseppä. Hän teki kaiken itse, eikä tarvinnut kutsua ammattilaisia. Kylässä häntä arvostettiin ystävällisyydestä ja ahkeruudesta. Yhdessä he viettivät onnelliset 40 vuotta, vain yhden päivän vähemmän kuin juhlapäivään. Siisti talo, runsas sato kasvimaalla, hyvin hoidetut eläimet — kaikki se oli yhteisen työn tulosta. Pariskunnalla oli yksi poika — Eero, heidän ylpeytensä ja ilonsa. Eero oppi jo nuorena työskentelemään, eikä häntä tarvinnut käskeä auttamaan. Kun äiti palasi väsyneenä maatilalta, poika oli jo ehtinyt kantaa puita, tuoda vettä, sytyttää uunin ja juottaa lehmän. Pentti, palattuaan töistä, pesi kasvonsa ja meni tupakalle kuistille, sillä aikaa kun vaimo valmisti illallista. Iltaisin koko perhe istui yhdessä pöydässä, kertoi päivän kuulumiset ja olivat onnellisia. Aika kului, jättäen jälkeensä vain muistoja. Eero kasvoi aikuiseksi ja lähti kotikylästä, muutti isoon kaupunkiin, opiskeli ja meni naimisiin kaupungin tytön, Liisan, kanssa. Pariskunta asettui pääkaupunkiin. Aluksi Eero kävi lomalla vanhempiensa luona, mutta myöhemmin Liisa houkutteli hänet ulkomaanmatkoille, ja niin jatkui vuosittain. Pentti ei ymmärtänyt poikansa valintoja. — Missä Eerokin muka niin väsyttää itsensä? Varmaan Liisa on pyörittänyt hänet ympäri! Mitä tuollaiset matkat muka antavat? Isä murehti, äiti ikävöi. Mutta mitäpä he saattoivat? Elää ja toivoa edes viestiä pojasta. Sitten Pentti sairastui. Hän lopetti syömisen ja heikkeni silmissä. Lääkärit määräsivät lääkkeitä, mutta lopulta lähettivät hänet kotiin viettämään viimeisiä päiviään. Keväällä, kun luonto virkosi ja metsässä lauloi satakieli, Pentti nukkui pois. Eero tuli hautajaisiin, itki katkerasti, syyttäen itseään siitä, ettei ehtinyt nähdä isää elossa. Hän vietti viikon kotona, sitten palasi pääkaupunkiin. Kymmenessä vuodessa hän kirjoitti äidilleen vain kolme kirjettä. Allu jäi yksin. Hän myi lehmän ja lampaat naapureille. Mihin hän enää karjaa tarvitsi? Lehmä seisoi pitkään Allun pihalla kuunnellen kuinka vanha emäntä itki. Allu sulkeutui kauimmaiseen huoneeseen, peitti korvat ja murehti. Ilman miehen apua kotityöt jäivät retuperälle. Katto vuosi, lahot laudat kuistilla ratkesivat, kellarin vesi nousi… Mummo Allu teki mitä pystyi, säästi eläkkeestään mestareita varten, joskus pärjäsi itse — kun oli kasvanut maalla, tiesi keinot. Niin hän eli, kitsaasti ja niukasti, kunnes tuli uusi murhe. Allun näkö huononi yhtäkkiä, vaikka aiemmin ei ollut ongelmaa. Hän meni kyläkauppaan eikä saanut selvää hintalapuista. Muutaman kuukauden päästä hän ei enää nähnyt kaupan kylttiä. Terveyskeskuksen hoitaja tuli katsomaan ja vaati tutkimusta sairaalassa. — Allu, haluatko sokeutua kokonaan? Sinulle tehdään leikkaus ja näkö palautuu! Mutta mummo pelkäsi leikkausta ja kieltäytyi lähtemästä. Vuodessa hän menetti lähes kaiken näkönsä. Mutta ei ollut kovin huolissaan siitä. — Mitäpä minä sillä valolla teen? En katso telkkaria, kuuntelen vain uutiset. Kotona käytän muistia. Mutta välillä vanhus huolestui. Kylään oli tullut levottomia ihmisiä. Varkaita kävi tyhjissä taloissa, veivät kaiken mitä löytivät. Mummo Allu pelkäsi, ettei hänellä ollut hyvää koiraa, joka olisi karkottanut kutsumattomat vieraat hurjalla haukulla ja olemuksellaan. Hän kysyi metsästäjä Savelalta: — Tiedätkö, olisiko koppelolla pentuja? Yksi riittäisi, vaikka pienin. Hoitaisin itse… Savelainen, paikallinen metsästäjä, katsoi vanhusta kiinnostuneena: — Mummo