Miten voisin antaa teille näin suuren vastuun? Edes isäni ja Terttu eivät suostuneet ottamaan häntä – Marja, rakas tyttäreni, tule järkiisi! Kenetkö aiot naida! – äiti huusi, oikaisten huntuaan päälläni. – Kerro edes, mikä Sergeissä muka on vikana? – kysyin hämmentyneenä, kun äiti itki. – No entä sitten? Hänen äitinsä on myyjä ja räksyttää kaikille. Isästä ei kukaan tiedä missä hän on, nuoruus meni vain ryyppäämiseen ja kuljeskeluun. – Meidän pappa joi myös ja jahdasi mummoa pitkin kylää. Mitä se muuttuu? – Sinun pappasi oli kylän arvostettu mies ja toimi puheenjohtajana. – Mutta mummon elämää se ei helpottanut. Itse muistan lapsena, miten hän pelkäsi pappaa. Sergein kanssa meillä kaikki sujuu, äiti, älä tuomitse ihmistä vanhempien perusteella. – Odota vain että saat lapsia, sitten ymmärrät! – äiti huokasi, ja minä vain annoin periksi. Ei tule olemaan helppoa, jos äiti ei koskaan muuta mieltään Sergeistä. Silti menimme Sergein kanssa naimisiin ja perustimme oman perheen. Onneksi Sergeillä oli perintönä talo kylässä, isovanhemmilta, vanhemmiltaan – niiltä, joiden isä ties missä kulkee. Sergei remontoi taloa hiljalleen, kunnes meillä oli oikea moderni omakotitalo, juuri sellainen kuin olin haaveillut. Kaikki mukavuudet, elämisen iloa yllin kyllin. Miksei äiti nähnyt kuinka upea mieheni on? Vuoden kuluttua syntyi poikamme Jussi, ja neljän vuoden päästä tyttäremme Maria. Mutta kun lapset sairastivat tai tekivät kolttosia, ilmestyi äiti heti paikalle: “Minähän sanoin! Pienet lapset, pienet murheet! Kyllä ne isompana pistää sinut vielä koville – katso nyt, millainen perimä!” Yritin olla huomioimatta äidin tuomioita, vaikka ne olivat usein tapana. Kyllähän minä oli mennyt naimisiin ilman vanhempien hyväksyntää. Äiti vain haluaa asioiden tapahtuvan kuten itse järjestää. Hän oli jo suostunut valintaani ja sydämensä pohjalla ymmärsi, että Sergeini on kaikin puolin kultaa. Mutta ei äiti myöntäisi sitä koskaan ääneen. Sehän olisi tunnustus, että hän oli joskus väärässä – ja se ei sopisi hänelle! Ja lasten suhteen äiti murehti oikeasti heidän puolestaan. Todellisuudessa hän rakasti heitä suunnattomasti ja tekisi mitä vain heidän puolestaan. Joskus silti aloin pelätä niitä “suuria murheita”, jotka kuulemma väistämättä liittyvät lasten kasvamiseen. Ja lapset kasvoivat. Poikamme Jussi suoritti juuri ylioppilaskirjoitukset ja oli alkamassa aikuisen elämän, suunnittelemassa opintojaan arvostettuun yliopistoon lähikaupungissa, vain 143 kilometrin päässä. Mutta äidin sydämelle nuo kilometrit olivat kuin matka Maasta Merkuriukseen. Kauas! Neljä ensimmäistä yötä en nukkunut lainkaan. Mietin vain: miten Jussilla menee? Onko hänelle tehty vääryyttä? Onko hän kunnolla syönyt tänään? Pilaatko kaupungin elämä hänet – kun hän on niin hyvä poika. Aluksi Jussi asui opiskelija-asunnossa, joka oli turvattu maalaistaustaisille opiskelijoille. Mutta äitinä en voinut sietää sitä, joten taivuttelin Sergein vuokraamaan pojallemme asunnon kaupungista. Poika halusi maksaa osan vuokrasta itse ja alkoi tehdä töitä netissä – fiksu kaveri kun on! Ravasin viikonloppuisin kaupungissa katsomassa poikaa, auttamassa, siivoamassa