Mä en vihaa sua
Kaikki on ihan niin kuin ennen…
Veera näpräsi hermostuneesti takin hihaa, kun katseli taksin ikkunasta ulos. Ohi vilisi tuttuja katuja niitä samoja, joilla hän joskus juoksi Aapon kanssa, nauraen ja haaveillen tulevasta. Seitsemän vuotta Seitsemän pitkää vuotta siitä, kun Veera on viimeksi ollut kotona.
Nyt oltais perillä, kuskin rento ääni katkaisi hänen ajatuksensa.
Taksi pysähtyi pehmeästi vanhan kerrostalon eteen jossain Tampereen keskustan kupeessa. Veera vilkaisi taskuunsa, puhelin oli mukana, maksoi kyydin euroilla ja nousi autosta ulos. Ovesta kuului tuttu, tummanpuhuva kolaus. Veera jäi hetkeksi paikoilleen seisomaan, hengitti syvään. Kaupunkinsa ilma tuntui erilaiselta kuin Helsingin keskikaupungilla, jossa hän nykyään asui. Täällä kaikki tuoksui kodille leikattua nurmikkoa, leipomosta leijuvaa ruisleivän tuoksua ja jotain muuta, mitä ei oikein osaa muulla sanalla kuvata kuin koti. Siinä sekunnin murto-osassa sydän puristui kasaan samaan aikaan sattui ja tuntui hyvältä, kuin olisi sekä onnellinen että peloissaan siitä mitä edessä odottaa.
Virallisesti Veera oli reissussa vain muutaman päivän äidin paperiasioita laittamassa kuntoon ja vähän fiilistelemässä vanhoja kulmia. Mutta kyllä sisimmässä oli se aivan eri syykin kai vähän se isoin. Hän halusi nähdä Aapon. Ehkä, kuka tietää, elämä voisi muuttua?
Veera tiesi Aapon asuvan jossain melko lähellä. Ei sillä tavalla, että olisi hänestä kyylännyt somea, vaan ystävät joskus puhuivat hänestä ohimennen. Sellaisia pikku-uutisia, että Aapo oli vaihtanut hyväpalkkaiseen työhön, ostanut asunnon, ottanut äidin luokseen asumaan. Joka kerta, kun Veera kuuli hänen nimeään, pieni välähdys mielessä mietti miltä Aapo nyt näyttää ja mitä miettii mutta sitten työnsi ajatukset pois. Ei uskaltanut antaa niille liikaa tilaa
***
Seuraavana päivänä Veera lähti kävelemään keskustaan. Ei ollut mitään tarkkoja suunnitelmia: halusi vain hengittää Tampereen ilmaa, katsella tuttuja rakennuksia, kuunnella kaupungin rytmiä. Hän kulki rauhaksiin, kurkkaili liikkeiden ikkunoihin, hymähti itsekseen tunnistaessaan jotain vanhaa: kioski, josta joskus osti Aku Ankkoja, penkki, jolla istuskeli kavereiden kanssa koulun jälkeen, kahvila jossa kokeili ensimmäistä kertaa cappuccinoa ja melkein sotki uuden paitansa.
Ja sitten hän näki hänet.
Aapo käveli kadun toisella puolella ei huomannut Veeraa, oli omissa mietteissään, pää vähän kallellaan. Veera pysähtyi kuin seinään. Sydän muljahti niin kovaa, että hengitys katosi hetkeksi. Aapo ei ollut muuttunut pitkä ja jollain tapaa sellainen rento ja pehmeä, niin kuin ennenkin. Siluetti, askellus, jopa sama tukkatyyli.
Veera ei ehtinyt miettiä. Hän melkein juoksi kadun yli. Liikennevalo vaihtui keltaiseksi, joku auto tööttäsi, mutta Veera tuskin kuuli. Jalat vain veivät, sydän hakkasi kuin se kuuluisa astalolla hakattu.
Aapo! hän huudahti, kun sai toisen kiinni liikkeen edustalla.
Ääni värisi ei ollut arvannut olevansa näin hermostunut. Aapo kääntyi ja ei mitään. Ei iloa, ei vihaa, ei oikeastaan mitään.
