Aino sanoi äidilleen suoraan: “Äiti, sinun on ehdottomasti löydettävä uusi puoliso pian. Todella pian, ei voi enää odottaa.”
Elina melkein pudotti kahvikuppinsa kädestään, ja nestettä läikkyi hieman pöytäliinalle. Hän laski astian alas, yskähti ja tuijotti tytärtään vakavasti.
“Kerro nyt tarkemmin, mistä tämä tulee,” hän pyysi ja piti äänensä mahdollisimman tasaisena. “Miksi tällainen vaatimus yllättäen?”
Tyttö siirtyili paikallaan, laski silmänsä alas ja alkoi seurata maton kuvioita. Ainolle oli kiusallista myöntää asia, mutta hän uskoi silti toimineensa oikein.
“No niin… Sanoin isälle tänään, että sinulla on uusi mies,” hän huokasi syvään. “Hän ei antanut minun olla rauhassa kysymyksillään! Koko ajan hän tiedustelee, oletko löytänyt ketään! Vastasin aina ei, ja sen jälkeen hän alkoi kertoa pitkään, miten suuren virheen teit lähtiessäsi hänestä. Että et ymmärrä elämää ollenkaan, kun päästit sellaisen loistavan miehen karkaamaan!”
Hän kohotti katseensa äitiinsä. Silmissä näkyi ärtymystä, hämmennystä ja selvää vihaa isää kohtaan.
“Ja hän toistaa aina, että tulet pian tajuamaan olleesi väärässä ja palaat takaisin. Kukaan parempi ei löydy, hän sanoo. Silloin minä ärsyynnyin ja sanoin, että olet tavannut jonkun.”
Elina siveli hiuksiaan kädellä. Mieleen tulivat heti entisen miehen tutut puhetavat tuo teeskennelty varmuus ja tapa muuttaa jokaisen keskustelun monologiksi omasta oikeassa olemisesta.
“Voinko kuvitella, millaisilla sanoilla hän sitä väritti,” Elina sanoi kevyellä pilkalla. “Ei vieläkään sulata, että jätin hänet, tuon täydellisen. Joskus tuntuu, että Matti vaatii sinun viikonloppuvierailujasi lähinnä omien puheenvuorojensa vuoksi. Hänelle tärkeintä ei ole jutella kanssasi, vaan kuulla tuoreita juoruja. Siten hän hoitaa omaa itsetuntoaan.”
Aino huokaisi raskaasti ja lysähti sohvalle, koukisti jalat alleen tavalliseen tapaan. Nojaten tyynyyn hän siveeli huolimattomasti pehmeää kangasta ja yritti koota ajatuksiaan.
“Kyllä, minäkin ajattelen niin,” hän sanoi katsoen sivulle. “Puolitoista tuntia pitää kuunnella, miten upea hän on. Muun ajan olen ihan vapaa hän ei kysy, miten minulla menee. Ei tiedustele kouluasioita tai tarvitsenko mitään…”
Tyttö puhui tästä niin arkisesti, kuin kuvailisi tavallista päivää: herääminen, aamiainen, koulu, läksyt. Ainolle tämä oli ollut normaalia jo pitkään, niin tavallista, ettei se enää herättänyt tunteita.
Hän nojasi sohvan selkää vasten ja tuijotti kattoa, pyörittäen mielessään tuoretta keskustelua isän kanssa. Kuten aina, alkuun tuli hänen uusin saavutuksensa tällä kertaa hän kertoi yksityiskohtaisesti, miten taitavasti oli hoitanut neuvottelut kumppaneiden kanssa. Sitten siirtyi tuleviin suunnitelmiinsa, työvaikeuksiin ja siihen, miten kaikki aliarvostavat hänen panostaan. Puolitoista tuntia monologia Aino jopa merkitsi ajan mielessään, jotta muistaisi mainita sen äidille.
Kun hän yritti kertoa matematiikkaolympiadista koulussa, isä vain nyökkäsi hajamielisesti ja siirsi puheen heti omiin asioihinsa. “Hieno juttu, mutta tiedäthän minun ikäni jo…” ja taas jatkui tarina hänen onnistumisistaan.
Tyttö kohautti kevyesti hartioitaan ja karkotti muistot. Hän oli tottunut tähän jo kauan. Niin kauan kuin Aino muisti, isä oli keskittynyt vain itseensä. Muut perheenjäsenet olivat hänen huomionsa laidalla tärkeitä, mutta ei niin tärkeitä, että ne häiritsisivät pääasiaa eli häntä itseään.
Jokainen keskustelu kääntyi väistämättä häneen ja hänen ongelmiinsa. Jos äiti valitti väsymystä, hän alkoi heti kertoa, kuinka raskasta hänellä on töissä. Jos Aino puhui ystäviensä huolista, isä löysi tavan siirtää puheen omiin kouluaikoihinsa tietysti paljon eloisampiin. Toisten murheet hän ei huomannut tai piti merkityksettöminä.
Aino ei vieläkään ymmärtänyt, miten äiti oli kestänyt viisitoista vuotta sellaisen miehen rinnalla. Hän oli kirjaimellisesti keskittynyt vain omaan loistavaan persoonaansa! Ehkä äiti kesti vain Ainon takia, ettei tytär kasvaisi ilman isää. Lapsena Aino uskoi vilpittömästi, että isä muuttuisi joskus, alkaisi huomata heidät ja kiinnostua heidän elämästään… Mutta vuodet kuluivat, eikä mikään muuttunut. Vasta avioeron jälkeen tyttö hämmästyi huomatessaan, että ilman häntä eläminen oli paljon rauhallisempaa! Kukaan ei vetänyt kaikkea huomiota itseensä ja pitänyt toisten asioita pikkujuttuina.
“Miksi minun sitten täytyy kiirehtiä etsimään itselleni elämänkumppania?” Elinan ääni kuulosti hieman terävämmältä kuin hän ehkä oli tarkoittanut. “No sanoit ja sanoit mitä siinä on?”
“Ymmärrät, kun isä kuuli tämän, hän muuttui täysin!” Aino rypisti nenäänsä tahattomasti ja painoi sohvatyynyn rintaansa vasten. “Ensin hän kalpeni, sitten punastui ja alkoi huutaa niin kovaa, että naapuri juoksi paikalle! Rehellisesti sanottuna pelästyin vähän.”
Hän vaikeni hetkeksi ja muisteli kohtausta. Isän ääni oli epätavallisen korkea ja säröilevä, kädet puristuivat nyrkkiin, katse harhaili. Näytti siltä, että hän räjähtäisi häntä täyttävistä tunteista.
“Hän vaati, että nimeän sen miehen ja kuvaan häntä kaikissa yksityiskohdissa,” Aino jatkoi ja sormeili tyynyn reunaa. “Kieltäydyin ja sanoin, että äiti pyysi olemaan kertomatta mitään, varsinkaan hänelle… En ylläty, jos hän pian soittaa sinulle ja hyökkää kimppuusi.”
Elina kääntyi hitaasti, nojasi ikkunalaudalle ja katsoi tytärtään tarkasti. Mielenkiintoinen päivä häntä odottaa… Mattin hysteria-tason hän osasi kuvitella helposti… Kiitos avusta, tyttäreni, ei voi muuta sanoa…
Elina istui sohvalle Ainon viereen ja huokaisi raskaasti, halaten tytärtään. No, nyt ei voinut mitään tehdä. Sanat oli sanottu, eikä niitä saanut takaisin…
“Miksi keksit tämän?” hän kysyi hiljaa ja keinutteli tyttöä kevyesti sylissään. “Me elimme rauhassa! Nyt täytyy taas kuunnella hänen huutojaan ja valituksiaan. Tekisi mieli jopa sulkea puhelin.”
Aino kääntyi hellästi irti halauksesta, istui suorassa ja katsoi äitiään vakavasti. Hänen silmissään loisti aito vakaumus.
“Koska sinä olet upea!” hän sanoi vakuuttavasti. “Olet kaunis, viisas, sinulla on paljon ystäviä ja miehet pitävät sinusta! Luuletko etten huomaa? Isä puhuu sinusta aina pahaa! Minä kyllästyin!”