ja laittamassa ruokaa. Jussin asunnossa oli ihmeen siistiä – kotona hän piti aina kunnon kaaosta, mutta nyt kaikki oli tiptop. Ruokaakin oli aina valmiina, milloin höyrytettyjä lihapullia, milloin padassa tehtyä pataa. Kyllä se on nero, ei poika! Jonkin ajan päästä minun kaupunkireissuni alkoivat ärsyttää Sergeitä. – Marja, nyt riittää, älä pidä Jussia hameesi helmassa enää! Anna lapsen hengittää! Ja mullekin voisi joskus antaa aikaa! Jos lähden vaikka postin Tiinalle, hän ainakin jaksaa aina jutella, sittenpähän tiedät! Vitsaillut tietysti, mutta silti säikähdin. Miten pärjäisin ilman omaa miestä, jos hän lähtee Tiinalle? Sergei oli oikeassa – oli aika päästää Jussi irti ja antaa elää. Pyörin vielä aikani kuin kana poikasten perässä, mutta opin hiljalleen elämään ymmärryksessä, että Jussi oli kasvanut. Annoin pojalle vapauden, turhaa kai varjella enää. Mutta sitten minut yllätti puhelu yliopistolta – Jussi jättää kursseja väliin, kohta hänet erotetaan! Voiko olla? Eihän! Minun Jussi? Otin töistä pari vapaapäivää ja kiiruhdin kaupunkiin. Poika ei odottanut käyntiäni. Ei ollut ehtinyt edes siivota, mutta ei ollut syynä sekamelska – syy paljastui: Jussilla oli tyttöystävä Anna. Kaunis, aivan enkeli! No, tyttöjä tulee ja menee, mutta Annan seurassa oli myös vuoden ikäinen poika! Silloin ymmärsin: Anna halusi sitouttaa poikani, naida hänet itselleen, lapsineen. Toki, nykymaailmassa se ei ole harvinaista. Mutta eihän Jussi ole vielä naimisiin valmis, eikä isäiksi – ja Anna oli tuskin 18-vuotias! Milloin ehti lapsensa synnyttää? Sisälläni kuohui, mutta pidin pokkani. Tervehdin Annaa, ja menin juttelemaan Jussin kanssa keittiöön. – Jussi, oletko oikein rakastunut? – kysyin, yrittäen hymyillä. – Oikein todella, äiti, – Jussi hymyili. – Entä opiskelu, miten meinaat sen hoitaa? – kysyin varovasti. – Tiedän että laiminlöin opintoja, mutta tämä on vain vaihe. Kyllä hoidan asiat kuntoon. – Mikä vaihe? Kerro meillekin? – En vielä voi, se ei ole minun salaisuuteni. Ehkä myöhemmin, kun tunnette Annan paremmin. En tiennyt enää mitä tehdä, joten annoin tilanteen olla ja palasin kotiin. – Sinä olet syypää! – raivosin Sergeille – annoit vapautta pojalle ja katsos mitä seurasi! Mitä nyt tehdään? – Mitä pahaa tapahtui? – vastasi Sergei. – Mikä sinua valmis lapsi muka haittaa, jos Jussi jo rakastaa? Silloin lapsi ei ole vieras. – Oletko valmis isoisäksi? – Miksi en? Kun lapset syntyivät, tiesin että joskus olen ukki. – Mutta en vieraille lapsille! – Marja! Nyt tuntuu, etten puhu enää kanssasi. Lapsi ei voi olla vieras – mieti sitä. Sergei meni nukkumaan toiseen huoneeseen, ja minä harhailin pitkin tyhjää makuuhuonetta. Vihasin kaikkea – Annan, Jussia, Sergeitä. Mutta lopulta myönsin, että Sergei oli taas oikeassa. Lapsi ei ole syyllinen mihinkään. Ja Annakin – elämä ajaa monelle harhapoluille. Itkin suruni, raahauduin Sergein viereen. – Sergei, anteeksi. Rakastan teitä kaikki vain niin kovasti! – Tule tänne, höpsö nainen! – sanoi Sergei ja nosti peittoa, käperryin viereen. Näin nukahdimme – onnellinen hymy huulilla. No, tulee minusta sitten isoäiti! Mitäs siitä. Poika oli oikein valloittava! Miska