Veera? Aapo sanoi rauhallisella, vähän laimealla äänellä.
Sävy iski kovaa tyhjä, tasainen, ilman tunteita. Veeran sisään padotut vuodet tulvahtivat yhtäkkiä ulos. Silmiin nousi vedet, ääni tärisi eikä sanoista meinannut tulla tolkkua.
Aapo, mä mä oon niin pahoillani, Veera sai sanotuksi vaivoin, sanat olivat hukassa. Tiedän, ettei mulla ole oikeutta tulla sun luo, mutta mä nyyhky tuli, yrittihän Veera kasata itseään, mutta kyyneleet valuivat poskilla ja hän antoi niiden tulla. Mä rakastan sua. Vieläkin. Anna anteeksi. Pyydän.
Sanat tulivat nopeasti, epäselvästi, kuin olisi ollut pakko saada kaikki sanotuksi ennen kuin usko loppuu eikä pysty enää jatkamaan. Kaikki selitykset, puolustukset ja toiveet olivat tiivistyneet noihin muutamaan ytimekkääseen lauseeseen.
Hän halasi Aapoa, painoi itsensä kiinni tämän rintaan kuin olisi voinut syleilyllä ottaa takaisin nämä kadonneet vuodet. Hetkeksi kaikki muu melu, ohikulkijat, aika hävisi. Oli vain hänen lämpönsä ja kuumeinen toivo, että Aapo ottaisi hänet takaisin.
Aapo ei irrottanut aivan heti. Vain sekunnin ajan tuntui, että toinen olisi hellittänyt hartiat laskeutuivat, kädet vähän liikahtivat, kuin nekin haluaisivat vastata halaukseen. Siinä hetkessä Veeran toivo roihusi: ehkä kaikki voisi vielä korjaantua, ehkä heidän välillään on vielä jotain…
Mutta se hetki meni ohi. Aapo tarttui häntä olkapäistä, irrotti lempeästi mutta liian varmasti. Kasvoissa pysyi se tyyni, vieras ilme ja katse oli kova ja kylmä. Niissä silmissä ei ollut enää sitä poikaa, jonka kanssa Veera joskus oli nauranut mahansa kipeäksi ja rakentanut pilvilinnoja. Nyt siinä oli aikuinen mies, johon ei päässyt enää käsiksi.
Mee pois, Aapo kuiskasi hiljaa hänen korvaansa.
Ääni oli niin vailla tunnetta, ettei olisi voinut uskoa tämän sanovan sitä kenellekään tärkeälle. Ihan kuin Veera olisi ollut tuntematon ihminen.
Mä vihaan sua, Aapo lisäsi hiljaa, ja nyt silmissä vilahti inhoa, jota ei voinut enää peitellä.
Aapo kääntyi ja käveli pois. Veera jäi seisomaan kadulle kuin salaman iskemänä. Maailma jatkoi vieressä omaa menoa: ihmiset kiirehtivät, liikenteessä tööttäiltiin, jossain puistossa lapset nauroivat. Joku vilkaisi Veeraa oudosti: mitä tuo tyttö oikein tuossa seisoo, kyyneleet poskilla ja täysin kalpeana? Mutta Veera ei huomannut mitään muuta.
Hän kuuli vain Aapon askelten kaikumisen, joka vähitellen vaimeni, ja oman hengityksen katkonaisen, surkean, avuttoman. Jokainen sekunti venyi ikuisuudeksi, ja päässä pyöri ainoastaan: Tässä se nyt oli. Loppu. Iäksi.
Veera harppoi kotiin, jalat tuntuivat painavilta ja jokainen askel otti koville mutta hän vain käveli suoraan eteensä tuijottaen. Mieli oli aivan tyhjä ei ajatuksia, ei tunteita, vain kaikuva sointi Aapon sanoja.
