Olen nyt kolmekymppinen ja ymmärrän, että kaikkein kipein petos ei tule vihamiehiltä. Se tulee niiltä, jotka ovat vakuuttaneet olevansa kuin siskoja sinulle. Yhdeksän vuoden ajan minulla oli yksi, niin sanotusti “paras ystävä”.
Sellainen ystävyys, joka tuntuu perheeltä. Hän tiesi kaiken minusta. Olimme itkeneet yhdessä, nauraneet aamuun asti, puhelleet haaveista, peloista ja tulevaisuudesta. Kun menin naimisiin, hän oli ensimmäinen, joka halasi minua ja sanoi:
Sinä ansaitset tämän. Hän on hyvä mies. Pidä hänestä huolta.
Silloin se tuntui aidolta. Mutta kun nyt katson menneisyyttä, ymmärrän, ettei kaikki toivo sinulle onnea. Jotkut vain odottavat, että elämäsi horjuu.
En ole koskaan ollut mustasukkainen ystävästäni mieheni vuoksi. Olen aina ajatellut, että jos nainen tietää arvonsa, ei ole syytä huoleen. Ja jos mies on rehellinen, epäilys ei ota tilaa. Ja minun mieheni ei koskaan antanut aihetta epäillä mitään. Ei koskaan.
Siksi se, mitä tapahtui, iski kuin kylmä vesi. Eikä se tullut äkkiä. Se tapahtui hiljaa, vähitellen. Pienin elein, jotka ohitin, koska en halunnut olla “vainoharhainen”.
Ensimmäinen muutos oli tapa, jolla ystäväni alkoi tulla meille. Ennen kaikki oli luontevaa, olimme viettäneet iltoja tyttöporukalla, juoneet kahvia ja puhuneet. Sitten yhtäkkiä hän alkoi pukeutua ylenpalttisesti. Korkeat korot, tuoksuva hajuvesi, mekot. Ajattelin vain, naisiahan me olemme.
Mutta sitten tuli toinen muutos. Hän astui sisään ja katsoi ensin miestäni, ei minua. Ensimmäinen hymy oli hänelle:
Oi, oletpa komea, miten tuo on mahdollista?
Naurahdin, mukamas leikillä. Ja mieheni vastasi kohteliaasti:
Hyvin kiitos.
Ajan kuluessa hän alkoi kysellä mieheni työajoista, voinnista, huolista:
Työpöytäsi taitaa olla taas myöhään?
Oletko kovin väsynyt?
Hoitaako hän sinua hyvin?
Hän tarkoittaen minua. Ei “vaimosi”, vaan “hän”. Tässä kohtaa sisimpäni kiristyi. Mutta en pidä riidoista. Uskon aina sovinnollisuuteen. Enkä halunnut uskoa, että läheisin ystäväni voisi ajatella muuta kuin ystävällisesti.
Aloin aistia pieniä muutoksia. Kun olimme kolmisin, hän puhui kuin olisin sivustakatsoja. Ikään kuin heillä olisi “erityinen yhteys”. Ja pahinta oli, ettei mieheni tajunnut. Hän on niitä, jotka eivät osaa ajatella pahaa. Lohtua toi pitkään tämä. Kunnes viestit alkoivat.
Yhtenä iltana etsin valokuvaa mieheni puhelimesta en ole niitä, jotka tonkii salaa, halusin vain lomakuvan julkaistavaksi. Silloin näin keskustelun, ystäväni nimellä. Viimeisin viesti häneltä:
“Kerro rehellisesti… Jos et olisi naimisissa, valitsisitko minut?”
Istuin sohvalla, enkä saanut silmiä irti siitä. Luin kolme kertaa. Katsoin päivämäärän, sama päivä. Sydämeni löi oudosti ei kovaa, vaan ontosti. Menin keittiöön, missä mieheni teki iltateetä.
Voinko kysyä jotain?
Tietenkin.
Katsoin häntä suoraan.
Miksi hän kirjoittaa sinulle tuollaisia?
Mieheni näytti hämmentyneeltä.
Millaisia?
En edes korottanut ääntäni, pysyin rauhallisena.
“Jos et olisi naimisissa, olisitko valinnut minut?”
Mies kalpeni.
Sinä… luit puhelimestani?
Kyllä. Sattumalta. Mutta ei tuollainen ole sattumaa. Tuo ei ole normaalia.
Mieheni hermostui.
Hän vain… vitsaili.
Naurahdin hiljaa.
Tuo ei ole vitsi. Se on koetusta.
Ei meidän välillä ole mitään, vannon.
Hyvä. Mitä vastasit hänelle?
Hän vaikeni. Se hiljaisuus sattui enemmän kuin mikään.
Mitä vastasit? kysyin uudestaan.
Hän käänsi katseensa.
Kirjoitin, että älä puhu tuollaisia.
Näytä minulle.
Siinä vaiheessa hän sanoi:
Ei ole tarpeen.
Kun ihminen alkaa salata, silloin se juuri on tarpeen. Otin puhelimen hänen vierestään, ilman kohtauksia. Ja näin vastauksen:
“Älä laita minua tuollaisiin tilanteisiin… tiedät, että arvostan sinua.”
Arvostan. Ei “lopeta”. Ei “kunnioita vaimoani”. Vaan “arvostan”.
Katsoin miestäni.
Ymmärrätkö miltä tuo kuulostaa?
Älä tee tästä mitään isompaa…
Tämä ei ole turhaa. Tämä on raja. Ja sinä et sitä laittanut.
Hän yritti halata.
Anna olla… ei riidellä. Hän on yksin, hänellä on vaikeaa.
Peräännyin.