Allu, mihin niitä ajokoiran pentuja tarvitset? Ne on metsään tehty. Voisin tuoda sinulle oikean saksanpaimenkoiran kaupungista. — Paimenkoira varmaan kallis… — Ei kalliimpi kuin rahat, mummo Allu. — Hyvä on, tuo sitten. Allu laski säästönsä ja päätti, että hyvä koira kyllä saadaan. Mutta Savelainen oli epäluotettava, aina lykkäsi lupaustaan. Mummo moitti häntä turhista puheista, mutta sääli kuitenkin. Hän oli onneton mies — ilman perhettä, ilman lapsia. Ainoa ystävä — pullo. Savelainen, Eeron ikätoveri, ei lähtenyt kylästä mihinkään. Kaupunki oli liian ahdas hänelle. Metsästys oli hänen elämänsä intohimo. Hän saattoi kadota metsään päiviksi. Metsästyskauden jälkeen Savelainen teki hanttihommia pihoilla. Hän kaivoi, nikkaroi, korjasi koneita. Rahat, jotka sai leskiltä ja vanhuksilta, menivät heti viinaan. Ryyppyjen jälkeen Savelainen lähti metsään — turvonneena ja kipeänä, häpeissään. Muutaman päivän päästä hän palasi kylään sieni- ja marjasadon kanssa, myi halpaan hintaan ja taas ryyppäsi. Hän auttoi myös mummo Allua talossa — palkalla. Ja nyt, kun aita oli kaatunut, Allun piti taas pyytää apua. — Koiraa voi nyt odottaa, — huokaisi Allu. — Täytyy maksaa Savelaiselle aidasta, eikä rahaa ole paljon. Savelainen tuli mukanaan reppu, jossa jokin liikkui työkalujen lisäksi. Hän hymyili ja kutsui mummon luokseen. — Katso mitä toin sinulle. — Hän avasi repun. Vanhus hapuili pehmeää pientä päätä. — Oletko tuonut minulle pennun, Savelainen? — hän ihmetteli. — Parasta parhaista. Täysi saksanpaimenkoira, mummo. Pentuko vinkui pyrkien ulos repusta. Allu pelästyi: — Mutta raha ei riitä! Vain aitaan! — En minä takaisin kanna, mummo Allu! — vastasi Savelainen. — Tiedätkö kuinka monta tonnia tämä koira maksoi? Mitä tehdä? Mummon piti juosta kyläkauppaan, myyjä antoi viisi pulloa viinaa velaksi ja merkitsi velat kirjaan. Illalla Savelainen sai aidan kuntoon. Mummo Allu ruokki hänet kunnolla ja tarjosi ryypyn. Kauppias innostui lempijuomastaan ja alkoi selittää, osoittaen pentua, joka kiertyi kerälle takan viereen. — Sitä pitää ruokkia kahdesti päivässä. Osta kunnon ketju — kasvaa vahvaksi ja vahvaksi. Minä ymmärrän koirista. Niin Allun kotiin tuli uusi asukas — Turo. Vanhus rakasti pentua, ja se vastasi uskollisuudella. Kun Allu meni pihalle ruokkimaan Turoa, se hypähteli iloisesti ja halusi nuolla emäntänsä kasvoja. Vain yksi huoletti — koirasta kasvoi valtava, kuin vasikka, mutta ei oppinut haukkumaan. Se harmitti Allua. — Voi Savelainen! Voi veijari! Myit minulle ihan kelvottoman koiran! Mutta ei auttanut, niin hyvää eläintä ei voisi ulos heittää. Eikä sen tarvinnut haukkua. Naapurien koirat eivät uskaltaneet haukkua Turolle, joka kasvoi kolmessa kuukaudessa melkein emäntänsä vyötärölle. Eräänä päivänä kylään tuli Matti, paikallinen metsästäjä, ostamaan ruokaa, suolaa ja tulitikkuja. Metsästyskausi alkoi, miehet viettävät kuukausia metsissä. Kun hän kulki Allun talon ohi, hän pysähtyi Turolle. — Mummo Allu! — huudahti Matti. — Kuka teille antoi luvan pitää sutta kylässä? Allu hätääntyi, painoi kädet rinnalleen. — Voi taivas! Miten tyhmä olen ollut! Savelainen huiputti minut! Luuli että tämä oli sukupuhdas paimenkoira… Matti neuvoi vakavasti: — Mummo, sutta pitää päästä metsään. Voi tulla ongelmia. Vanhuksen silmät kostuivat kyynelistä. Niin vaikea oli erota Turosta! Hyvä ja lempeä eläin, varmaan susi kuitenkin. Viime aikoina se oli ollut levoton, repi ketjua, halusi