Kun Veera palasi äidin asuntoon, hän ei selittänyt mitään. Hiljaa käveli keittiöön, istui tuolille ja jäi ikkunasta ulos tuijottamaan. Äiti katsoi hänen turvonneita kasvojaan ja sammunutta ilmettään ei kysynyt, ei tentannut, vain huokaisi syvään, kuin olisi jo odottanut tämän päivän tulevan, ja laittoi veden kiehumaan. Veden humina ja tutun teen tuoksu tuntui yhtä aikaa arjelta ja jyrkältä vastakohdalta kaikkeen, mitä Veera sisällään kävi läpi. Se arjen tuttuus kuitenkin jotenkin veti vähän takaisin tähän hetkeen.
Hän ei antanut anteeksi, Veera kuiskasi pidellen lämmintä teekuppia. Höyry kosketti poskea, mutta hän ei oikein rekisteröinyt mitään. Sormet puristuivat kupin ympärille tiukemmin kuin yrittäen puristaa kiinni jostain, jota ei enää ollut. Katse pysyi teessä, joka valonsäteessä heijasteli lampun kellertävää hohdetta.
Äiti istui viereen, silitti hiljaa tytön olkapäätä. Liike oli pehmeä, tuttu niin kuin lapsena, kun ulkolenkillä kaatui tai riiteli ystävän kanssa. Yhtäkkiä Veera tunsi olevansa taas aivan pieni.
Tiesithän sä, että näin käy, äiti sanoi hiljaisesti, ei soimaten vaan enemmänkin surullisena.
Tiesin, Veera nyökkäsi, nosti vihdoin katseensa teekupista. Ääni oli tasainen, mutta sanomisessa oli väsymystä, vähän kuin olisi tuota lausetta mielessään pyöritellyt jo kauan. Mutta toivoin. Tyhmä minä, eikö?
Ei se oo tyhmyyttä, äiti vastasi lempeästi. Sä teit vaan sen valinnan, jonka itse näit parhaaksi. Aapo loukkaantui pahasti meni vuosia päästä siitä yli Hän muuttui kuin olisi lumikuningattaren jääpalanen iskenyt suoraan sydämeen. Sen jälkeen kukaan ei enää pystynyt siihen häneen oikein koskemaan.
Veera huokaisi syvään, laski kupin kädestään ja nojautui tuolin selkänojaan. Mieleen tulvahti kuvia seitsemän vuoden takaa.
Kaikki tuntui silloin niin helpolta. Hän oli kaksikymmentäkaksi toiveikas, tulevaisuuden uskoa täynnä, ja Aapo rinnallaan luotettava, hiljainen tukipilari, johon voi nojata missä tilanteessa vaan. Ei ollut kauniita sanoja, mutta Aapon teot puhuivat enemmän kuin mikään: aina valmiina auttamaan, kuunteli, tuki myös pikkuihmisissä jutuissa.
Mutta oli hänelläkin ongelma tai ainakin Veera piti sitä ongelmana. Aapo teki rakennuskeikkaa, opiskeli iltaisin, haaveili omasta firmasta. Suunnitelmat oli hyvät ja järkevät, mutta etenivät hitaasti ja vaati aikaa kun Veera taas ei jaksanut odottaa.
Ei, kyse ei ollut rahasta eikä pröystäilystä. Veera halusi lähinnä varmuutta: tietää että vuoden päästä, kahdenkin, hänellä olisi koti, työ, mahdollisuus elää omilla ehdoilla. Aapon kanssa kaikki tuntui liian epämääräiseltä: pätkätöitä, iltalukioita, haaveita jotka jäivät vielä haaveiksi.
Ja siksipä, kun setä Helsingistä tarjosi kunnon hommia, hän tarttui tilaisuuteen. Heti, sen kummemmin miettimättä. Se oli mahdollisuus, joka piti ottaa.
Toki asioissa oli puolensa, jotka Veera mieluummin unohti. Sille ajalle kun hän muutti Helsinkiin ja aloitti työt, ilmestyi myös Mikael menestynyt yrittäjä, lähes kaksinkertainen ikäänsä, varma vaikuttaja. Tapasivat sattumalta pikkujouluissa, joissa Veera tunsi itsensä vähän ulkopuoliseksi uudessa mekossaan, vanhempien kollegoiden joukossa. Mikael iski silmänsä heti kiinni: tuli viereen, jutteli, kyseli elämästä.