nimeltään. Mutta ei kaikki ollut niin helppoa. Pian Jussi kertoi vaihtavansa iltaopintoihin ja menevänsä Annan kanssa naimisiin. Tällä kertaa en kiirehtinyt, vaan annoin ajan kulua. Sitten menimme kaupungille tapaamaan heitä. Sergei kyllä hoitaa tilanteen, ajattelin – ettei nyt tule pilattua kaikkea. Teki mieli muuten kyllä pilata vaikka koko talvi – niin iso kasa puita olisi ollut! Eteisessä Anna pyyhki kyyneltä silmäkulmastaan: – Anteeksi… En haluaisi, että Jussi toimii näin, mutta hän on itsepäinen, tiedätte sen. – Itsepäinen, juuri niin, – sanoi Sergei – mutta meidän poikamme ei ole tullutkaan tyhmäksi. Jos hän näin päättää, niin ehkä se on välttämätöntä. Anna nyt, Anna, kerrotaan kaikki. Menimme keittiöön. Jussi oli kaupassa. – Jussi meni hakemaan maitoa, tulee pian, anteeksi – sanoi Anna. – Miksi anteeksi pyytää koko ajan? – kysyi Sergei – emme ole edes ehtineet ymmärtää jos olet jotenkin syyllinen. Kyllä me ensin selvitetään asiat. Saisiko kupposen teetä? Olen ajanut 143 kilometriä tänne. – Voi anteeksi… – hämmentyi Anna. Sergei pyöräytti silmiä, Anna huomasi – ja hymyili. Tiesin, että Sergei oli hyväksynyt Jussin valinnan. Hetken päästä Jussi tuli kauppareissulta – kasvoilta synkkä ilme, mutta silmissä aikuinen, miehekäs katse; oli kuin minä en edes enää voinut neuvoa tätä miestä, omaa poikaani. – Joten aiotte mennä naimisiin? – kysyi Sergei. – Kyllä, eikä asiaa tarvitse keskustella enempää, – vastasi Jussi. – Hyvä. Mutta miksi kiire? Odotatteko lasta? – Ei, ei! – pudisti Anna päätään. Tuli mieleen hullu ajatus – eivätkö he ole edes eläneet avioliitossa? Hullua… – Mikä kiirettä aiheuttaa? – Muuten Miska viedään lastenkotiin, – selitti Anna hiljaa. – Miksi niin? – kysyi Sergei. – Siksi, että hänen äitinsä kuoli vangittuna, – Anna kuiskasi, huulet vavahtelivat. – Anna, ei nyt tarvitse kaikkea selittää! – Jussi ärsyyntyi. – Äiti ja isä, pyytäisin teiltä vain että hyväksytte, mitä kerroin puhelimessa. Loput ovat meidän asiamme! – Jussi, odota – keskeytti Anna. – Jos olemme nyt yhdessä, teidän perheenne on myös minun perheeni. En aio salailla elämääni teiltä, se ei ole oikein. Anna vaikeni, me Sergein kanssa katsoimme toisiimme. – Anna, eikö Miska ole sinun poikasi? – rohkenin kysyä. – Ei, hän on veljeni, sama äiti, eri isä. Olin valmis suutelemaan koko maailmaa! Mutta hillitsin itseni. Anna jatkoi: – Äiti kuoli vankilassa, synnynnäinen sydänvika. Sanovat, että eli siitä huolimatta pitkään. Äidilläni ei ollut helppo elämä, luonne oli arvaamaton, temperamenttia riitti. Anna hörppäsi teetä, huokaisi. Oli vaikea puhua, mutta kertoi silti. Jussi yritti muutaman kerran keskeyttää, mekin, mutta Anna jatkoi: – Äiti joutui vankilaan, kun riidan jälkeen ajoi vanhan naisen yliajoon suojatiellä. Siitä kirjoitettiin oikein lehdissäkin. Isä haki minut luokseen, elämä jatkui. Isä meni uudestaan naimisiin ennen kuin äiti vapautui. Uusi vaimo Terttu on hyvin lempeä, meillä on aina ollut hyvät välit. Koen, että heidän ansiostaan minulla on ollut onnellinen lapsuus. Anna hiljeni, ja näin miten hän ja Jussi pitivät toisiaan kädestä pöydän alla. Tajusin, että pahin ei ollut vielä kuultu. – Kolme