Nainen silitti tytärtään hellästi hiuksiin, varovasti sormeillen pehmeitä hiuksia. Hänen katseessaan näkyi hellyyttä ja lievää hämmennystä.
“Ymmärsin, kultaseni, ymmärsin,” hän sanoi pehmeästi. “Rehellisesti sanottuna ajattelin, ettet haluaisi minun aloittavan vakavia suhteita. Loppujen lopuksi avioerosta isäsi kanssa on kulunut vasta puoli vuotta.”
Nämä sanat olivat hänelle vaikeita. Jossain sielunsa syvyydessä hän pelkäsi, että tytär voisi nähdä uuden romanssin petturuutena tai yrityksenä korvata isä. Elina tarkasteli Ainon kasvoja yrittäen havaita pienimpiä tyytymättömyyden merkkejä.
“Höpö höpö!” Aino puuskahti, ja hänen äänessään kuului sellaista aitoa päättäväisyyttä, että Elina hymyili tahattomasti. “Tärkeintä on, että olet onnellinen!”
Tyttö ristii kätensä rintaan ja hymyili äidilleen. Tällä hetkellä hän näytti yllättävän aikuiselta ikäänsä nähden harkitsevalta ja valmiilta puolustamaan mielipidettään.
Elina jatkoi tyttärensä katsomista, ja hänen sydämessään ahdistus vähitellen suli. Aino puhui niin vakuuttavasti, että epäilykset alkoivat hälvetä. Ehkä hän todella ajattelee liikaa menneisyyttä ja pelkää tulevaisuutta?
“Olet viisas tyttö,” sanoi Elina hiljaa ja veti taas tyttärensä luokseen. “Kiitos, että välität äidistäsi.”
Aino painautui häntä vasten ja asettui mukavasti kylkeen. Tällä hetkellä molemmat tunsivat, kuinka heidän välilleen tuli vielä lämpimämpää ja rauhallisempaa kuin heidän pieni perheensä, kaikesta huolimatta, vain vahvistui päivä päivältä…
***************************
Elina istui työpöytänsä ääressä yrittäen keskittyä raporttiin. Rivien edessä sumenivat, ja ohimoissa sykkäsi tylsä kipu, joka aamusta alkaen vain vihjasi läsnäolostaan mutta kasvoi lounaaseen mennessä sietämättömäksi. Nainen hieroi väsyneesti ohimoitaan toivoen helpotusta. Liikkeet olivat hitaita ja melkein mekaanisia hän oli tehnyt niitä kymmeniä kertoja päivän aikana.
Mietittyään pari minuuttia Elina päätti kuitenkin pyytää kollegaa käymään apteekissa se oli vain kahden minuutin kävelymatkan päässä toimistosta. Palattuaan pillereiden kanssa hän huuhteli ne vedellä kannusta ja yritti taas lukea asiakirjoja. Turhaan. Pää tuntui täyttyneen lyijyllä, ja jokainen ääni näppäimistön nakutus, ilmastoinnin humina, kaukaiset keskustelut käytävällä vastasi hänessä terävällä aallolla.
Tällä hetkellä ovesta kurkisti vartija. Hänen kasvonsa olivat kohteliaat, mutta silmissä näkyi jonkin verran varovaisuutta.
“Elina, luoksesi on tullut vieraita,” hän sanoi avaten ovea hieman. “Entinen miehesi vaatii tapaamista. Lasketko alas vai autammeko häntä poistumaan?”
Elina jäätyi. Sisällä nousi ärsytyksen ja väsymyksen aalto. Hän huokaisi syvään yrittäen säilyttää ulkoisen rauhallisuuden.
“Tulen alas heti, anteeksi häiriö,” hän vastasi nousten pöydän äärestä.
Mielessään hän kirosi. Kuinka sopimattomasti! Kaikki meni jo huonosti. Työpäivä oli raskas, pää särki, ja nyt Matti päätti ilmestyä ilman varoitusta. Miksi hän ei soittanut? Miksi tuli suoraan töihin, missä oli paljon vieraita? Eikö hän aikonut järjestää kohtauksen suoraan toimistossa?
Hän suuntasi hitaasti uloskäyntiin yrittäen olla kiirehtimättä äkilliset liikkeet vain pahensivat päänsärkyä. Käytävällä oli vilkasta: työntekijät kiirehtivät asioillaan, joku nauroi kahviautomaatin ääressä, joku keskusteli projektista muistilapulla varustetun taulun luona. Elina kulki heidän ohitseen tuntien, kuinka jännitys kiristi hartioita.
Elina astui aulaan ja näki heti Mattin. Hän liikkui edestakaisin, lähestyi vastaanottotiskiä ja astui sitten pari askelta taaksepäin. Hänen liikkeensä olivat teräviä ja äkillisiä hän heilutteli käsiään tunteellisesti, todisteli jotain vartijoille ja korotti välillä ääntään. Vartijoiden kasvoilla näkyi pidättyväistä tyytymättömyyttä: he yrittivät säilyttää kohteliaisuuden, mutta olivat selvästi valmiita ryhtymään päättäväisempiin toimiin, jos tilanne pääsisi käsistä.
“Mitä sinä haluat?” kysyi Elina ilman johdantoa lähestyessään. Hänen äänensä kuulosti tasaiselta, vaikka sisällä kasvoi ärsytys. “Mikä esitys tämä on? Haluatko tutustua poliisiin paremmin? Voin järjestää sen.”
Matti kääntyi äkkiä hänen äänensä kuullessaan. Hänen kasvonsa olivat punaiset, silmät loistivat käsittämättömällä tulella joko vihasta tai hermostuneisuudesta. Hän hyppäsi entisen vaimonsa luo ja osoitti häntä syyttävästi sormella kuin olisi napannut rikoksesta.
“Sinä!” hän huusi. “Sinä! Aino kertoi minulle kaiken! Vasta puoli vuotta avioeron jälkeen ja sinä olet jo löytänyt uuden miehen?”
Hänen äänessään sekoittuivat epäluulo, loukkaus ja selvä mustasukkaisuus. Näytti siltä, että hän toivoi viimeiseen asti tyttären erehtyvän tai yrittävän vain pilata häntä. Mutta nyt katsoen Elinan rauhallista ilmettä hän ymmärsi, ettei tämä ollut vitsi.
Elina kohotti yllättyneesti kulmiaan ja kallisti päätään hieman sivulle. Hänen asentoonsa jäi rento, mutta silmissä välähti kylmä kiilto.
“Pitäisikö minun säilyttää uskollisuuteni sinulle ikuisesti?” hän kysyi tasaisella äänellä. “Jopa avioeron jälkeen? Vaadit liian paljon, rakas. Erityisesti kun otetaan huomioon, että et avioliitossakaan pitänyt uskollisuutta pakollisena hyveenä.”
Matti jäätyi hetkeksi kuin ei tiennyt miten reagoida. Hänen kätensä, edelleen ojennettuna hänen suuntaansa, laski hitaasti. Silmissä välähti jotain hämmennykseen verrattavaa hän ei selvästi odottanut tällaista rauhallista ja itsevarmaa vastausta.
Ympärillä ihmiset jatkoivat kulkemistaan: työntekijät, vierailijat, lähetit… Joku heitti uteliaita katseita heidän suuntaansa, joku yritti olla huomioimatta. Mutta Mattille ja Elinalle koko maailma supistui hetkeksi tähän pieneen tilaan heidän välillään tilaan, joka oli täynnä vanhoja loukkauksia, sanomattomia moitteita ja uutta todellisuutta, johon hänen oli vaikea sopeutua.
“Sinä… sinä vain…” hän puristi lopulta, mutta Elina ei antanut hänen lopettaa.
“Älä järjestä kohtauksia, Matti,” hänen äänensä pehmeni hieman mutta pysyi yhtä lujana. “Jos sinun täytyy keskustella jostain, voimme puhua rauhallisesti. Mutta ei täällä eikä näin.”