Hän ei säästellyt huomionosoituksia ei suuria ruusukimppuja, vaan pieniä kauniita kukkia ja lappuja: Suomen ihanin. Sitten kutsut ravintoloihin, joihin Veera aiemmin vain kurkisteli ulkoa, kiinnostavia teatterikäyntejä, lahjoja joita ei ennen ollut osannut edes kaivata: silkkihuiveja, koruja, korkkareita. Kaiken kruunasi se, että Mikael toisteli: Sä ansaitset parasta.
Aluksi Veera oli kiusaantunut, kieltäytyi lahjoista ja koitti selittää, ettei kaipaa mitään ylimääräistä. Mikael vain jatkoi, väittäen, että nämä olivat vain pieniä huomionosoituksia, hänen vilpitöntä ihailua. Ajan myötä Veera heltyi. Uusi, kiiltävä maailma imaisi mukaansa: illat herkutteluravintoloissa, taksikyydit, shoppailu ilman hintalapun tuijottamista. Kaikki tuntui kuin unelmalta, johon ei halunnut herätä.
Jossain vaiheessa Veera rupesi seurustelemaan Mikaelin kanssa. Ei hän mikään palava rakkaus ollut, vaan enemmänkin se helppo elämä ja huolettomuus. Mikael hoiti kaiken, Veeran ei tarvinnut enää miettiä, riittääkö vuokraan tai onko varaa työvaatteisiin. Kaikki oli mukavaa ja vaivatonta.
Ja kyllä se elämä tosissaan tuntui paremmalta. Niin paljon, että entinen, rakennusmiehenä paiskinut Aapo alkoi tuntua pikkumaiselta ja entinen rakkaus muuttui halveksunnaksi. Veerasta Aapo oli nyt tyhjäntoimittaja, joka ei koskaan saa mitään aikaan.
Kun Veera palasi ensimmäisen kerran Tampereelle, hän ei tullut Aapon vuoksi ei anteeksipyytämään tai edes moikkaamaan. Halusi jotain muuta: näyttää uudella elämällään, että oli tehnyt juuri oikean ratkaisun. Syvällä mielessä jyskytti ajatus: annapa kun näkee miten hyvin mulla menee oli arvoisa valinta, olen pätevä, osasin lähteä pois siitä epävarmuudesta.
Matkan suunnitelu oli viimeiseen asti. Kahvila valikoitui Aapon vakiopaikaksi, päälle Mikaelin antama arvokas mekko, sormessa iso kivi, kädessä juuri ostettu kassi. Aapon tullessa kahvilaan Veera huomasi tämän heti nauroi äänekkäästi jollekin vitsille ja kääntyi, että varmasti tulee huomatuksi. Katseet kohtasivat, ja siinä Aapon ilmeessä Veera näki sekaisin hämmennystä, kipua, ymmärtämättömyyttä kaikki mitä Veera oli itseltään kieltänyt. Silti hän piti katseensa, eikä väistänyt.
Se tuntui silloin voitolta. Oli todistanut (itselleen ja Aapolle), että ratkaisu oli oikea, että elämä on nyt mahdollisuuksia, luksusta ja turvallisuutta. Oli pakko uskotella itselleen, että hän oli tyytyväinen.
Mutta kun Aapo lähti ulos ja Veera jäi yksin pöytään, hiljaisuus laskeutui ympärille. Kun hän katsoi sormusta, laukkua ja Mikaelia joka höpisi edelleen jotain iski tyhjyys, jollaista ei ollut ennen tuntenut. Kaikki tämä ulkoinen hohto, lahjat, huomio tuntui yhtäkkiä turhalta ja teeskennellyltä. Hymy pysyi Veeran kasvoilla, mutta sisällä joku kuiskasi: Tämänkö vuoksi jätit kaiken?
***
Voitto maistui karvaalle se valkeni vasta ajan kanssa. Aluksi Mikael pysyi vielä jonkun aikaa parhaana versioinaan: ravintolaillallisia ja kukkia. Sitten innostus sammui, niin kuin kynttilässä ei enää riitä steariinia.