vuotta sitten äiti rakastui, menetti järkensä kokonaan. Dennis oli nuorempi kymmenen vuotta. Sitten syntyi Miska. Iloitsin veljestäni, vierailin usein heidän luonaan. Perheessä ei minun aikanani riidoinut, mutta oikeudessa naapurit sanoivat, että olivat kuulleet tappelua ja lasien pauketta. Kerran, kuten jälkeenpäin kuulin, äiti ja Dennis riitelivät kovasti; äiti mustasukkaisuudessaan työnsi Denisiä, joka kaatui ja löi päänsä pöytään. Kahden päivän päästä Dennis kuoli. Äiti pidätettiin. Anna purskahti puhumaan kiireessä: – Äiti kuoli jo tutkintavankeudessa, sydän pysähtyi. Pyydän teitä, älkää tuomitko äitiäni! Hän oli kuin kolibri – kirkas, levoton, hallitsematon. Mutta minä rakastin häntä silti. – Nyt pyydän anteeksi sinulta, Anna – sanoi Sergei, kun Anna hiljeni. – Että sinun piti kertoa meille tämä kaikki – mutta sinä olet oikeassa, olemme nyt samaa perhettä. Hävetti myöntää, mutta teki mieli huutaa: “Mitä sinä nyt teet, Jussi! Ei meille tällaista sukua! Meillä ei ole koskaan ollut rikollisia perheessä!” Mutta ehdin pysäyttää itse itseni. Näin mielessäni, miten itse seisoin hääpuvussa ja äiti itki, estäen minua menemästä Sergein kanssa naimisiin. Muistin, ettei koskaan saa tuomita ihmistä vanhempien perusteella. Ei sinulle, Marja, pitäisi olla vierasta! Tämä itseruoskinta tuotti ihmeen. Päähäni tuli aivan hullu, mutta mahtava ajatus. Katsoin Sergeitä, hänkin hymyili. Hän ymmärsi, oli samaa mieltä! Sergei nyökkäsi ja sanoi: – Entä jos teemme näin: Me Marjan kanssa otamme Miskan huostaan – ja te, Jussi ja Anna, voitte jatkaa opintoja ja pohtia rauhassa yhteistä elämää. – Miten niin? – kysyi Anna. – Lopeta, isi! – tokaisi Jussi. – Miskalle olisi hyvä täällä maalla, tiedät itse, millainen lapsuus sinulla oli. Jos haluatte, voi aina hakea veljen takaisin. – Meillä on Marjan kanssa nyt aikaa – hoidetaan Miskaa mielellämme. Maria kiinnostaa enemmän poikaystävät kuin vanhemmat. – Anna, – katsoin häntä silmiin – mutta päätät itse. – Miten voisin antaa teille näin suuren vastuun? Edes isäni ja Terttu eivät suostuneet ottamaan häntä. Samassa Miska jo heräsi, kömpi sohvasta keittiöön ja ojensi kädet juuri Sergein suuntaan. – Kylläpä se on raskas taakka, – Sergei nauroi ja nosti Miskan syliinsä. – Hyvä Sergei, et ole vielä ukin mallia, enemmänkin isän, – naurahdin. – Odota vaan, – uhkasi hän ja kuiskasi korvaani, – näytän sulle yöllä ukin mallin. Lapset protestoivat hetken, mutta lopulta suostuivat päätökseen ottaa Miskan meille. Kaikki järjestyi uskomattoman helposti – nykyään on tavallista, että ikääntyneet vanhemmat ottavat lapsia huollettavaksi. Rakkautta ja huolenpitoa riitti, meille se toi uutta nuoruutta, kun saimme pitää Miskasta huolta. Öisin Miskan vuoteen vierelle hiipiessä valui monesti onnellisia kyyneliä. Äiti vain moitti kuten aina, mutta rakasti kaikista eniten Miskaa – ja poika häntä. – Voi Marja! Mitä te oikein teette! – valitti äiti, ja samalla lässytti Miskalle – Kenen silmät täällä painuvat kiinni, kuka haluaa unta? Ja taas: – Mitä te oikein ajattelette, Marja! Kenen pienet sormet nyt likaantuivat? Voi, en tiedä, miten pärjäätte! Missä on minun Miska, mihin hän katosi?!