vapauteen. Kyläläiset katselivat pelolla. Ei ollut vaihtoehtoja. Matti vei suden metsään. Turo heilautti häntää ja katosi puihin. Sitä ei enää nähty. Allu suri lemmikkiään ja kirosi ovelaa Savelaista. Myös Savelainen katui, vaikka aikomus oli hyvä. Vaeltaessaan metsässä hän löysi kerran karhun jälkiä. Hän kuuli surullisen vikinän. Hän oli jo lähdössä, sillä missä karhunpennut, siellä emo, mutta ääni ei kuulostanut karhulta. Kävellen pensaiden läpi hän löysi pesän. Siellä oli kuollut susiemo, ja sen ympärillä runneltuja pentuja — karhu varmaan oli hyökännyt. Vain yksi pentu selvisi, piiloutui pesään. Savelainen sääli orpoa, otti sen mukaansa ja päätti antaa mummolle Allulle hoitoon. Hän ajatteli, että kun susi kasvaa, se lähtee itse metsään. Sillä aikaa hän hankkisi mummolle oikean koiran. Mutta Matti pilasi suunnitelmat. Savelainen kierteli Allun talon ympärillä, ei uskaltanut mennä sisään. Ulkona riehui talvi. Allu lämmitti uunia, ettei yöllä paleltuisi. Yhtäkkiä oveen koputettiin. Vanhus kiirehti avaamaan. Ovella seisoi mies. — Hyvää iltaa, mummo. Pääsisikö yöksi? Olin menossa naapurikylään, mutta eksyin. — Mikä sinun nimesi on, rakas? Näkö on huono. — Boris. Allu kurtisti kulmiaan. — Meidän kylässä ei ole Boriseja… — En ole täältä kotoisin, mummo. Ostin talon ihan hiljattain. Halusin käydä katsomassa, mutta auto juuttui, tuli kävellä ja täällä on lumimyrsky! — Ostitko sen vainajan Danilaksen talon? — Juuri niin. Allu päästi tuntemattoman sisään, laittoi teetä. Hän ei huomannut, miten vieras ahneesti vilkuili vanhaa kaappia, jossa kyläläiset säilyttivät rahaa ja kalleuksia. Kun mummo touhusi keittiössä, vieras alkoi tonkia kaappia. Allu kuuli oven natinan. — Mitä siellä touhuat, Boris? — Rahauudistus kun tuli! Autan vanhojen seteleiden hävityksessä. Allu katsoi tiukasti. — Valehtelet. Ei mitään rahauudistusta ole ollut! Kuka sinä olet?! Mies veti esiin puukon ja painoi sen Allun leukaan. — Hiljaa, muija! Rahat ja kulta esiin! Allua valtasi pelko. Rosvo oli paennut poliiseja. Nyt hänen kohtalonsa oli selvä… Mutta yhtäkkiä ovi rysähti. Huoneeseen syöksyi valtava susi ja kävi rosvoon kiinni. Mies huusi, mutta paksu huivi suojasi hampailta. Rosvo iski puukolla sutta olkapäähän. Turo hypähti sivuun, jolloin mies pääsi pakenemaan. Samaan aikaan Savelainen oli tulossa pyytämään anteeksi. Hän näki pihalla jonkun juoksevan puukon kanssa ja kiroavan. Savelainen juoksi Allun luo, siellä Turo makasi lattialla verissä päin. Savelainen ymmärsi kaiken ja kiiruhti poliisille. Rosvo saatiin kiinni ja tuomittiin. Turosta tuli kylän sankari. Kyläläiset toivat ruokaa ja tervehtivät häntä. Susi oli vapaa, eikä enää ollut sidottu. Mutta se palasi aina mummo Allun luo, kulki Savelaisten kanssa metsällä. Eräänä päivänä he näkivät Allun pihassa mustan maasturin. Pihalla joku hakkasi puita. Se oli Allun poika, Eero. Tavatessaan tutun Savelaisen hän avasi sylinsä. Illalla kaikki istuivat yhdessä pöydässä, ja Allu oli onnensa kukkuloilla. Eero sai äitinsä suostumaan lähtemään kaupunkiin leikkaukseen. — No olkoon, — huokaisi mummo. — Kesällä tulee lapsenlapsi, haluan nähdä hänet. Savelainen, hoida taloa ja Turoa, sopiiko? Savelainen nyökkäsi. Turo asettui uunin eteen ja lepuutti tyytyväisenä päätä käpälään. Sen paikka oli siinä, ystävien joukossa. Jos haluat jatkossakin lukea mielenkiintoisia kylätarinoita, seuraa sivua! Jätä ajatuksesi ja tunteesi kommentteihin, anna tykkäys tueksi!