Päiväkirjani, 20. elokuuta
Tänään piti olla elämäni onnellisin päivä minun ja Kaisan hääjuhla Helsingissä. Kaikki oli järjestetty viimeisen päälle: upea juhlasali Kaivopuistossa, pitkän pöydän ympärillä Helsingin hienointa väkeä, koristelut, joiden hintaan olisi voinut ostaa asunnon Lauttasaaresta. Mutta koko tämän kiiltävän pinnan alla odotti karvas totuus, joka paljastui keskellä juhlaa.
Kaikki alkoi, kun istuimme pääpöydässä. Kaisalla oli yllään uniikki Marimekko-mekko ja hymyili ympärilleen kuin juhlan kuningatar. Mutta kun kuvaaja hetken vilkaisi toisaalle, Kaisa kumartui lähemmäs minua ja puhui niin kylmästi, että jäädyin paikoilleni:
**Katso nyt häntä. Näetkö, miten tuo halpa mekko pilaa kaikki kuvani? Pyydä kuvaaja rajaamaan hänet pois tai käske hänet istumaan salin perälle.**
Seurasin katseellaan äitiäni, joka istui keskellä salia. Hänellä oli vanha sininen juhlamekko, käsissä elämän tuomat uurteet, ja hän piti hermostuneesti kiinni pöytäliinasta. Äiti näytti vaivautuneelta kaiken sen ylellisyyden keskellä, mutta hänen silmissään paloi hiljainen, ylpeä rakkaus minua kohtaan.
Tunsin sydämeni lyövän jälleen tyhjää. Vilkaisin vielä kerran täydellistä pukuani, ja muistin äidin tyhjät sormet. Kuiskasin hiljaa:
**Äiti möi ainoan kultasormuksensa, jotta minulla olisi varaa tähän pukuun.**
Kaisa vain mulkaisi minua ja naurahti halveksuvaan sävyyn:
**Entä sitten? Se ei oikeuta hänelle pilata minun juhlaani. Hoida asia heti.**
Siinä hetkessä sisälläni läikähti. Otin rintapielestäni kalliin neilikan ja pudotin sen osoituksena suoraan Kaisan eteen.
**Minä hoidan.** Sanoin ja nousin, selkä suorana.
Koko juhlasali hiljeni, kun kävelin pois pääpöydästä. Kaisa jäi järkyttyneenä istumaan hän kuvitteli varmasti, että menen komentamaan äitiä. Mutta pysähdyin äitini vierelle, polvistuin ja otin hänen kätensä käsiini. Suukotin niitä, ääneen, kaikkien kuullen.
Äiti, anna anteeksi. Tule pois, täällä kukaan ei ansaitse rakkauttasi.
Nostin äidin ylös ja kuljimme yhdessä ovelle. Takaani kuului Kaisan hysteerinen huuto:
Markku! Mihin sinä menet? Palaa heti!
Käännyin hetkeksi, katsoin Kaisa suoraa silmiin ja sanoin:
**Ehkä olet oikeassa, Kaisa esteettisyys on tärkeää. Minun elämässäni ei enää ole tilaa näin rumalle sielulle. Häitä ei tule.**
Astuin ulos äidin kanssa, jättäen juhlat ja sulhasenpaikan sinne. Kultaisten koristeiden loisteessa yksin istui täydellisen epäaito morsian. Menetin ehkä puolison, mutta pidin kiinni arvokkaimmasta omasta kunniastani ja rakkaudesta äitiini.
Teitkö sinä samoin, jos olisit ollut minä? Jatkan miettimistä.