Polish

Author Brooks MathewsViews 1

No voihan… Miten mä nyt voisin tuollaista taakkaa teille lykätä? Eihän Taunokaan suostunut häntä ottaa, eikä Senja oma isäkin vielä kieltäytyi, kun asiasta puhuttiin.

Maarit, rakas tyttäreni järki käteen! Minkälaisen kanssa sä oikein meinaat naimisiin mennä! huokasi äiti ja suoristi mun huntuani kuin olympialaisten tuomari.

Selitä nyt edes, mikä Päivössä sua muka häiritsee? olin jo ihan hukassa äidin kyynelvirran keskellä.

Kuinka et muka ymmärrä? Hänen äitinsä se istuu S-Marketissa kassalla ja komentaa kaikkia kuin eversti. Isästä ei tietoa nuorempana kai vaan juoksi baareja ja tansseja. Ei sellaista tiedä, minne katosi.

Meidän ukki kanssa päristeli kylän raittia ja mummoa ajoi hatusta. Miten se nyt eroa muka tekee?

Sun ukki oli sentään kunnanvaltuuston puheenjohtaja ei ollut mikään tuuliviiri!

Ei ollut mummolla helpompaa. Mä olin alle kouluikäinen ja muistan kyllä, miten se ukkia pelkäsi. Mutta me Päivön kanssa ollaan toista maata, äiti, älä nyt tuomitse ihmistä vanhempiensa perusteella.

Kun teille lapsia tulee sitten vasta ymmärrät! äiti puuskahti. Huokaisin niin, että savua nousi.

Hankala asettua kodiksi, jos äiti ei muuttaisi mieltään Päivöstä.
Lopulta pidimme Päivön kanssa kunnon maalaisjuhlat, eikä siinä mikään estänyt häitä saatiin elää omaa perhe-elämäämme. Onneksi Päivöllä oli talo perintöä isoisältä ja isoäidiltä, kun siitä isästä, joka oli kadonnut kuin kesäyö, ei jälkeäkään jäänyt.

Päivö rupesi remontoimaan mökkiä, ja kohta meillä oli oikea suomalainen villa kaikilla mukavuuksilla, sauna, perunamaa ja kaikki, ihan kuin mikäkin eurovapaa-ajan asunto. Että mikä siinä miehessä muka vikana oli, äiti?

Vuosi häiden jälkeen syntyi meille poika, Tapio, ja neljä vuotta myöhemmin tyttäremme Lempi. Mutta aina kun lapsi sairasti tai teki jotain älytöntä, ilmestyi äiti pihalle huutelemaan: “Minähän sanoin! Pienet lapset pienet murheet! Kasvaa tulee sulle vielä juoksua tuolla perimällä!”

No, yritin olla huomaamatta äidin kitinää se nyt on tottunut komentamaan, kun en kerran hänen tahdolleen kumartanut naimisiin mennessäni.

Sellainen hän on asioiden pitää mennä niin kuin hän sanoo. Vaikka salaa, jossain siellä syvimmässä syvässä hänen sydämessään, äiti tiesi, että Päivö on kullanarvoinen kaikissa suhteissa.

Ei vaan ääneen myöntäisi. Ei ole tapana tunnustaa, että joskus oli väärässä! Ja lasten suhteenkin enemmän pelossa kuin pahalla oikeasti isoäiti rakasti heitä hulluna, olisi hypännyt vaikka Päijänteeseen heitä puolustaakseen.

Mutta kyllä välillä pelotti, mihin suuntaan nuo “kaiken maailman murheet” vielä meitä johdattaisivat.

Lapset kasvoivat ihan omilla ehdoillaan. Tapio kävi lukion loppuun ja oli lähdössä kohti aikuisuutta ja aloitus vieläpä Turkuun, korkeakouluun, joka oli ihan siinä naapurissa 143 kilometriä.

Mutta äidin sydämessä ne kilometrit vastasivat valovuotta: HelsinkiMars, kun oikein ajattelee.

Ensimmäiset neljä yötä en nukkunut silmällistäkään mietin vaan, onko Tapiolla kaikki hyvin! Onko hän syönyt? Eihän ketään riidellä? Entä kaupunki no siellä pilalle menee nopeasti, kun on niin kunnon poika!