“Kohtauksia? Minä näytän sinulle kohtauksen!”
Matti melkein huusi, ja hänen äänensä kaikui toimiston tilavassa aulassa. Kasvot peittyivät punaisiin läikkiin, kaulassa näkyivät jännittyneet suonet, ja nyrkit puristuivat ja avautuivat tahattomasti paljastaen äärimmäisen hermostuneen jännityksen. Hän teki askeleen eteenpäin, sitten taaksepäin, kuin ei osannut päättää, miten parhaiten välittää uhkauksensa.
“En salli, että tyttäreni asuu saman katon alla tuntemattoman kanssa!” hän huusi huomaamatta, että houkutteli ohikulkijoiden huomion. “Minä otan Ainon sinulta! Et näe häntä koskaan enää! Sinä…”
Hänen sanansa kuulostivat teräviltä, melkein hysteerisiltä, mutta Elina vain kohotti hieman kulmiaan säilyttäen kasvoillaan rauhallisen välinpitämättömyyden ilmeen. Ottaisi tyttären? No, kyllä, hän haluaisi nähdä sen! Mikä tahansa tuomioistuin asettuisi hänen puolelleen!
“Kaikki sanottu? Oikea taiteilija,” hän sanoi tasaisella, hieman pilkallisella äänellä. Ja tarkensi: “Sirkuksesta.”
“Mitä täällä tapahtuu?”
Matti jäätyi kesken lauseen ja kääntyi äkkiä tuntemattoman äänen suuntaan. Aulan ovesta astui sisään mies tyylikkäässä tummansinisessä puvussa. Hänen ryhtinsä oli rennon itsevarma, ja katseensa rauhallinen ja tarkkaavainen. Vartijat, jotka olivat yrittäneet hillitä Mattia hienovaraisesti, suoristuivat heti ilmeisesti tämä oli henkilö, jolla oli yrityksessä tärkeä rooli.
“Älä puutu!” Matti sanoi vihaisesti heittäen vieraaseen ärtyneen katseen. Hänen kasvonsa vielä hehkuivat vihasta, ja äänessä kuului avointa vastenmielisyyttä. “Tämä on yksityisasia, se ei koske sinua.”
Mies ei kiirehtinyt vastaamaan. Hän käveli hitaasti eteenpäin pysähtyen hieman etäälle, niin että näki molemmat keskustelijat. Hän hymyili, mikä ärsytti Mattia entisestään.
“Yksityisasia on kun puhut vaimosi kanssa kahden,” hän sanoi lopulta. “Kun järjestät skandaalin julkisella paikalla, se lakkaa olemasta yksityistä ja muuttuu julkiseksi.”
Elina tarkkaili tätä kohtausta hiljaa tuntien, kuinka jännitys ilmassa muuttui melkein käsin kosketeltavaksi. Hän ei odottanut Antin ilmestymistä, mutta hänen väliintulonsa, vaikka odottamaton, tuntui hänestä sopivalta ainakin se sai Mattin pois totutulta uhkailujen ja huutojen tieltä.
Matti astui askeleen miehen suuntaan selvästi aikomuksena vastata terävästi, mutta se ei värähtänytkään. Hänen katseensa pysyi rauhallisena, melkein tunteettomana, kuin hän olisi tottunut käsittelemään paljon tunteellisempia vastustajia.
“Kuka sinä olet neuvoa antamaan minulle?” Matti sanoi hampaidensa välistä yrittäen säilyttää itsensä hallinnan rippeitä. “Sotkeudut toisten asioihin!”
Antti otti muutaman itsevarman askeleen eteenpäin. Hän lähestyi Elinaa, joka edelleen seisoi lievässä jäykkyydessä ymmärtämättä täysin mitä tapahtuu, ja kietoi hellästi kätensä hänen vyötärölleen. Näyttävästi, jättäen ei tilaa mielikuvitukselle.
“Kuka minä olen?” hän sanoi tasaisella, melkein arkipäiväisellä äänellä, mutta hänen äänessään oli sellaista kylmää päättäväisyyttä, että jopa Matti vetäytyi askeleen taaksepäin. “Se joka tekee Elinasta onnellisen. Sinä sallit itsesi huutaa naiselleni, enkä minä sellaista anna anteeksi. Poliisikierroksella et enää selviä, minä huolehdin että ongelmia on enemmän kuin tarpeeksi. Ja jos uskallat käyttää tytärtä kauppatavarana… Luulen että ymmärsit, vai?”
Matti jäätyi. Hänen kasvonsa, jotka olivat äsken hehkuneet vihasta, menettivät vähitellen punaisen sävyn vaihtuessa kalpeuteen. Hän siirsi katsetta Antista Elinaan kuin yrittäisi tajuta, että tilanne oli karannut hänen hallinnastaan. Silmissä välähti jotain hämmennyksen kaltaista hän ei selvästi odottanut tapaavansa näin itsevarman ja kylmäverisen vastustajan.
Hän seisoi muutaman minuutin hiljaa puristaen ja avaten nyrkkejään kuin taisteli halua sanoa jotain terävää. Mutta sanat eivät tulleet joko Antin ylivoimaisen itsevarmuuden takia tai sen tajuamisen takia, että täällä hänen tavalliset menetelmänsä eivät toimisi.
Lopulta hän vääristi kasvonsa, mutisi jotain epäselvää tuskin kuultavaa ja kääntyi äkkiä. Hänen kävelynsä, joka oli äsken tunkeileva ja aggressiivinen, näytti nyt jäykältä kuin hän yrittäisi kaikin voimin säilyttää arvokkuuden rippeitä. Ennen kuin poistui aulasta hän kääntyi ja heitti olkansa yli:
“Elatusmaksuista voit unelmoida!”
“Niitä en edes tarvitse,” Elina puuskahti tuskin hän oli kadonnut oven taakse. Hänen äänensä kuulosti kevyeltä, melkein pilkalliselta, mutta siinä oli aitoa helpotusta. “Ainakin Aino ei enää joudu käymään isän luona!”
Hetken kuluttua Elina yhtäkkiä tajusi, että lämmin itsevarma käsi toimitusjohtajan oli edelleen hänen vyötäröllään. Tämä kosketus, niin yksinkertainen ja samalla merkittävä, sai hänet hieman hämilleen. Hän laski katseensa tahattomasti tuntien kuinka poskille leviää lievä punastuminen ja vetäytyi varovasti yrittäen tehdä sen mahdollisimman luonnollisesti.
Kevyellä hieman hämmentyneellä hymyllä hän kääntyi odottamattoman pelastajansa puoleen:
“Kiitos paljon, Antti. Et edes kuvittele, kuinka paljon autoit!”
Hänen äänensä kuulosti vilpittömältä ilman teeskentelyä. Tällä hetkellä hän todella tunsi valtavaa kiitollisuutta ei vain siitä, että hän puuttui ikävään tilanteeseen, vaan myös siitä, kuinka itsevarmasti ja rauhallisesti hän sen teki.
Mies hymyili kevyesti, hänen silmänsä lämpenivät hetkeksi.
“Keskustellaanko tästä lounaalla?” hän ehdotti ojentaen kätensä kutsun eleenä.
Elina jäätyi sekunniksi harkiten ehdotusta. Päässä vilahti tavallisia epäilyksiä onko liian pian, näyttääkö se kevytmieliseltä? Mutta melkein heti hän hylkäsi nämä ajatukset. Antti käyttäytyi korrektisti ja kunnioittavasti, ja hän todella halusi puhua hänen kanssaan ilman kiirettä ja sivullisia.
Lisäksi sisällä heräsi uteliaisuus: kuka hän oikeasti on, miksi päätti puuttua, mitä kätkeytyy tämän rauhallisen itsevarmuuden taakse?
“Totta kai,” hän vastasi asettaen kätensä hänen käteensä.
Kosketus osoittautui odottamattoman miellyttäväksi lujaksi, luotettavaksi, mutta ilman tungettelevuutta. Elina tunsi kuinka jännitys, joka oli kahlinnut häntä Mattin ilmestymisestä lähtien, vähitellen hävisi jättäen tilaa kevyelle jännitykselle ja jopa odotukselle.