Ensiksi pienet ärsyttävät huomiot lämpimien sanojen sijaan napakat kommentit tai: Käy itse noutamassa kaupasta mitä haluat. Sitten alkoivat myös nalkutukset: Kannattais vähän huolehtia ulkonäöstä, Mikset voi puhua hillitymmin? Oot vähän maalaismainen. Vähän väliä tuli piikki ystävistä: Ai taas joku vanha lukiokaveri? Eikö olisi aika tutustua tärkeitä ihmisiä?
Mikaelista tuli yhä harvinaisempi näky. Hän saattoi olla poissa päiväkausia, viikkoja, Veera jäi tyhjään vuokra-asuntoon yksin. Veera istui iltaisin syvässä hiljaisuudessa, selaillen vaatekaappeja tai vain katsellen kaupungin valoja. Jos yritti puhua, hänet sivuutettiin:
Sait mitä halusit. Eikö riitä?
Veera yritti selittää käytöstään että Mikaelilla on kiireinen bisnes, että hän on väsynyt. Mutta syvällä sisällä tiesi totuuden. Hän oli vain yksi uusi lelu kaunis mutta pian tylsä. Kun viehätys katosi, ei kiinnostanut enää ollenkaan.
Veera kesti, kesti kaikki kovat sanat, tyhjät illat, pitkät poissaolot. Niellä piti, koska oli liian noloa myöntää: olin väärässä. Ja jos tunnustaa sen, on pakko myöntää, että ainoa oikeasti rakastanut mies jäi, koska Veera vaihtoi aitouden kiiltokuvaan.
Vähitellen kaikki se, mitä Veera oli pitänyt haaveen täyttymyksenä, muuttui merkityksettömäksi. Kalliit mekot jäivät kaappiin, korut laatikkoon, ravintolat tuntuivat vierailta ja hajuvedet oksettavilta.
Yhä useammin Veera huomasi ikkunasta katsellessaan miettimässä: Entä jos sittenkin… Mutta ajatukset piti tukahduttaa heti, niiden kanssa ei pystynyt elämään. Sillä seuraava kysymys olisi Mitä nyt?
Niinä yksinäisinä iltoina, kun aurinko laski ja talo oli täysin hiljainen, Veera mietti, miten kaikki se vakaa elämä, jota hän oli joskus toivonut, oli oikeasti tyhjää ilman ketään, jonka kanssa sen jakaisi ei ollut mitään.
Muistot palasivat yhä uudestaan Aapoon: käden karheus ja lämpö, leveä viaton hymy, rakkaus joka näkyi teoissa, puhe joka ei ollut suurta vaan aidosti uskoa Kyllä me pärjätään. Siinä uskossa Veera oli melkein uskaltanut uskoa kaikkeen
***
Kolmantena päivänä Veera suuntasi puistoon, johon he joskus Aapon kanssa menivät. Siinä oli edelleen sama kiven vieressä oleva penkki, jolla saatettiin istua ja höpötellä tuntikausia. Veera muisti Aapon sanoneen jonain syksynä: Haluaisin meille ison valoisaan kodin, missä aamuisin paistaa aurinko suoraan ikkunasta ja siellä on aina iloinen tunnelma. Silloin se kuulosti kaukaiselta, nyt siitä tuli kaihoisa kaipaus.
Hän pysähtyi, hengitti syksyn kirpeää ilmaa ja yritti kerätä ajatuksia, kunnes kuuli tutun äänen.
Veera?
Jarkko seisoi hänen edessään Aapon vanha ystävä. Jarkko näytti yllättyneeltä, mutta hymähti iloisesti.
Enpä odottanut näkeväni sua täällä, hän sanoi, kulmat koholla. Miten menee?
Veera epäröi hetken, yritti kuulostaa rennolta, mutta ääni vähän värähti vaikka kovasti koitti peitellä.
Ihan ok, hymyili, ja yllättävää kyllä, se ei ollut niin väkinäinen kuin pelkäsi. Tulimpahan katsomaan äitiä.