Aluksi Tapio asui opiskelija-asunnossa, kun kunnalta pienen budjetin nuorille vielä jonkin huoneen sai. Mutta minun hössötykseni ei antanut rauhaa, niinpä sain Päivön suostumaan ja vuokrattiin Tapiolle yksiö Turusta. Tapio totesi, että maksaa siitä omasta opiskeluapurahastaan, ja ryhtyi tekemään jotain nettihommia on se niin nero, ei uskoisi!

Sitten juoksin Turkuun joka viikonloppu tarkistamaan pojan, kokkaamaan, siivoamaan. Vaikka Tapion kämpässä oli järjestys, kuin lääkärin leikkaussalissa.

Kotona Tapiolla oli aina klassinen sekasotku, mutta jostain syystä yksiössä paistettiin jopa lihapullat kattilassa ja karjalanpaisti uunissa älykäs poika!

Lopulta Päivö kyllästyin mun juoksenteluun:

Maarit! Nyt riittää anna Tapiolle vähän tilaa! Sitä paitsi et mullekaan aikaa enää anna! Vielä lähden täältä, vaikka postin Mirja ottaa ystäväkseen saatpa nähdä!

No, vitsiähän se heitti, mutta kyllä mä säikähdin! Miten sitä ilman omaa miestä postin Mirjan kanssa… Ei käy! Oli Päivö oikeassa kävi selväksi, että poika piti päästää omilleen.

Koin vielä vähän aikaa hautomisvaihetta, mutta pikkuhiljaa opin antamaan vapauden ja olemaan tukka pystyssä huolehtimatta mutta se vanha sanonta, että huoli johtuukin ihan turhasta.

Kerran soitti opiskelijatoimiston täti, että Tapio laistaa luennoilta ja on just tipahtamaisillaan ulos hurraa! Mun Tapioko muka? Ei voi olla! Säntäsin Turkuun vapaapäivillä kuin myrskyn merkki Päivö ei voinut pysäyttää, ja minä olin kuin jyrä.

Poika ei odottanut mua. Hän ei ehtinyt edes piilottaa syitä poissaoloihin syynä oli tyttö nimeltä Salla. Suloinen kuin kesähukka.

No, tyttö olisi joka tapauksessa joskus tullut, mutta ei pelkästään. Tyttö toi mukanaan yksivuotiaan pojan! Juho, ihan tarkalleen.

Käsitin heti: tämä tyttö lapsen kanssa yrittää nyt napata mun Tapion ja naimisiin!

Olen kyllä ihan moderni mutsi, elämä nykyään on sellaista, että kaikkea sattuu, mutta Tapio ei ollut kyllä vielä käristetyn naimakuntoinen eikä poika valmiiksi kasvatettavaksi! Salla tuskin 18 täyttänyt. Milloin ehti lapsen tehdä?

Vaikka myllersi sisällä pidin itseni kasassa. Moikkasin Sallaa, ja keittiöön muistin ottaa Tapion puheille.

Tapio! Oletko tosissaan rakastunut? kysyin hymyn irvikuvalla.

Todellakin, äiti, Tapio hymyilee hammasta näyttäen.

Mitäs opinnoille aiot tehdä? pyörittelin keskustelua kuin miinanraivaaja.

No tiedän, äiti, opiskeluun tullut tauko kausi meneillään. En stressaa, hoidan kuntoon.

Mikä kausi? Kerro?

Ei voi, äiti, ei ole mun salaisuus. Ehkä kun tunnet Sallan paremmin, myöhemmin.

En halunnut kääntää poikaa itseäni vastaan. Otin aikalisän ja palasin kotiin.

Kaikki sun syytä! räyhäsin Päivölle, annoit pojalle liikaa vapautta! Katsopa nyt!

Mikäs tässä nyt on vikana? Päivö optimistina. Jos Tapio jo tykkää poikaa, niin onhan hän perheenjäsen.

Ai jaa, oletko valmis isoisäksi?

Miksi en? Olen aina tiennyt, että joskus sellainen rooli tulee.

Mutta vieraalle lapselle!

Maarit! Niin outoa puhut! Lapsi ei ole vieras mietipä sitä vähän.

Päivö meni nukkumaan olkkariin, minä pyörin puolenyön makuuhuoneessa. Kirosin koko maailman, tätä yllätystä, tyttöä, poikaa, miestä joka puolusti. Lopulta rauhoituin ja tajusin, että Päivö oli taas oikeassa.

