Toivo ei kadonnut äkkiä. Kokonainen vuosi kului ilman minkäänlaista tietoa hänestä… Me etsimme häntä kaikkialta. Laitoimme ilmoituksia pylväisiin, soitimme löytöeläintaloihin, soitimme loputtomasti ympäriinsä. Lopulta emme enää sanoneet “kun hän palaa” vaan aluksi ihan hiljaa: “jos hän palaa.
Oli kulunut vuosi ilman pienintäkään viestiä kissastani. Me kierreltiin kaupungilla, kyseltiin naapureilta, ripusteltiin lappuja postilaatikoihin, soitimme joka paikkaan, missä voisi olla kadonnut lemmikki. Pikkuhiljaa koti täyttyi hiljaisuudella, jonka hän oli jättänyt jälkeensä. Opin elämään sen kanssa, vaikka sydämessä oli aina tyhjä paikka.
Toivo ei murtunut yhtäkkiä, vaan kuihtui pienemmäksi päivä päivältä. En enää uskaltanut enää edes ajatella ääneen, että hän palaisikin. Jospa sittenkin?
Ja sitten, yhtenä ihan tavallisena päivänä, se tapahtui.
Pyöräilimme rauhassa, en oikeastaan odottanut mitään. Ja sitten näin kissan polulla edessämme. Jokin hänen olemuksessaan vetäisi minut pysähdyksiin. Kai se oli tuttu tapa liikkua, ihan kuin aika olisi pysähtynyt. Huusin automaattisesti hänen nimeään: Sampo.
Hän pysähtyi.
Katsoi taakseen.
Ääni, jonka Sampo päästi, oli käheä, syvä ja täynnä tunnistamista. Samassa minuun vyöryi tunneaalto, jollaisia en ollut tuntenut pitkään aikaan. Hän lähti juoksemaan kohti. Pudotin polkupyörän ja menin polvilleni, kun Sampo hyppäsi syliin. Hän raapi takkia, aivan kuin pelkäisi joutuvansa katoamaan uudestaan. Painoi päänsä sydäntäni vasten, kehräsi ja tärisi samaan aikaan.
Vuoden erossaolo ei ollut muuttanut mitään. Ei ainakaan Sampolle.
On olemassa yhteyksiä, joita aika ei murenna. Ne pysyvät, odottavat hiljaa. Ja kun rakkaus löytää tiensä kotiin, se tietää tarkkaan mihin kuuluu palata.
Jos sinäkin uskot, että oikea rakkaus ei katoa, jätä ajatuksesi tähän päiväkirjan sivulle.
Jaa tarina ystävillesi…