Jarkko nyökkäsi tarkkaillen, ei tentannut enempää. Viittasi vaan läheiseen penkkiin:
Istutaanko? Olin just lenkillä.
Veera suostui, ja kävelivät penkille. Jarkko jutteli omista touhuistaan ja kaupungin kuulumisista, ja hänen rauhallinen äänensä oli jotenkin helpottava. Veera kuunteli, välillä tokaisi lyhyesti, mutta mielessä liikkui vain: näin sitä palataan lapsuuden maisemiin törmäämään entisiin kavereihin.
Hetken päästä Jarkko hiljeni ja kysyi suoraan, mutta lempeästi:
Ootko nähnyt Aapoa?
Veera katsoi alas maahan, tipahti lehtikasoihin. Ei sanonut mitään hetkeen eilisen kohtaaminen ja Aapon kova katse välähti mieleen. Lopulta kuiskasi:
Näin. Eilen.
Mites meni? Jarkko kysyi.
Ei se halua olla missään tekemisissä mun kanssa, Veera sanoi hitaasti, jokainen sana painoi paljon. Äänestä kuuli, että hän yritti pitää asiat kasassa. Se vihaa mua.
Jarkko huokaisi, istui alas, nojasi kyynärpäät polviinsa ja katsoi kaukaisuuteen. Hetkeksi tuli hiljaista, ennen kuin hän alkoi rauhassa puhua:
Kyllä se otti koville silloin. Sä vaan katosit, et jättänyt sanaakaan. Se oli kuin isku selkään.
Veera puristi nyrkkejä, tunsi miten sisus jännittyi. Tiesi kyllä, mutta kuulla se toisen suusta teki kaiken raskaammaksi.
Olen pahoillani, hän kuiskasi hiljaa, katsetta nostamatta. Mä toimin väärin.
Jarkko katsoi hetken sivusta, ei kuitenkaan tuominnut.
Se yritti unohtaa. Kokeili seurustella muiden kanssa, muttei saanut ketään sydämeensä. Se sattui pahasti. Ja kun sä palasit… mä pelkäsin että kaikki menee rikki taas.
Veera nyökkäsi hiljaa. Hän kuvitteli Aapon yrittävän jatkaa elämäänsä, unohtaa, miten jokainen hetki muistuttaa Veerasta. Kipu tuntui pahemmalta: ei siksi, että Aapo kärsi, vaan koska tuska oli hänen syytään.
En mä tullut hakemaan anteeksiantoa, Veera sanoi värisevällä äänellä. Halusin vain, että se tietää: olen pahoillani. Kadun joka päivä. Mua vaivaa jatkuvasti: mitä olisi voinut olla ja mitä tulin tuhonneeksi.
Jarkko katsoi pitkään rauhallisesti, pohti sanojaan.
Ehkä se ei kaipaa sun katumuksia, hän sanoi hiljaa ja päättävästi. Jätä Aapo rauhaan, älä tule enää. Se oppi pärjäämään, vaikka ei ollut helppoa. Sun ilmestyminen vaan aukaisi kaikki haavat uudestaan. Se soitti mulle illalla ja oli humalassa. Sellaista en muista nähneeni vuosikausiin. Älä repäise auki vanhaa et enää auta.
Veera puri huultaan ja nyökkäsi. Hän tiesi Jarkon olevan oikeassa se, että hän palasi yllättäen ja yritti tavata Aapon, vain repi auki ne arvet, jotka toinen oli vuosien aikana juuri ja juuri saanut umpeen. Hän oli halunnut hyvää, mutta aiheutti vain uutta tuskaa.
***
Illalla Veera istui taas äidin ikkunan ääressä. Ulkona Tampereen valot syttyivät, katuvalot ja talojen ikkunat muodostivat värikkään verkon. Mutta mitään siitä Veera ei jaksanut nähdä. Päässä pyöri vanhoja hetkiä kuin elokuvan kohtauksia, joita ei saanut pysäytettyä.
Hän kuvitteli miten kaikki olisi voinut mennä ensimmäinen yhteinen vuokrakämppä, Aapon yrittäjyys, yhteiset unelmat, naurua ja pieni arjen onni. Ajatteli niitä hetkiä, joita ei koskaan saanut, sanoja joita ei sanonut, kosketuksia joita jäi vaille. Mutta mennyttä ei voisi enää muuttaa.