Eihän lapsi tässä ole millään lailla syyllinen tuskin tyttökään, elämä kun heittelee meitä. Aamulla jo itkin itseni uneen jota Päivö katseli, ja ryömin viereen.

Päivö, anteeksi! Tajusin just, että rakastan teitä kaikkia ihan hulluna!

Tule tänne, höpsö nainen! Päivö työnsi peiton sivuun ja minä livahdin kainaloon.

Nukahdin hymy suupielessä no, tuleepa minustakin mummo! Ja Juho, poika, olikin varsinainen sälli!

Mutta eihän se näin helposti sujunut. Piakkoin Tapio kertoi vaihtavansa iltalinjalle, ja Salla ja hän menevät naimisiin.

Tällä kertaa en hötkyillyt. Sulattelin uutisen ja vasta sitten ehdotin, että mennään Turkuun viikonlopuksi. Päivö on aina ollut rauhanrakentaja ja hoitaa, ettei mennä metsään. Vaikka taas polttelin postimerkkejä polttopuiden tarpeessa!

Eteisessä meidät vastaanotti Salla, pyyhki kyyneleen ja sopersi:

Anteeksi, en haluaisi Tapion tekevän näin, mutta hän ei luovuta.

Kyllä, Tapio on jääräpää mutta ei täysin tolvanakaan, sanoi Päivö ja potki kengät sivuun. Jos hän tällaisen päätöksen tekee, siihen on peruste. Rauhoitu nyt, Salla, jutellaan kunnolla.

Keittiöön mentiin. Tapio ei ollut kotona.

Tapio kävi hakemassa maitoa, tulee kohta, anteeksi! Salla selitti.

Miks aina anteeksi pyydät? Päivö murisi ei ole vielä edes selvinnyt, missä vaiheessa ollaan. Annetaan nyt aluksi teetä väsyneille vieraille 143 kilometriä ratissa tuntuu nimittäin.

Anteeksi… Salla hätäili.

Päivö pyöritteli silmiään, mutta Salla hymyili. Tajusin, että homma on jo hyväksytty ja huokasin turha tässä enää pyristellä.

Kun teekuppi höyrysi ja Päivö popsi pipareita, Tapio palasi kaupasta. Mutta silmissä pilke poikani ei enää ollut kloppi, vaan ihan mies.

Niin, aiotteko ihan oikeasti naimisiin? Päivö kysyi kun asetuttiin pöytään.

Kyllä, eikä keskustella tokaisi Tapio.

Selvä. Mutta miksi kiirettä? Odotatteko vauvaa?

Ei sentään! Salla punastui ja pudisti päätään kuin sähköjänis.

Mulla alkoi pyöriä aivan pimeä ajatus voiko olla, etteivät he edes ole vielä siinä pisteessä, että lapsi olisi voinut tulla? No eihän tuo nyt mahdollista!

Mikä kiireen syynä sitten?

Muuten Juho viedään lastenkotiin, Salla kyynelehti hiljaa.

Miksi? Päivö kysyi tiukasti.

Koska äiti… meni pois, Salla melkein kuiskasi ja huulet värisivät.

Salla! Ei tarvii selittää, Tapio liikehti ärtyneesti. Mutsi ja faija, riittää puhelimeen kerrottu loput on meidän asia.

Odota, Tapio, Salla keskeytti. Jos me ollaan nyt yhdessä, niin sun vanhemmat ja minä ollaan samaa perhettä. En halua salailla.

Hiljaa, mutta jatkoi:

Juho ei ole minun poikani, vaan veljeni äiti on sama, isä eri.

No siinä vaiheessa olisin voinut halata kaikki mutta tein vain pienen nyökkäyksen. Salla jatkoi:

Äiti kuoli vankilassa, sillä oli synnynnäinen sydänvika. Ehtikin kai elää ihmeen pitkään. Äidin elämä oli vaikea, se vaan oli vähän kuin kolibri kirkas ja levoton.

Salla otti hörpyn ja jatkoi, vaikka yritimme lohduttaa:

Äiti joutui ensimmäistä kertaa vankilaan, kun riidan jälkeen ajoi vanhan naisen päälle suojatiellä. Ja siitä lehdet kirjoitti.