Myöhemmin viihtyisän pöydän ääressä pienessä ravintolassa lähellä toimistoa keskustelu sujui vapaammin. Pehmeä lamppujen valo, vaatimaton musiikki ja tuoreen leivonnaisen tuoksu loivat miellyttävän tunnelman.
Vähitellen rentoutuneen keskustelun aikana hän sai tietää, että hänen pelastajansa oli kauan tuntenut häntä kohtaan helliä tunteita. Hän kertoi tästä yksinkertaisesti ilman pateettisuutta ja kauniita fraaseja pikemminkin kuin jostain luonnollisesta, joka oli kauan kypsynyt sisällä mutta ei löytänyt ulospääsyä.
“Kauan en uskaltanut lähestyä,” hän tunnusti sekoittaen lusikalla kahvia. “Sinä näytit aina niin keskittyneeltä ja vakavalta… Ymmärsin, että kärsit vaikeasta ajasta avioeron jälkeen enkä halunnut painostaa tai vaikuttaa tungettelevältä.”
Elina kuunteli keskeyttämättä. Hänen sanoissaan ei ollut sävyä ylimielisyyttä tai itsetyytyväisyyttä vain vilpittömyyttä ja kunnioitusta hänen henkilökohtaista tilaansa kohtaan.
“Ja tänään kun näin kuinka tämä mies huutaa sinulle…” Antti kurtisti kulmiaan tyytymättömästi. “En vain voinut jäädä sivusta!”
Nainen ei voinut pidätellä pehmeää hymyä. Niin se siis oli! Hän oli huomannut esimiehen katseet jo aiemmin, mutta ymmärtänyt ne väärin! Antti oli hänelle varsin mieluisa, mutta asemansa vuoksi hän ei olisi koskaan uskaltanut ottaa ensimmäistä askelta…
*******************
Kolme kuukautta tuon jännittyneen kohtauksen jälkeen toimistossa Elina ja Antti avioituivat virallisesti. Häät olivat upeat, mies toteutti kirjaimellisesti kaikki Elinan unelmat ja täytti jokaisen toiveen.
Aino iloitsi aidosti äitinsä puolesta. Häätpäivänä hän auttoi Elinaa valmistautumaan ja valvoi tarkasti, että kaikki oli täydellistä hiuksista viimeiseen nappiin mekossa. Kun vastanaineet vaihtoivat sormuksia, tyttö hymyili ja halasi molempia tiukasti.
“Olen niin onnellinen teidän puolestanne!” hän kuiskasi, ja hänen silmissään loisti aito ilo.
Samalla Aino heti rehellisesti varoitti, että Anttia ei ole valmis kutsumaan isäksi vielä.
“Pidät sinusta, Antti,” hän sanoi yhtenä ensimmäisistä iltoina kun he olivat kolmestaan. “Ja olen iloinen, että äiti ei ole yksin. Mutta isä… Millainen hän onkin, mutta isä minulla on jo.”
Antti nyökkäsi ilman loukkauksen häivää:
“Ymmärrän. Ja se on oikein, Aino. Tärkeintä on, että olemme yhdessä.”
Matti sai myös kutsun häihin pikemminkin pilkkana kuin vakavasti. Elina epäröi, kannattaako lähettää hänelle kirjekuori, mutta lopulta päätti saakoon tietää, että hänen elämänsä jatkuu ja ilman häntä. Kutsu hän lähetti postitse ilman saatekirjettä vain kortti päivämäärällä, ajalla ja osoitteella.
Luonnollisesti Matti ei ilmestynyt häihin. Hän ei edes miettinyt vakavasti tulemista jo ajatus siitä herätti hänessä sekoituksen ärsytystä ja katkeraa loukkausta. Sen sijaan hän löysi toisen tavan purkaa kertyneen tyytymättömyyden: alkoi soittaa yhteisille tuttaville.
Ensimmäisen puhelun hän soitti jo seuraavana päivänä kutsun saamisen jälkeen. Hänen äänensä kuulosti tahallisen rauhalliselta, mutta intonaatioissa näkyi selvästi jännitystä.
“Kuvittele, hän kutsui minut häihinsä!” hän purskahti odottamatta että keskustelukumppani lopettaisi tervehdyksen. “Kaiken sen jälkeen, mitä oli!”
Keskustelukumppani (vanha yliopistokaveri) kohteliaasti tiedusteli, mikä Mattia niin loukkasi. Mutta hän vain viittasi:
“Kuinka hän saattoi? Nöyryyttää minua näin!”
Seuraavina päivinä tämä kohtaus toistui uudelleen ja uudelleen. Matti soitti numeroita yksi toisensa jälkeen, ja jokainen keskustelu alkoi samalla tavalla tällä lauseella kutsusta lausuttuna tuskin hillityllä närkästyksellä. Hän yritti löytää toisten sanoista vahvistusta oikeudelleen ja odotti, että joku sanoisi: “Kyllä, se on todella inhottavaa.”
Mutta keskustelukumppanit reagoivat pidättyväisesti. Joku myötätuntoisesti nyökkäsi, joku selvisi yleisillä fraaseilla kuten “No, jokaisella on oma elämänsä”, joku vain vaikeni tietämättä mitä vastata. Ja mitä useammin Matti toisti monologinsa, sitä selvemmin hän ymmärsi, että hänen perustelunsa eivät kuulostaneet vakuuttavilta.
Silloin hän alkoi väittää, että Elina kiirehtii uuteen avioliittoon:
“Vain puoli vuotta! Voiko niin lyhyessä ajassa löytää todellista rakkautta? Tämä on vain yritys paeta todellisuutta. Hän yrittää vain unohtaa minut, ymmärrätkö?”
Sitten hän yhtäkkiä vaihtoi toiseen:
“Hän ei edes antanut minulle mahdollisuutta korjata kaikkea! Jos olisimme puhuneet, olisin voinut…”
Hän ei itse sanonut loppuun, mitä olisi voinut palauttaa hänet, muuttaa jotain itsessään tai aloittaa kaiken uudelleen.
Ja joskus hänen valituksensa saivat aivan oudon käänteen:
“Tein hänelle niin paljon, mutta hän… Ei edes kiittänyt. Vain otti ja lähti. Ja vei tyttären mukanaan!”
Nämä “kiittämättömyys” syytökset kuulostivat erityisesti epä vakuuttavilta. Keskustelukumppanit katsoivat toisiaan, kohauttivat hartioitaan, ja joku varovasti huomautti:
“Miksi hänen pitäisi kiittää sinua? Olitte naimisissa, sehän on luonnollista!”
Matti vaikeni tuntien kuinka sisällä kasvoi ärsytys. Hän ymmärsi, että hänen sanansa eivät tuottaneet sitä vaikutusta, jota hän oli toivonut. Kukaan ei jakanut hänen närkästystään, kukaan ei kutsunut Elinaa “epäkunnialliseksi” tai “kevyeksi”. Päinvastoin, kaikki ikään kuin katsoivat, että hänellä on oikeus elää eteenpäin ja tämä vihastutti häntä vielä enemmän.
Lopulta kyllästyttyään tuloksettomiin keskusteluihin Matti lopetti soittamisen. Hän istui asunnossaan, katsoi jäljellä olevia Elinasta pieniä tavaroita unohdetun hiuspinnan hyllyllä, vanhan valokuva-albumin kaapissa, muutaman liian pienen mekon ja ymmärsi miten tahansa, elämä menee eteenpäin. Vain hän ei vielä ollut onnistunut löytämään tässä uudessa elämässä paikkaansa.
Lopulta kyllästyttyään tuloksettomiin keskusteluihin Matti vaikeni. Ja Elinan, Antin ja Ainon elämä jatkoi kulkuaan rauhallista, säännöllistä, täynnä pieniä iloja: yhteisiä illallisia, viikonloppu kävelyitä, hauskoja riitoja siitä, minkä elokuvan katsoa illalla…Aino sanoi äidilleen suoraan: “Äiti, sinun on ehdottomasti löydettävä uusi puoliso pian. Todella pian, ei voi enää odottaa.”