Älä tee minusta syyllistä, vaan reagoin. Ystäväni kirjoittaa miehelleni, miltä “jos”. Se on nöyryyttävää.
Hän lupasi:
Puhun hänen kanssaan.
Uskoin jälleen. Olen sellainen, joka uskoi. Seuraavana päivänä ystäväni soitti. Hänen äänessään hunajaa:
Rakas, pitää tavata. Ymmärrettiin väärin.
Istuttiin kahville. Hänellä oli se viaton katse, jota hän aina käytti.
En tiedä mitä kuvittelet… Olemme vain kirjoitelleet. Hän on ystävä.
Hän on ystäväsi. Mutta minäkin olen.
Sinä käännät kaiken.
En käännä. Minä näin.
Huokaus, draamaa.
Tiedätkö mikä sun ongelma on? Olet epävarma.
Sananiskuja. Ei siksi, että se olisi totta. Vaan siksi, että se oli hänelle helppoa. Siinä klassinen puolustus: jos reagoit, olet “hullu”.
Katsoin rauhallisena.
Jos ylität rajan avioliitossani vielä kerran, ei tule enää puhetta. Se loppuu.
Hän hymyili.
Tottakai. Ei toistu.
Siinä olisi pitänyt lopettaa usko. Mutta usko voittaa, kun on helpompaa uskoa.
Kului pari viikkoa. Ystäväni etsi minua harvemmin. Lähes ei viestejä. Ajattelin; ehkä tämä on ohi. Kunnes eräänä iltana näin jotain, joka vihloi.
Olimme vanhemmillani kylässä. Mieheni oli jättänyt puhelimen pöydälle, kun äitinsä soitti. Näyttö syttyi.
Viestissä luki:
“En saanut unta eilen. Ajattelin sinua.”
Siinä hetkessä ei tehnyt kipeää. Tuli vain selvää. Selväksi kaikki.
En itkenyt. En myöskään tehnyt kohtausta. Tuijotin vain näyttöä. Ei tuntunut, että katsoin puhelinta. Katsoin totuutta.
Laitoin puhelimen laukkuuni. Odotin, että päästään kotiin.
Kun ovi sulkeutui, sanoin:
Istu alas.
Hän hymyili.
Mikäs nyt?
Istu.
Hän ymmärsi. Istui. Otin puhelimen, asetin eteen.
Lue.
Hän vilkaisi, kasvojen ilme muuttui.
Ei… tuo ei ole mitä ajattelet.
Älä tee minusta idioottia. Kerro totuus.
Hän alkoi selittää.
Hän laittoi viestejä… En vastannut samalla lailla… Hän on herkkä…
Keskeytin.
Haluan nähdä koko keskustelun.
Hän puristi leukaansa.
Nyt menee liian pitkälle.
Naurahdin.
Liian pitkälle kun haluan totuuden aviomieheltäni?
Hän nousi.
Et luota minuun!
En, koska annoit syyn olla luottamatta.
Hän lopulta myönsi ei sanoilla, vaan eleellä. Avaa keskustelun.
Ja minä näin. Kuukausien viestit. Ei joka päivä. Ei suoria tunnustuksia. Mutta sellaisia, joista rakennetaan silta.
Silta kahden ihmisen välille:
“Miten menee.”
“Ajattelin sinua.”
“Vain sinulle voin puhua.”
“Vaimoni ei aina ymmärrä.”
“Vaimoni” mutta aina minä.
Ja pahin lause mieheltäni:
“Joskus mietin, millainen elämä olisi ollut, jos olisin tavannut sinut ensin.”
En saanut henkeä. Hän tuijotti lattiaa.
En ole tehnyt mitään… Ei olla nähty…
En kysynyt, ovatko he tavanneet. Vaikka eivät olisikaan, se oli petos. Hiljainen, mutta petos.
Istuin tuolille. Jalat pettivät.
Sinä lupasit puhua hänelle.
Hän kuiskasi:
Yritin.
Ei. Sinä vain toivoit, ettei selviäisi.
Sitten hän sanoi jotain lopullista:
Sinä et saa pakottaa minua valitsemaan teidän välillä.
Katsoin häntä pitkään.
Minä en pakota. Sinä valitsit, kun päästit tämän alkamaan.
Hän alkoi itkeä oikeasti.
Anteeksi… En tarkoittanut…
En huutanut. En nöyryyttänyt. En kostanut. Nousin, menin makuuhuoneeseen, aloin pakkaamaan vaatteitani.
Hän tuli perässä.
Älä lähde.
En katsonut.
Minne menet?
Äidin luo.
Yliampuvaa…
Tuo “yliampuvaa” tulee aina, kun totuus on vaikea hyväksyä.
Sanoin hiljaa:
En liioittele. En vain halua elää kolmen välillä.
Hän polvistui.
Blokkaan hänet. Lopetan kaiken. Lupaan.
Katsoin häntä ensimmäistä kertaa.
En tahdo, että blokkaat häntä minun takia. Vaan siksi, että olet mies. Että sinulla on rajat. Sinulla ei ollut.
Hän vaikeni. Otin laukun.
Pysähdyin ovella ja sanoin:
Pahinta ei ole se, mitä kirjoitit. Pahinta on, että jätit minut ystäväksi naiselle, joka huomaamatta yritti syrjäyttää minut.
Lähdin. En siksi, että olisin luopunut avioliitosta, vaan koska en halunnut taistella yksin siitä, mikä kuuluisi olevan yhteinen.
Ja ensimmäistä kertaa vuosiin sanoin itselleni:
Parempi on, että totuus sattuu, kuin että valhe lohduttaa.
Miten itse toimisit minun asemassani antaisitko anteeksi, jos mitään fyysistä ei tapahtunut, vai onko tämä jo petos?