Seuraavana aamuna Veera lähti takaisin Helsinkiin. Hän pakkasi rauhassa, viivytteli viimeistä hetkeä. Äiti seisoi ovella, katsoi hiljaa, silmissä enemmänkin surua kuin torua.
Pidä huolta itsestäsi, äiti sanoi, kun Veera seisoi jo eteisessä laukku kädessä.
Veera nyökkäsi, suuteli äitiä poskelle, viipyi hetken, hengitti kodin tuttua tuoksua ja astui kadulle.
Juna-asemalla hän osti lipun Helsinkiin halusi ajalla rauhassa miettimään. Junan tasainen rytmi rauhoitti, ulkona vilahti Keravan asemia ja tuttuja järven rantoja. Ihmiset menivät arkeaan, joku kantoi Prismasta ostokset, toinen työnsi pyörää. Kaikki oli tavallista, mutta tuntui käsittämättömän kaukaiselta.
Siellä jossain, noissa kaupungin kulmilla, oli vielä ihminen, jota Veera rakasti enemmän kuin ketään koskaan. Hän oli jättänyt Aapon ilman selitystä, ilman hyvästejä. Ja nyt hänen täytyi hyväksyä, että Aapo oli mennyttä eikä paluuta enää ole…
***
Puoli vuotta kului. Veera jatkoi töitään Helsingissä, tapaili kavereita viikonloppukahveilla, vastaili äidin puheluihin. Päällisin puolin kaikki oli taas niin kuin kuuluukin: sama rytmi, samat paikat, samat puheenaiheet. Mutta sisällä kaikki oli muuttunut. Hän ei paennut enää menneisyyttään ei yrittänyt peittää sitä uusilla ihmisillä eikä uudella tavaralla. Hän katsoi historiaan suoraan, myönsi virheensä, otti vastaan kivun ja katumuksen.
Veera oppi heräämään ajatuksella: elämä jatkuu, vaikka menneisyyden virheitä ei voi korjata. Tein väärin mutta nyt on vain jatkettava. Siitä tuli arkea ei riemua, mutta jonkinlainen helpotus sai taas happea, pystyi katsomaan eteenpäin.
Eräänä iltana, kun Veera teki illallista, puhelin piippasi viestin merkiksi. Hän putsasi kätensä keittiöpyyhkeeseen, katsoi ruutua ja siinä oli tuntematon numero. Tekstissä vain yksi lause: “Mä en vihaa sua. Mutta en voi antaa anteeksi.”
Veera jähmettyi. Puristi puhelinta rintaansa vasten, sydän jäi lyömättä ja sitten alkoi hakata tuhatta ja sataa. Hän istuutui keittiön lattialle ja piti puhelinta lähellä, kuin voisi sen kautta tuntea jotain, mitä oli jo luullut menettäneensä.
Hän ei tiennyt mitä viesti tarkoitti mahdollisuus johonkin uuteen vai viimeinen hyvästi? Mutta ensi kertaa pitkästä aikaa tuntui, että heidän välillään oli vielä ohut, hauras lanka. Joku toiselta paikkakunnalta oli edelleen miettinyt Veeraa, joku oli päättänyt kirjoittaa, vaikka sattui. Joku ei ollut lyönyt ovea lopullisesti kiinni.
Veera hymyili kyynelten läpi arasti, epävarmasti, mutta aidosti. Ehkä tämä ei ollutkaan loppu. Ehkä joskus he voisivat jutella, rauhassa, ilman syytöksiä ja puolusteluja. Ehkä sanat löytyvät, joita kumpikin tarvitsi päästäkseen eteenpäin yhdessä tai erikseen.
Ja nyt nyt riitti, että tietää hänen vielä joskus miettineen. Että siellä jossain, satojen kilometrien päässä, joku muistaa Veeran osana omaa tarinaansa eikä pelkästään virheenä vaan myös osana elämää.
Siihen oli hyvä jäädä.
