He nauroivat hänen halvalle takilleen kunnes kuulivat totuuden
Maailmassa, jossa logot ja hintalaput ovat kuninkaita, suomalainen osaa joskus unohtaa itse asian: ihmisyyden. Tapahtui kerran Helsingin hulppeimmassa hotellissa suljettu hyväntekeväisyysilta, jonne pääsi vain erittäin valikoitu porukka.
Kristallikruunut säkenöivät, kun Johanna kiskoi päällensä kullanhohtoisen iltapuvun ja hänen seuralaisensa Tapio kulautti keräilyharvinaista viiniä. He kommentoivat porukkaa varsin viihdyttävään, vähän happamaan suomalaistyyliin. Tunnelma kuitenkin lässähti, kun ovelta tepasteli nuori nainen etunimeltään Sini. Sinin yllä roikkui vaatimaton, jo parhaat päivänsä nähnyt beigenvärinen villakangastakki ja jalassa olivat aivan tavalliset matalat kengät.
Johanna, jonka kasvoilta näki että hän arvosti merkkilaukkuja enemmän kuin mummon ohjeita, pysäytti Sinin keskelle aulan loistoa. Tapio kurottautui kuiskaten, mutta enemmänkin metelöiden:
“Tuliko siivooja sisään väärästä ovesta vai onko lakko päällä?”
Johanna astui askeleen eteenpäin, vilkaisi Sinin kenkiä kuin olisi nähnyt kuraisen porkkanan vaatekaupassa, ja totesi:
“Kultaseni, keittoruokaa saa kolme korttelia tuohon suuntaan. Et oikein istu tämän illan visuaaliseen ilmeeseen.”
Sini ei edes räpäyttänyt silmäänsä. Hän katseli Johannan silmiin silmänräpäystäkin epäröimättä ja siitä huokui enemmän arvokkuutta kuin koko juhlasalin kultauksesta.
Juuri silloin paikalle tepsutti onkivavan lailla arvokkaasti vanhempi mies, perustajakokouksen näköinen, kallis puku päällä herra Aalto, säätiön johtaja. Hän ei ollut huomaavinaankaan Johannaa tai Tapiota, jotka yrittivät asettautua vastaanottokappaleeksi. Aalto pysähtyi Sinin eteen ja nyökkäsi syvään:
“Rouva Mäkinen! Anteeksi kiire, yksityiskone ehti ennen aikataulua. Sitten kun sopimus holding-yhtiöstä on allekirjoitettu, niin juodaan taas kahvit.”
Johannan leuka rojahti alas sellaista tahtia, että leukakramppi oli lähempänä kuin Stockan Ale. Viinilasi lipsahti sormista ja kilahti marmorilattialle kuin viileä muistutus todellisuudesta.
Loppuhuipennus:
Sini nappasi assistentiltaan kuulakärkikynän, raapusti nimensä sopimukseen ei ollut kiire ottaa takkiaan pois.
Hän kääntyi Johannan puoleen ja sanoi rauhallisella, mutta kohtuullisen hyytävällä äänellä:
“Niin muuten, Johanna. Tämä tilaisuus ei ole enää sinun käsialaa. Ostin juuri tämän rakennuksen sekä miehesi firman. Estetiikkasi ei oikein mahdu enää meidän kuvioihin. Vartijat, voisitteko ystävällisesti saattaa nämä ihmiset ulos?”
Tapio ja Johanna seisoivat huuli pyöreänä, kun järjestyksenvalvojat kohteliaasti mutta päättäväisesti johdattivat heidät ulos pohjoismaista iltaa kohden.
Opetus: Älä koskaan arvioi ihmistä takin perusteella. Vanhan villakangastakin taskusta voi löytyä avaimet paikkaan, jossa huomenna päätetään kohtalosi ja jossa ei välttämättä juoda enää sinun valitsemaa punaviiniä.