Elina melkein pudotti kahvikuppinsa kädestään, ja nestettä läikkyi hieman pöytäliinalle. Hän laski astian alas, yskähti ja tuijotti tytärtään vakavasti.
“Kerro nyt tarkemmin, mistä tämä tulee,” hän pyysi ja piti äänensä mahdollisimman tasaisena. “Miksi tällainen vaatimus yllättäen?”
Tyttö siirtyili paikallaan, laski silmänsä alas ja alkoi seurata maton kuvioita. Ainolle oli kiusallista myöntää asia, mutta hän uskoi silti toimineensa oikein.
“No niin… Sanoin isälle tänään, että sinulla on uusi mies,” hän huokasi syvään. “Hän ei antanut minun olla rauhassa kysymyksillään! Koko ajan hän tiedustelee, oletko löytänyt ketään! Vastasin aina ei, ja sen jälkeen hän alkoi kertoa pitkään, miten suuren virheen teit lähtiessäsi hänestä. Että et ymmärrä elämää ollenkaan, kun päästit sellaisen loistavan miehen karkaamaan!”
Hän kohotti katseensa äitiinsä. Silmissä näkyi ärtymystä, hämmennystä ja selvää vihaa isää kohtaan.
“Ja hän toistaa aina, että tulet pian tajuamaan olleesi väärässä ja palaat takaisin. Kukaan parempi ei löydy, hän sanoo. Silloin minä ärsyynnyin ja sanoin, että olet tavannut jonkun.”
Elina siveli hiuksiaan kädellä. Mieleen tulivat heti entisen miehen tutut puhetavat tuo teeskennelty varmuus ja tapa muuttaa jokaisen keskustelun monologiksi omasta oikeassa olemisesta.
“Voinko kuvitella, millaisilla sanoilla hän sitä väritti,” Elina sanoi kevyellä pilkalla. “Ei vieläkään sulata, että jätin hänet, tuon täydellisen. Joskus tuntuu, että Matti vaatii sinun viikonloppuvierailujasi lähinnä omien puheenvuorojensa vuoksi. Hänelle tärkeintä ei ole jutella kanssasi, vaan kuulla tuoreita juoruja. Siten hän hoitaa omaa itsetuntoaan.”
Aino huokaisi raskaasti ja lysähti sohvalle, koukisti jalat alleen tavalliseen tapaan. Nojaten tyynyyn hän siveeli huolimattomasti pehmeää kangasta ja yritti koota ajatuksiaan.
“Kyllä, minäkin ajattelen niin,” hän sanoi katsoen sivulle. “Puolitoista tuntia pitää kuunnella, miten upea hän on. Muun ajan olen ihan vapaa hän ei kysy, miten minulla menee. Ei tiedustele kouluasioita tai tarvitsenko mitään…”
Tyttö puhui tästä niin arkisesti, kuin kuvailisi tavallista päivää: herääminen, aamiainen, koulu, läksyt. Ainolle tämä oli ollut normaalia jo pitkään, niin tavallista, ettei se enää herättänyt tunteita.
Hän nojasi sohvan selkää vasten ja tuijotti kattoa, pyörittäen mielessään tuoretta keskustelua isän kanssa. Kuten aina, alkuun tuli hänen uusin saavutuksensa tällä kertaa hän kertoi yksityiskohtaisesti, miten taitavasti oli hoitanut neuvottelut kumppaneiden kanssa. Sitten siirtyi tuleviin suunnitelmiinsa, työvaikeuksiin ja siihen, miten kaikki aliarvostavat hänen panostaan. Puolitoista tuntia monologia Aino jopa merkitsi ajan mielessään, jotta muistaisi mainita sen äidille.
Kun hän yritti kertoa matematiikkaolympiadista koulussa, isä vain nyökkäsi hajamielisesti ja siirsi puheen heti omiin asioihinsa. “Hieno juttu, mutta tiedäthän minun ikäni jo…” ja taas jatkui tarina hänen onnistumisistaan.
Tyttö kohautti kevyesti hartioitaan ja karkotti muistot. Hän oli tottunut tähän jo kauan. Niin kauan kuin Aino muisti, isä oli keskittynyt vain itseensä. Muut perheenjäsenet olivat hänen huomionsa laidalla tärkeitä, mutta ei niin tärkeitä, että ne häiritsisivät pääasiaa eli häntä itseään.
Jokainen keskustelu kääntyi väistämättä häneen ja hänen ongelmiinsa. Jos äiti valitti väsymystä, hän alkoi heti kertoa, kuinka raskasta hänellä on töissä. Jos Aino puhui ystäviensä huolista, isä löysi tavan siirtää puheen omiin kouluaikoihinsa tietysti paljon eloisampiin. Toisten murheet hän ei huomannut tai piti merkityksettöminä.
Aino ei vieläkään ymmärtänyt, miten äiti oli kestänyt viisitoista vuotta sellaisen miehen rinnalla. Hän oli kirjaimellisesti keskittynyt vain omaan loistavaan persoonaansa! Ehkä äiti kesti vain Ainon takia, ettei tytär kasvaisi ilman isää. Lapsena Aino uskoi vilpittömästi, että isä muuttuisi joskus, alkaisi huomata heidät ja kiinnostua heidän elämästään… Mutta vuodet kuluivat, eikä mikään muuttunut. Vasta avioeron jälkeen tyttö hämmästyi huomatessaan, että ilman häntä eläminen oli paljon rauhallisempaa! Kukaan ei vetänyt kaikkea huomiota itseensä ja pitänyt toisten asioita pikkujuttuina.
“Miksi minun sitten täytyy kiirehtiä etsimään itselleni elämänkumppania?” Elinan ääni kuulosti hieman terävämmältä kuin hän ehkä oli tarkoittanut. “No sanoit ja sanoit mitä siinä on?”
“Ymmärrät, kun isä kuuli tämän, hän muuttui täysin!” Aino rypisti nenäänsä tahattomasti ja painoi sohvatyynyn rintaansa vasten. “Ensin hän kalpeni, sitten punastui ja alkoi huutaa niin kovaa, että naapuri juoksi paikalle! Rehellisesti sanottuna pelästyin vähän.”
Hän vaikeni hetkeksi ja muisteli kohtausta. Isän ääni oli epätavallisen korkea ja säröilevä, kädet puristuivat nyrkkiin, katse harhaili. Näytti siltä, että hän räjähtäisi häntä täyttävistä tunteista.
“Hän vaati, että nimeän sen miehen ja kuvaan häntä kaikissa yksityiskohdissa,” Aino jatkoi ja sormeili tyynyn reunaa. “Kieltäydyin ja sanoin, että äiti pyysi olemaan kertomatta mitään, varsinkaan hänelle… En ylläty, jos hän pian soittaa sinulle ja hyökkää kimppuusi.”
Elina kääntyi hitaasti, nojasi ikkunalaudalle ja katsoi tytärtään tarkasti. Mielenkiintoinen päivä häntä odottaa… Mattin hysteria-tason hän osasi kuvitella helposti… Kiitos avusta, tyttäreni, ei voi muuta sanoa…
Elina istui sohvalle Ainon viereen ja huokaisi raskaasti, halaten tytärtään. No, nyt ei voinut mitään tehdä. Sanat oli sanottu, eikä niitä saanut takaisin…
“Miksi keksit tämän?” hän kysyi hiljaa ja keinutteli tyttöä kevyesti sylissään. “Me elimme rauhassa! Nyt täytyy taas kuunnella hänen huutojaan ja valituksiaan. Tekisi mieli jopa sulkea puhelin.”
Aino kääntyi hellästi irti halauksesta, istui suorassa ja katsoi äitiään vakavasti. Hänen silmissään loisti aito vakaumus.
“Koska sinä olet upea!” hän sanoi vakuuttavasti. “Olet kaunis, viisas, sinulla on paljon ystäviä ja miehet pitävät sinusta! Luuletko etten huomaa? Isä puhuu sinusta aina pahaa! Minä kyllästyin!”
