Kaksi kuukautta tarjosin ravintolaillallisia 56-vuotiaalle naiselle mutta heti kun kutsuin hänet kotiini, todellinen luonne paljastui
Viisi vuotta sitten erosin rauhallisesti ja totuin yksinelävään arkeeni. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, kuinka tyhjään asuntoon palaaminen alkaa käydä raskaaksi.
Olen 56-vuotias, kunto ja terveys ovat onneksi edelleen kohdallaan. Rekisteröidyin deittisivustolle toivoen löytäväni naisen, jonka kanssa jakaa arkea. Ensimmäisten viestien aikana kävi ilmi, että minulla kävi tuuri tapasin oikeasti kiinnostavan ihmisen.
Profiili oli yksinkertainen:
“Tuula, 56 vuotta, leski. Etsin rehtiä miestä vakavaan parisuhteeseen.”
Kuvassa oli herttaisen oloinen nainen ilman turhaa koreilua, ystävälliset silmät. Aloitimme viestittelyn nopeasti. Tein heti selväksi, että en kaipaa pitkiä virtuaalirunoiluita, vaan aitoa elämää yhdessä, ihan oikeasti yhteistä arkea ja vaikka yhteisiä lomamatkoja. Tuula oli samoilla linjoilla ja sovimme tapaamisesta Helsingin keskustassa tulevana viikonloppuna.
Ensimmäinen tapaaminen oli mukava. Kävelimme pitkään pitkin Esplanadia ja aurinko paistoi nätisti. Tuula kertoi työstään ja lapsenlapsistaan, minä kuuntelin kiinnostuneena. Hän oli rauhallinen eikä pulissut solkenaan arvostan sellaista. Vietimme myöhemmin iltaa kahvilassa, jossa tarjosin olen vanhaa koulukuntaa, ja jos mies kutsuu naisen ulos, hän maksaa laskun.
Meidän klassinen “suklaarasiat ja kukkakimput” -vaihe alkoi. Ostin säännöllisesti suklaata ja kukkia, mutta aikamme oli yhteistä. Joka perjantai ja lauantai suunnittelimme kiireisiä kulttuuri-iltoja. Rahaa paloi jonkin verran en valita, mutta jos laskisin kahden kuukauden aktiiviset illat, loppusumma ei olisi ihan pieni.
Kävimme Kansallisteatterissa ja sieltä suunnattiin aina syömään kunnolla. Viikot täyttyivät näyttelyistä, ulkoiluretkistä Nuuksioon, hyvistä illallisista Helsingin parhaissa ravintoloissa.
Yritin olla herrasmies, ja ajattelin, että läheisyyttä syntyy ajan kanssa. Tuula hymyili vienosti, otti käteni kainaloonsa kadulla ja sanoi:
Erkki, sinun kanssa on niin mukavaa, olet oikea herrasmies.
Tokihan se lämmitti mieltä.
Varoitusmerkkejä elokuvateatterissa
Jälkikäteen katsoen kaikki oli oikeastaan selvää hänen käyttäytymisestään.
Ensinnäkään hän ei koskaan ehdottanut kutsua minua luokseen. Ei kupposelle teetä, ei muuten vain. Selityksiä riitti: “On vähän sotkuista”, “Lapsenlapsi yökylässä”, “Olen niin väsynyt töiden jälkeen, mennään mieluummin kahvilaan.” Ajattelin ensin hänen vain olevan ujompi, ehkä yksin pitkään olleena naisen vaikea totutella miehen läsnäoloon. En silti painostanut.
Toisekseen, ikä nousi esiin puheissa välillä oudosti. Kun suunniteltiin ravintoloita ja matkoja, hän oli nuorekas ja aktiivinen, ehdotti reissuja kylpylään tai vesipuistoon. Mutta kun olin vähänkin viemässä keskustelua henkilökohtaisempaan suuntaan, esiin astui tiukkailmeinen “mummo”.
Yhden kerran leffateatterin viimeisellä rivillä laskin kokeillen käteni hänen polvelleen, ihan vain kevyesti. Hän siirsi sen tyynesti pois ja sanoi napakasti mutta kohteliaasti:
Erkki, ihmiset kyllä näkevät.
Tuula, salissahan on pimeää ja lähellä ei ole ketään, vastasin.
Silti, ei ole soveliasta mehän emme ole mitään teinejä.
Päätin kunnioittaa hänen arvojaan. Ehkä hän arvosti perinteitä, ajattelin, enkä halunnut painostaa. Mutta aloin silti olla hämmentynyt. Emme olleet enää teini-iässä, ja elämä on liian lyhyt vuosikausien ujostelulle.
Tuulan lempi aiheena olivat vaivat ja lääkitykset. Selkä kolotti, verenpaine heitteli toki se on normaalia näissä vuosissa. Mutta hän puhui niistä varsin näyttävästi, kuin olisi kehuskellut vaivoillaan. Koko illan saattoi kulua siihen, kummat kolesterolilääkkeet hänellä ovat nyt käytössä ja miten alaselkä kipeytyy pidemmällä kävelyllä.
