Nainen lähti kotoa, jättäen miehensä ja lapsensa – kaksi päivää myöhemmin sai kirjeen Kun isä palasi töistä, hän päätti katsoa rauhassa jalkapalloa – ilman kotitöitä tai vanhemmuuden vastuuta. Hän ei halunnut laittaa huutavia lapsia nukkumaan. Tänä iltana kaikki kuitenkin muuttui – ovi pamautettiin ja vaimo lähti menetettyään malttinsa. Lapset jäivät isälle. Sohvalla oluttansa nauttivan miehen rauha rikkoutui kertaheitolla. Tällaisen kirjeen mies kirjoitti vaimolleen muutamaa päivää myöhemmin: “Rakas, Meillä oli riita muutama päivä sitten. Tulen kotiin väsyneenä kello kahdeksalta, halusin vain käydä sohvalle katsomaan matsia. Sinulla oli huono päivä ja olit valtavan väsynyt. Lapset huusivat ja riitelivät, kun yritit saada heitä nukkumaan. Laitoin telkkarin kovemmalle, etten kuulisi heitä. ‘Et kai kuole, jos autat vähän ja osallistut lasten kasvattamiseen?’ kysyit, vaimentaen ääntä. Turhautuneena vastasin: ‘Olen tehnyt koko päivän töitä, jotta sinä voit olla kotona leikkimässä nukkekodilla’. Syntyi riita, argumentteja tuli peräkkäin. Itkit väsymyksestä ja suuttumuksesta. Sanoin asioita. Huusit, ettet jaksa enää. Sitten juoksit ulos kotoa, jättäen minut lasten kanssa. Minun oli pakko ruokkia ja nukuttaa heidät itse. Seuraavana päivänä et palannut. Otin vapaata töistä ja jäin kotiin lasten kanssa. Jouduin kokemaan kaikki itkut ja valitukset. Juoksin koko päivän ympäriinsä, en ehtinyt edes käydä suihkussa. Olin koko päivän kotona, enkä voinut puhua kenenkään aikuisen kanssa. En saanut nauttia ruokarauhasta – lapsista piti huolehtia koko ajan. Olin niin loppu, että olisin voinut nukkua 20 tuntia putkeen, mutta se oli mahdotonta – joku lapsista heräsi ja huusi muutaman tunnin välein. Kaksi päivää ilman sinua sai minut ymmärtämään kaiken. Tajusin, miten uupunut olet. Ymmärsin: äitiys on jatkuvaa uhrautumista. Tiedän nyt – se on paljon raskaampaa kuin olla kymmenen tuntia töissä tekemässä isoja taloudellisia päätöksiä. Tajusin, että uhrasit oman urasi ja taloudellisen itsenäisyytesi ollaksesi lastesi kanssa. Tajusin, miten vaikeaa on, kun talous ei ole käytettävissäsi vaan on kumppanin käsissä. Tajusin, että joudut jäämään pois juhlista, jumpasta ja lempiharrastuksista. Et saa edes nukkua kunnolla. Tiedän, miltä tuntuu olla päiväkausia kotona lasten kanssa ja menettää ajaa ohi maailman asioista. Ymmärrän, miksi tunnet loukkauksen, kun oma äitini kritisoi kasvatusmenetelmiäsi – kukaan ei tunne lapsia yhtä hyvin kuin heidän oma äitinsä. Nyt tiedän, että äideillä on yhteiskunnan suurin vastuu, mutta valitettavasti kukaan ei arvosta eikä kiitä siitä. En kirjoita tätä vain kertoakseni, että ikävöin sinua. En halua, että elämässäsi kuluu yhtään päivää ilman näitä sanoja: “Olet rohkea, teet upeaa työtä ja ihailen sinua!” Vaimon, äidin ja kodinhoitajan rooli yhteiskunnassa on tärkein, mutta kaikkein vähiten arvostettu. Jaa tämä kirje ystävillesi, jotta alamme vihdoin arvostamaan maailman arvokkainta ammattia – äitiyttä.