Nainen silitti tytärtään hellästi hiuksiin, varovasti sormeillen pehmeitä hiuksia. Hänen katseessaan näkyi hellyyttä ja lievää hämmennystä.
“Ymmärsin, kultaseni, ymmärsin,” hän sanoi pehmeästi. “Rehellisesti sanottuna ajattelin, ettet haluaisi minun aloittavan vakavia suhteita. Loppujen lopuksi avioerosta isäsi kanssa on kulunut vasta puoli vuotta.”
Nämä sanat olivat hänelle vaikeita. Jossain sielunsa syvyydessä hän pelkäsi, että tytär voisi nähdä uuden romanssin petturuutena tai yrityksenä korvata isä. Elina tarkasteli Ainon kasvoja yrittäen havaita pienimpiä tyytymättömyyden merkkejä.
“Höpö höpö!” Aino puuskahti, ja hänen äänessään kuului sellaista aitoa päättäväisyyttä, että Elina hymyili tahattomasti. “Tärkeintä on, että olet onnellinen!”
Tyttö ristii kätensä rintaan ja hymyili äidilleen. Tällä hetkellä hän näytti yllättävän aikuiselta ikäänsä nähden harkitsevalta ja valmiilta puolustamaan mielipidettään.
Elina jatkoi tyttärensä katsomista, ja hänen sydämessään ahdistus vähitellen suli. Aino puhui niin vakuuttavasti, että epäilykset alkoivat hälvetä. Ehkä hän todella ajattelee liikaa menneisyyttä ja pelkää tulevaisuutta?
“Olet viisas tyttö,” sanoi Elina hiljaa ja veti taas tyttärensä luokseen. “Kiitos, että välität äidistäsi.”
Aino painautui häntä vasten ja asettui mukavasti kylkeen. Tällä hetkellä molemmat tunsivat, kuinka heidän välilleen tuli vielä lämpimämpää ja rauhallisempaa kuin heidän pieni perheensä, kaikesta huolimatta, vain vahvistui päivä päivältä…
***************************
Elina istui työpöytänsä ääressä yrittäen keskittyä raporttiin. Rivien edessä sumenivat, ja ohimoissa sykkäsi tylsä kipu, joka aamusta alkaen vain vihjasi läsnäolostaan mutta kasvoi lounaaseen mennessä sietämättömäksi. Nainen hieroi väsyneesti ohimoitaan toivoen helpotusta. Liikkeet olivat hitaita ja melkein mekaanisia hän oli tehnyt niitä kymmeniä kertoja päivän aikana.
Mietittyään pari minuuttia Elina päätti kuitenkin pyytää kollegaa käymään apteekissa se oli vain kahden minuutin kävelymatkan päässä toimistosta. Palattuaan pillereiden kanssa hän huuhteli ne vedellä kannusta ja yritti taas lukea asiakirjoja. Turhaan. Pää tuntui täyttyneen lyijyllä, ja jokainen ääni näppäimistön nakutus, ilmastoinnin humina, kaukaiset keskustelut käytävällä vastasi hänessä terävällä aallolla.
Tällä hetkellä ovesta kurkisti vartija. Hänen kasvonsa olivat kohteliaat, mutta silmissä näkyi jonkin verran varovaisuutta.
“Elina, luoksesi on tullut vieraita,” hän sanoi avaten ovea hieman. “Entinen miehesi vaatii tapaamista. Lasketko alas vai autammeko häntä poistumaan?”
Elina jäätyi. Sisällä nousi ärsytyksen ja väsymyksen aalto. Hän huokaisi syvään yrittäen säilyttää ulkoisen rauhallisuuden.
“Tulen alas heti, anteeksi häiriö,” hän vastasi nousten pöydän äärestä.
Mielessään hän kirosi. Kuinka sopimattomasti! Kaikki meni jo huonosti. Työpäivä oli raskas, pää särki, ja nyt Matti päätti ilmestyä ilman varoitusta. Miksi hän ei soittanut? Miksi tuli suoraan töihin, missä oli paljon vieraita? Eikö hän aikonut järjestää kohtauksen suoraan toimistossa?
Hän suuntasi hitaasti uloskäyntiin yrittäen olla kiirehtimättä äkilliset liikkeet vain pahensivat päänsärkyä. Käytävällä oli vilkasta: työntekijät kiirehtivät asioillaan, joku nauroi kahviautomaatin ääressä, joku keskusteli projektista muistilapulla varustetun taulun luona. Elina kulki heidän ohitseen tuntien, kuinka jännitys kiristi hartioita.
Elina astui aulaan ja näki heti Mattin. Hän liikkui edestakaisin, lähestyi vastaanottotiskiä ja astui sitten pari askelta taaksepäin. Hänen liikkeensä olivat teräviä ja äkillisiä hän heilutteli käsiään tunteellisesti, todisteli jotain vartijoille ja korotti välillä ääntään. Vartijoiden kasvoilla näkyi pidättyväistä tyytymättömyyttä: he yrittivät säilyttää kohteliaisuuden, mutta olivat selvästi valmiita ryhtymään päättäväisempiin toimiin, jos tilanne pääsisi käsistä.
“Mitä sinä haluat?” kysyi Elina ilman johdantoa lähestyessään. Hänen äänensä kuulosti tasaiselta, vaikka sisällä kasvoi ärsytys. “Mikä esitys tämä on? Haluatko tutustua poliisiin paremmin? Voin järjestää sen.”
Matti kääntyi äkkiä hänen äänensä kuullessaan. Hänen kasvonsa olivat punaiset, silmät loistivat käsittämättömällä tulella joko vihasta tai hermostuneisuudesta. Hän hyppäsi entisen vaimonsa luo ja osoitti häntä syyttävästi sormella kuin olisi napannut rikoksesta.
“Sinä!” hän huusi. “Sinä! Aino kertoi minulle kaiken! Vasta puoli vuotta avioeron jälkeen ja sinä olet jo löytänyt uuden miehen?”
Hänen äänessään sekoittuivat epäluulo, loukkaus ja selvä mustasukkaisuus. Näytti siltä, että hän toivoi viimeiseen asti tyttären erehtyvän tai yrittävän vain pilata häntä. Mutta nyt katsoen Elinan rauhallista ilmettä hän ymmärsi, ettei tämä ollut vitsi.
Elina kohotti yllättyneesti kulmiaan ja kallisti päätään hieman sivulle. Hänen asentoonsa jäi rento, mutta silmissä välähti kylmä kiilto.
“Pitäisikö minun säilyttää uskollisuuteni sinulle ikuisesti?” hän kysyi tasaisella äänellä. “Jopa avioeron jälkeen? Vaadit liian paljon, rakas. Erityisesti kun otetaan huomioon, että et avioliitossakaan pitänyt uskollisuutta pakollisena hyveenä.”
Matti jäätyi hetkeksi kuin ei tiennyt miten reagoida. Hänen kätensä, edelleen ojennettuna hänen suuntaansa, laski hitaasti. Silmissä välähti jotain hämmennykseen verrattavaa hän ei selvästi odottanut tällaista rauhallista ja itsevarmaa vastausta.
Ympärillä ihmiset jatkoivat kulkemistaan: työntekijät, vierailijat, lähetit… Joku heitti uteliaita katseita heidän suuntaansa, joku yritti olla huomioimatta. Mutta Mattille ja Elinalle koko maailma supistui hetkeksi tähän pieneen tilaan heidän välillään tilaan, joka oli täynnä vanhoja loukkauksia, sanomattomia moitteita ja uutta todellisuutta, johon hänen oli vaikea sopeutua.
“Sinä… sinä vain…” hän puristi lopulta, mutta Elina ei antanut hänen lopettaa.
“Älä järjestä kohtauksia, Matti,” hänen äänensä pehmeni hieman mutta pysyi yhtä lujana. “Jos sinun täytyy keskustella jostain, voimme puhua rauhallisesti. Mutta ei täällä eikä näin.”