Kuuntelin ja yritin olla empaattinen, ehdotin jopa hyvää lääkäriä. Mutta kun mainitsin käveleväni uimahalliin kahdesti viikossa kunnon ja mielen vuoksi, Tuula aidosti tuhahti:
Mihin moista rehkimistä enää tarvitsee? Sydämen vain hajotat. Tässä iässä pitää pötköttää sohvalla ja lukea hyviä kirjoja, eikä mulista kloorivedessä.
Itse en kuitenkaan halua päätyä sohvalle koko loppuelämäksi. Nautin aktiivisuudesta.
Totuuden hetki ja yllättävä luento häpeästä
Eilen päätin, ettei enää kannata venyttää. Kaksi kuukautta yhdessä on ihan riittävä aika selvittää, voisiko tästä tulla oikea parisuhde.
Illallistimme tunnelmallisessa georgialaisravintolassa, maistelimme khinkaleja ja hyvää viiniä. Oli iloinen ilta, hän nauroi ja kertoi hauskoja sattumuksia työpaikaltaan. Ajattelin, että jos koskaan on aika kunnolliselle keskustelulle, se on nyt.
Sateinen ilta, autossani oli lämmintä ja taustalla soi rauhallinen musiikki. Tartuinkin hellästi Tuulaa kädestä, ja tällä kertaa hän ei vetänyt kättään pois.
Tuula, mennäänkö minun luokseni? Keitetään teet, kuunnellaan musiikkia ja ollaan yhdessä.
Ilme muuttui oitis, keho jännittyi, hymy katosi ja kasvoille tuli juro ilme.
Erkki, mihin tällä oikein pyrit?
Sanon ihan suoraan: pidän sinusta. Olen vapaa, sinä olet vapaa. Olemme tavanneet jo yli kaksi kuukautta. On ihan normaalia toivoa läheisyyttä.
Tuula tempoili pitkän monologin iästä, häpeästä ja “henkisestä yhteydestä”, johon en ollut osannut varautua:
Ymmärrätkö itse, mitä ehdotat? Tämänikäisten pitäisi panostaa muuhun kuin tuollaiseen. Henkinen läheisyys tuki ja ystävyys sehän on tärkeintä. Mitä turhaa enää itsensä paljastaa ajatteles nyt, minulla on masua, sinulla pieni maha. Ei, ei meidän pitää elää arvokkaasti!
Tunsin itseni yhtäkkiä typeräksi, kuin olisin tehnyt jotain likaisen väärää.
Tuula, mitä ihmettä? Tässä iässä on hyväkin tehdä jotain muutakin kuin vahtia lastenlapsia ja kasvattaa tomaatteja. Olet ihan hyvännäköinen edelleen, ja käyn jumpalla ei tässä ketään tarvitse haudata elävältä. Miksi pelkäät, että elämä loppuu viisikymppisenä?
Noin varmasti rehelliset naiset ajattelevat, napautti hän. En voisi koskaan selittää lapsilleni, jos alkaisin taas miehen kanssa “sillä tavalla”.
Tässä vaiheessa minua alkoi suututtaa:
Oikeastaan et edes halunnut miestä rinnallesi. Kaksi kuukautta söit minun laskuuni, nautit autokyydistä ja teatteri-illoista. Mutta läheisyyden hetkiin olet kuin jääkalikka. Silloin kaikki on väärin.
Hän punastui, lähinnä suuttumuksesta.
Kuvitteletko, että olen velvollinen antautumaan, kun olet vienyt syömään?
Ei nyt liioitella, totesin rauhallisesti. Olen toiminut hyvin eikä kukkakimppuja ja illallisia harrasteta vain pelkän ystävyyden nimissä. Sinä taas et tainnut koskaan haluta kuin mukavaa seuraa, lompakkoa ja autokyytejä.
Tuula nousi ripeästi ja paiskasi auton oven kiinni. En lähtenyt perään, sillä kaikki oli nyt selvää. Katselin, miten hän meni sisään rappuun ja tajusin olevani lähinnä pettynyt itseeni.
Pidän syvällisistä juttutuokioista, hyvästä kirjallisuudesta ja historiasta, mutta olen silti ihan elävä mies, jolla on iloa ja tunteita. En aio kieltää itseltäni elämisen iloa vain siksi, että jonkun päähän on pinttynyt vanhanaikainen häpeä kehostaan.
Poistin hänen yhteystietonsa ja oman profiilini koko deittipalvelusta. Nyt tarvitsen aikaa palautua tästä kaikesta.
Päätin, että ensi kerralla selvitän heti alkajaisiksi, osataanko elämän iloa arvostaa iästä huolimatta. Jos aiheesta aletaan heti pauhata vanhuudesta tai lastenlapsista ainoana elämänsisältönä, maksan oman osuuteni ja lähden.
Elämä ei lopu viidenkymmenen jälkeen sitä voi ja kannattaa elää täysillä. Jokainen tekee omat valintansa, mutta on turha etsiä lämpöä ja läheisyyttä toisen kustannuksella, jos oma sydän on suljettu.
Elämä opetti taas: rehellinen keskustelu kannattaa pitää heti alussa, sillä ajan tuhlaaminen kompromisseihin tekee hallaa molemmille. On tärkeämpää olla rehellinen itselleen kuin yrittää täyttää muiden odotuksia.