10. lokakuuta

Tänään on kulunut kaksi päivää siitä, kun Aino lähti. En koskaan ajatellut, että tulisin kirjoittamaan tällaista päiväkirjaa, mutta nyt on pakko purkaa ajatuksiani.

Palasin töistä, väsynyt ja halusin vain avata Koffin, rojahtaa sohvalle ja katsoa Veikkausliigan matsia rauhassa ilman, että tarvitsisi huolehtia pikkulikkojen iltatoimista. Tytöt kinastelivat ja juoksivat ympäri olohuonetta. En edes yrittänyt saada heitä nukkumaan, vaan nostin television ääntä, jotta heidän kiljuntansa peittyisi.

Aino käveli keittiössä hermostuneena, kasvot kireänä, yritti saada tyttöjä rauhoittumaan yöpuulle. Hän mutisi minulle jotain, että voisitko edes kerran auttaa, ettet kuolisi jos osallistuisit lasten iltatoimiin. Hän tuli hiljentämään telkkarin, ja sitten.

Väsyneenä vastasin huonolla vitsillä, että olen ollut töissä koko päivän, jotta sinä voit leikkiä kotona koko päivän. Ja siitä alkoi riita. Sanoja sinkoili puolin ja toisin, Aino alkoi itkeä. Hän oli täysin lopussa. Hän huusi, ettei enää jaksa, paiskasi oven ja katosi yöhön.

Jäin tyttöjen kanssa yksin. Piti syöttää ja pestä, kuunnella kiukkuitkut ja surut, viedä sänkyyn. Kun aamu koitti eikä Aino ollut tullutkaan, soitin töihin, etten pääse. Siitä alkoi kaksi päivää, jotka muuttivat ihan kaiken.

Sain kokea kaiken: jatkuvaa itkua, kiukuttelua, lelua lattialla, kaakaota paidassa, naapurien ovella kolistelua. Päivät menivät juosten, en ollut tiennyt että vessaan ja suihkuunkin joutuu juoksemaan lastenhuudon kuuluessa taustalla. Ei ollut hetkeäkään rauhaa.

Oivalsin, miten yksinäiseltä tuntuu, kun ei saa vaihtaa sanaakaan aikuisen kanssa koko päivänä. Ruokailukin oli yhtä säätöä aina joku vaati jotain, eikä rauhallisesta kahvihetkestä ollut tietoakaan. Olin niin poikki, että olisin voinut nukkua 20 tuntia putkeen, mutta se oli mahdotonta taapero heräsi parin tunnin välein ja vaati syliä.

Kaksi päivää ja yksi yö ilman Ainoa sai minut näkemään kaiken eri valossa. Se, mitä Aino tekee, on jatkuvaa uhrautumista. Hän on luopunut urastaan ja omasta taloudellisesta vapaudestaan, jotta lapset saavat parhaan mahdollisen alun. Ymmärrän nyt, kuinka vaikeaa on, kun rahat ovat toisen tuloista kiinni ja kun kieltäytyy ystävien illanvietosta tai lenkiltä, koska joku perheessä tarvitsee aina enemmän.

Tiedän miltä tuntuu, kun oma äitini arvostelee Ainon kasvatustapaa, mutta tosiasiassa kukaan ei tunne lapsia niin kuin heidän äitinsä. Näen nyt, että äideillä on yhteiskuntamme suurin vastuu, mutta silti heidän arvostuksensa jää lähes aina huomiotta.

Kirjoitan tämän kaiken ei vain siksi, että ikävöin Ainoa valtavasti, vaan siksi että hänen kuuluisi kuulla nämä sanat:

Olet rohkea, teet upeaa työtä ja ihailen sinua.

Vaimon, äidin ja kodin ylläpitäjän rooli on tärkein mitä on, vaikka sitä ei juuri huomata. Jos vain voisin, kertoisin tämän jokaiselle ystävälleni jotta vihdoin ymmärrämme, kuinka arvokasta äitien työ todella on.