“Kohtauksia? Minä näytän sinulle kohtauksen!”
Matti melkein huusi, ja hänen äänensä kaikui toimiston tilavassa aulassa. Kasvot peittyivät punaisiin läikkiin, kaulassa näkyivät jännittyneet suonet, ja nyrkit puristuivat ja avautuivat tahattomasti paljastaen äärimmäisen hermostuneen jännityksen. Hän teki askeleen eteenpäin, sitten taaksepäin, kuin ei osannut päättää, miten parhaiten välittää uhkauksensa.
“En salli, että tyttäreni asuu saman katon alla tuntemattoman kanssa!” hän huusi huomaamatta, että houkutteli ohikulkijoiden huomion. “Minä otan Ainon sinulta! Et näe häntä koskaan enää! Sinä…”
Hänen sanansa kuulostivat teräviltä, melkein hysteerisiltä, mutta Elina vain kohotti hieman kulmiaan säilyttäen kasvoillaan rauhallisen välinpitämättömyyden ilmeen. Ottaisi tyttären? No, kyllä, hän haluaisi nähdä sen! Mikä tahansa tuomioistuin asettuisi hänen puolelleen!
“Kaikki sanottu? Oikea taiteilija,” hän sanoi tasaisella, hieman pilkallisella äänellä. Ja tarkensi: “Sirkuksesta.”
“Mitä täällä tapahtuu?”
Matti jäätyi kesken lauseen ja kääntyi äkkiä tuntemattoman äänen suuntaan. Aulan ovesta astui sisään mies tyylikkäässä tummansinisessä puvussa. Hänen ryhtinsä oli rennon itsevarma, ja katseensa rauhallinen ja tarkkaavainen. Vartijat, jotka olivat yrittäneet hillitä Mattia hienovaraisesti, suoristuivat heti ilmeisesti tämä oli henkilö, jolla oli yrityksessä tärkeä rooli.
“Älä puutu!” Matti sanoi vihaisesti heittäen vieraaseen ärtyneen katseen. Hänen kasvonsa vielä hehkuivat vihasta, ja äänessä kuului avointa vastenmielisyyttä. “Tämä on yksityisasia, se ei koske sinua.”
Mies ei kiirehtinyt vastaamaan. Hän käveli hitaasti eteenpäin pysähtyen hieman etäälle, niin että näki molemmat keskustelijat. Hän hymyili, mikä ärsytti Mattia entisestään.
“Yksityisasia on kun puhut vaimosi kanssa kahden,” hän sanoi lopulta. “Kun järjestät skandaalin julkisella paikalla, se lakkaa olemasta yksityistä ja muuttuu julkiseksi.”
Elina tarkkaili tätä kohtausta hiljaa tuntien, kuinka jännitys ilmassa muuttui melkein käsin kosketeltavaksi. Hän ei odottanut Antin ilmestymistä, mutta hänen väliintulonsa, vaikka odottamaton, tuntui hänestä sopivalta ainakin se sai Mattin pois totutulta uhkailujen ja huutojen tieltä.
Matti astui askeleen miehen suuntaan selvästi aikomuksena vastata terävästi, mutta se ei värähtänytkään. Hänen katseensa pysyi rauhallisena, melkein tunteettomana, kuin hän olisi tottunut käsittelemään paljon tunteellisempia vastustajia.
“Kuka sinä olet neuvoa antamaan minulle?” Matti sanoi hampaidensa välistä yrittäen säilyttää itsensä hallinnan rippeitä. “Sotkeudut toisten asioihin!”
Antti otti muutaman itsevarman askeleen eteenpäin. Hän lähestyi Elinaa, joka edelleen seisoi lievässä jäykkyydessä ymmärtämättä täysin mitä tapahtuu, ja kietoi hellästi kätensä hänen vyötärölleen. Näyttävästi, jättäen ei tilaa mielikuvitukselle.
“Kuka minä olen?” hän sanoi tasaisella, melkein arkipäiväisellä äänellä, mutta hänen äänessään oli sellaista kylmää päättäväisyyttä, että jopa Matti vetäytyi askeleen taaksepäin. “Se joka tekee Elinasta onnellisen. Sinä sallit itsesi huutaa naiselleni, enkä minä sellaista anna anteeksi. Poliisikierroksella et enää selviä, minä huolehdin että ongelmia on enemmän kuin tarpeeksi. Ja jos uskallat käyttää tytärtä kauppatavarana… Luulen että ymmärsit, vai?”
Matti jäätyi. Hänen kasvonsa, jotka olivat äsken hehkuneet vihasta, menettivät vähitellen punaisen sävyn vaihtuessa kalpeuteen. Hän siirsi katsetta Antista Elinaan kuin yrittäisi tajuta, että tilanne oli karannut hänen hallinnastaan. Silmissä välähti jotain hämmennyksen kaltaista hän ei selvästi odottanut tapaavansa näin itsevarman ja kylmäverisen vastustajan.
Hän seisoi muutaman minuutin hiljaa puristaen ja avaten nyrkkejään kuin taisteli halua sanoa jotain terävää. Mutta sanat eivät tulleet joko Antin ylivoimaisen itsevarmuuden takia tai sen tajuamisen takia, että täällä hänen tavalliset menetelmänsä eivät toimisi.
Lopulta hän vääristi kasvonsa, mutisi jotain epäselvää tuskin kuultavaa ja kääntyi äkkiä. Hänen kävelynsä, joka oli äsken tunkeileva ja aggressiivinen, näytti nyt jäykältä kuin hän yrittäisi kaikin voimin säilyttää arvokkuuden rippeitä. Ennen kuin poistui aulasta hän kääntyi ja heitti olkansa yli:
“Elatusmaksuista voit unelmoida!”
“Niitä en edes tarvitse,” Elina puuskahti tuskin hän oli kadonnut oven taakse. Hänen äänensä kuulosti kevyeltä, melkein pilkalliselta, mutta siinä oli aitoa helpotusta. “Ainakin Aino ei enää joudu käymään isän luona!”
Hetken kuluttua Elina yhtäkkiä tajusi, että lämmin itsevarma käsi toimitusjohtajan oli edelleen hänen vyötäröllään. Tämä kosketus, niin yksinkertainen ja samalla merkittävä, sai hänet hieman hämilleen. Hän laski katseensa tahattomasti tuntien kuinka poskille leviää lievä punastuminen ja vetäytyi varovasti yrittäen tehdä sen mahdollisimman luonnollisesti.
Kevyellä hieman hämmentyneellä hymyllä hän kääntyi odottamattoman pelastajansa puoleen:
“Kiitos paljon, Antti. Et edes kuvittele, kuinka paljon autoit!”
Hänen äänensä kuulosti vilpittömältä ilman teeskentelyä. Tällä hetkellä hän todella tunsi valtavaa kiitollisuutta ei vain siitä, että hän puuttui ikävään tilanteeseen, vaan myös siitä, kuinka itsevarmasti ja rauhallisesti hän sen teki.
Mies hymyili kevyesti, hänen silmänsä lämpenivät hetkeksi.
“Keskustellaanko tästä lounaalla?” hän ehdotti ojentaen kätensä kutsun eleenä.
Elina jäätyi sekunniksi harkiten ehdotusta. Päässä vilahti tavallisia epäilyksiä onko liian pian, näyttääkö se kevytmieliseltä? Mutta melkein heti hän hylkäsi nämä ajatukset. Antti käyttäytyi korrektisti ja kunnioittavasti, ja hän todella halusi puhua hänen kanssaan ilman kiirettä ja sivullisia.
Lisäksi sisällä heräsi uteliaisuus: kuka hän oikeasti on, miksi päätti puuttua, mitä kätkeytyy tämän rauhallisen itsevarmuuden taakse?
“Totta kai,” hän vastasi asettaen kätensä hänen käteensä.
Kosketus osoittautui odottamattoman miellyttäväksi lujaksi, luotettavaksi, mutta ilman tungettelevuutta. Elina tunsi kuinka jännitys, joka oli kahlinnut häntä Mattin ilmestymisestä lähtien, vähitellen hävisi jättäen tilaa kevyelle jännitykselle ja jopa odotukselle.