Sitten isä vei minut ja mentiin omilleen. Isä meni uusiin naimisiin ennen kuin äiti pääsi vankilasta. En moiti isää äiti oli vaikea. Isän uusi vaimo Senja oli ihana, ja meillä on hyvät välit. Ehkä juuri siksi mun elämä on ollut kunnossa. Senja ja isä kasvattivat mut ja olen kiitollinen.

Hiljaisuus, käsi kädessä Tapion kanssa tiesin, että pahin on vielä tulossa.

Kolme vuotta sitten äiti rakastui menetti päänsä ihan kokonaan. Jesse oli kymmenen vuotta nuorempi, tuli Juho. Olin fiiliksissä, kun veli syntyi ja vierailin usein. Riitoja kuulemma naapureiden mukaan oli, mutta mä en nähnyt.

Eräänä iltana kiistan jälkeen äiti tönäisi Jesseä. Hän kaatui, löi päänsä pöydän kulmaan ja kuoli sairaalassa kahden päivän kuluttua. Äiti pidätettiin.

Salla hengähti, kiirehti:

Äiti kuoli tutkintavankeudessa, ei koskaan päässyt oikeuteen. Sydän pysähtyi. Pyydän, älkää tuomitko! Äiti vaan oli kolibrin kaltainen, mahdoton ohjata, mutta rakastan sitä silti.

Nyt me pyydetään anteeksi sinulta, Salla, Päivö sanoi. Että jouduit kertomaan. Olet oikeassa nyt ollaan yhtä perhettä.

On vähän nolo sanoa, mutta siinä kohtaa olisin halunnut huutaa: Ei kiitos, Tapio! Meidän sukuun ei tuoda rikosrekisteriä! Mutta onneksi muistin, mitä äitini oli joskus hääpäivänä! Kieltämässä, itkemässä.

Tajusin, ettei pidä tuomita vanhempien mukaan siitä oli itselläkin kokemusta!

Sisäinen itsensä kurittaminen toimi: sain pähkähullun idean. Näin Päivön virnistelevän ja tiesin, että ollaan samoilla linjoilla.

Entäpä näin? Päivö ja minä ryhdytään Juho-välimieheksi te jatkatte opintoja ja odotatte häitä hetken, ehdotti Päivö.

Siis… miten niin? Salla katsoi hämmentyneenä.

Isä, lopeta! Tapio hermostui.

Juholla olisi hyvä olla kylässä muistat itsekin. Voi aina hakea, kun haluat.

Tapio, me ollaan vähän yksinäisiä, mielellämme huolehditaan Juhosta.

Lempi on nykyään kiinnostunut enemmän pojista kuin vanhemmista.

Salla, päätä itse, katsoin suoraan silmiin.

Miten voisin teille laittaa näin ison vastuun? Taunokin ja Senja eivät suostuneet!

Itse Juho heräsi ja kömpi pihalle. Meni suoraan Päivön syliin.

Ai, onpa iso taakka, Päivö naureskeli ja nosti Juhon käsivarsilleen.

Päivö, näytät enemmän isältä kuin isoisältä! nauroin.

Odotappa yötä näytän sulle, mitä isoisä osaa, hän kuiskasi.

Lapset vielä vähän väittelivät, mutta lopulta hyväksyivät ratkaisun Juho meille kotiin. Maistraatissa ei ollut ihmeempää rumbaa.

Virkailija sanoi, että nykysin monet ottaa pieniä lapsia hoitoon, kun omat on jo isoja mutta energiaa riittää. Meillä sitä oli! Minä ja Päivö nuorruimme ihan kympillä hoitaessa Juhoa.

Öisin kun kuljin hoitamassa, tuli monesti onnen kyyneleet.
Äiti tietysti kunnon suomalaisen tapaan sätti meitä, mutta salaa rakasti Juhoa enemmän kuin ketään.

Maarit! Mitä te oikein meinaatte!? huusi, mutta Juholle kuitenkin lirkutti: Ja ketkäs silmät täällä nukkuu, kuka se on pikkuinen väsynyt?

Ja taas: Mitä te oikein ajattelette Maarit! Ja kuka ne pienet sormet liasi? En tiedä miten te nyt pärjäätte! Missä mun Juho, minne se katosi?