Myöhemmin viihtyisän pöydän ääressä pienessä ravintolassa lähellä toimistoa keskustelu sujui vapaammin. Pehmeä lamppujen valo, vaatimaton musiikki ja tuoreen leivonnaisen tuoksu loivat miellyttävän tunnelman.
Vähitellen rentoutuneen keskustelun aikana hän sai tietää, että hänen pelastajansa oli kauan tuntenut häntä kohtaan helliä tunteita. Hän kertoi tästä yksinkertaisesti ilman pateettisuutta ja kauniita fraaseja pikemminkin kuin jostain luonnollisesta, joka oli kauan kypsynyt sisällä mutta ei löytänyt ulospääsyä.
“Kauan en uskaltanut lähestyä,” hän tunnusti sekoittaen lusikalla kahvia. “Sinä näytit aina niin keskittyneeltä ja vakavalta… Ymmärsin, että kärsit vaikeasta ajasta avioeron jälkeen enkä halunnut painostaa tai vaikuttaa tungettelevältä.”
Elina kuunteli keskeyttämättä. Hänen sanoissaan ei ollut sävyä ylimielisyyttä tai itsetyytyväisyyttä vain vilpittömyyttä ja kunnioitusta hänen henkilökohtaista tilaansa kohtaan.
“Ja tänään kun näin kuinka tämä mies huutaa sinulle…” Antti kurtisti kulmiaan tyytymättömästi. “En vain voinut jäädä sivusta!”
Nainen ei voinut pidätellä pehmeää hymyä. Niin se siis oli! Hän oli huomannut esimiehen katseet jo aiemmin, mutta ymmärtänyt ne väärin! Antti oli hänelle varsin mieluisa, mutta asemansa vuoksi hän ei olisi koskaan uskaltanut ottaa ensimmäistä askelta…
*******************
Kolme kuukautta tuon jännittyneen kohtauksen jälkeen toimistossa Elina ja Antti avioituivat virallisesti. Häät olivat upeat, mies toteutti kirjaimellisesti kaikki Elinan unelmat ja täytti jokaisen toiveen.
Aino iloitsi aidosti äitinsä puolesta. Häätpäivänä hän auttoi Elinaa valmistautumaan ja valvoi tarkasti, että kaikki oli täydellistä hiuksista viimeiseen nappiin mekossa. Kun vastanaineet vaihtoivat sormuksia, tyttö hymyili ja halasi molempia tiukasti.
“Olen niin onnellinen teidän puolestanne!” hän kuiskasi, ja hänen silmissään loisti aito ilo.
Samalla Aino heti rehellisesti varoitti, että Anttia ei ole valmis kutsumaan isäksi vielä.
“Pidät sinusta, Antti,” hän sanoi yhtenä ensimmäisistä iltoina kun he olivat kolmestaan. “Ja olen iloinen, että äiti ei ole yksin. Mutta isä… Millainen hän onkin, mutta isä minulla on jo.”
Antti nyökkäsi ilman loukkauksen häivää:
“Ymmärrän. Ja se on oikein, Aino. Tärkeintä on, että olemme yhdessä.”
Matti sai myös kutsun häihin pikemminkin pilkkana kuin vakavasti. Elina epäröi, kannattaako lähettää hänelle kirjekuori, mutta lopulta päätti saakoon tietää, että hänen elämänsä jatkuu ja ilman häntä. Kutsu hän lähetti postitse ilman saatekirjettä vain kortti päivämäärällä, ajalla ja osoitteella.
Luonnollisesti Matti ei ilmestynyt häihin. Hän ei edes miettinyt vakavasti tulemista jo ajatus siitä herätti hänessä sekoituksen ärsytystä ja katkeraa loukkausta. Sen sijaan hän löysi toisen tavan purkaa kertyneen tyytymättömyyden: alkoi soittaa yhteisille tuttaville.
Ensimmäisen puhelun hän soitti jo seuraavana päivänä kutsun saamisen jälkeen. Hänen äänensä kuulosti tahallisen rauhalliselta, mutta intonaatioissa näkyi selvästi jännitystä.
“Kuvittele, hän kutsui minut häihinsä!” hän purskahti odottamatta että keskustelukumppani lopettaisi tervehdyksen. “Kaiken sen jälkeen, mitä oli!”
Keskustelukumppani (vanha yliopistokaveri) kohteliaasti tiedusteli, mikä Mattia niin loukkasi. Mutta hän vain viittasi:
“Kuinka hän saattoi? Nöyryyttää minua näin!”
Seuraavina päivinä tämä kohtaus toistui uudelleen ja uudelleen. Matti soitti numeroita yksi toisensa jälkeen, ja jokainen keskustelu alkoi samalla tavalla tällä lauseella kutsusta lausuttuna tuskin hillityllä närkästyksellä. Hän yritti löytää toisten sanoista vahvistusta oikeudelleen ja odotti, että joku sanoisi: “Kyllä, se on todella inhottavaa.”
Mutta keskustelukumppanit reagoivat pidättyväisesti. Joku myötätuntoisesti nyökkäsi, joku selvisi yleisillä fraaseilla kuten “No, jokaisella on oma elämänsä”, joku vain vaikeni tietämättä mitä vastata. Ja mitä useammin Matti toisti monologinsa, sitä selvemmin hän ymmärsi, että hänen perustelunsa eivät kuulostaneet vakuuttavilta.
Silloin hän alkoi väittää, että Elina kiirehtii uuteen avioliittoon:
“Vain puoli vuotta! Voiko niin lyhyessä ajassa löytää todellista rakkautta? Tämä on vain yritys paeta todellisuutta. Hän yrittää vain unohtaa minut, ymmärrätkö?”
Sitten hän yhtäkkiä vaihtoi toiseen:
“Hän ei edes antanut minulle mahdollisuutta korjata kaikkea! Jos olisimme puhuneet, olisin voinut…”
Hän ei itse sanonut loppuun, mitä olisi voinut palauttaa hänet, muuttaa jotain itsessään tai aloittaa kaiken uudelleen.
Ja joskus hänen valituksensa saivat aivan oudon käänteen:
“Tein hänelle niin paljon, mutta hän… Ei edes kiittänyt. Vain otti ja lähti. Ja vei tyttären mukanaan!”
Nämä “kiittämättömyys” syytökset kuulostivat erityisesti epä vakuuttavilta. Keskustelukumppanit katsoivat toisiaan, kohauttivat hartioitaan, ja joku varovasti huomautti:
“Miksi hänen pitäisi kiittää sinua? Olitte naimisissa, sehän on luonnollista!”
Matti vaikeni tuntien kuinka sisällä kasvoi ärsytys. Hän ymmärsi, että hänen sanansa eivät tuottaneet sitä vaikutusta, jota hän oli toivonut. Kukaan ei jakanut hänen närkästystään, kukaan ei kutsunut Elinaa “epäkunnialliseksi” tai “kevyeksi”. Päinvastoin, kaikki ikään kuin katsoivat, että hänellä on oikeus elää eteenpäin ja tämä vihastutti häntä vielä enemmän.
Lopulta kyllästyttyään tuloksettomiin keskusteluihin Matti lopetti soittamisen. Hän istui asunnossaan, katsoi jäljellä olevia Elinasta pieniä tavaroita unohdetun hiuspinnan hyllyllä, vanhan valokuva-albumin kaapissa, muutaman liian pienen mekon ja ymmärsi miten tahansa, elämä menee eteenpäin. Vain hän ei vielä ollut onnistunut löytämään tässä uudessa elämässä paikkaansa.
Lopulta kyllästyttyään tuloksettomiin keskusteluihin Matti vaikeni. Ja Elinan, Antin ja Ainon elämä jatkoi kulkuaan rauhallista, säännöllistä, täynnä pieniä iloja: yhteisiä illallisia, viikonloppu kävelyitä, hauskoja riitoja siitä, minkä elokuvan katsoa illalla…
