Vasta vanhoilla päivillä lapseni muistivat, että heillä on äiti, mutta minä en koskaan unohda, miten he minua kohtelivat.
Kun mieheni lähti nuoren naisen matkaan, lapset asettuivat hänen puolelleen olihan hän arvostettu, suuren yrityksen toimitusjohtaja. Vuosikausia he eivät muistaneet minua lainkaan, ja minä jäin yksin, täysin omilleni. Vasta hiljattain entinen mieheni kuoli, ja silloin tuli ilmi, että hän oli jättänyt kaiken omaisuutensa nuorelle vaimolleen.
Silloin lapset hoksasivat, että minäkin olen vielä olemassa. Nyt he käyvät luonani usein, mutta minä kyllä tiedän syyn. Tytärkin on viime aikoina vihjaillut, että pitäisi jo miettiä tulevaisuutta ja testamenttia. He eivät tiedäkään, millaisen yllätyksen olen heille jättänyt. Totuus paljastuu vasta kuolemani jälkeen.
Vanhana lapset muistivat, että heillä on äiti, mutta minä en koskaan unohda sitä, miten he käyttäytyivät minua kohtaan.
Vuodet kuluivat, ja olin kuin kadonnut maailmasta. Lapsista tuntui, että olin heille vieras kuin olisimme puhuneet eri kieltä.
Avioero mieheni kanssa oli viimeinen naula väleihimme. He asettuivat hänen puolelleen olihan isä arvostettu mies, toimitusjohtaja.
Eikä heitä voi syyttää, olihan elämä isän kanssa mukavampaa. Minä jäin yksin: hylätty vaimo, unohtunut äiti.
Lapset unohtivat minut nopeasti. Sain heidän kuulumisiaan vain yhteisten tuttujen kautta: he viettivät hauskaa aikaa isän ja tämän nuoren vaimon kanssa. Yhdessä he matkasivat etelän lämpöön, söivät hienoissa ravintoloissa ja suunnittelivat elämää.
Minä jäin yksin hiljaiseen asuntooni. Jokainen uutinen särki sydäntäni kuin lasinsirut.
Lopulta ymmärsin: minun täytyy elää itseäni varten. Lähdin töihin ulkomaille. Ensimmäistä kertaa vuosiin koin vapauden tunnetta.
Vanhana lapset muistivat, että heillä on äiti, mutta minä en koskaan unohda heidän tekojaan.
Työurani lopulla olin säästänyt tarpeeksi muuttaakseni elämäni: palatessani Suomeen teetätin remontin, ostin uudet huonekalut ja kodinkoneet ja laitoin hieman rahaa sivuun vanhuuden varalle.
Sillä aikaa lapsillani oli jo omat perheensä. Kuulin heidän elämästään: suuret häät, lapsia, juhlia. Sitten tuli yllättävä uutinen entinen mieheni oli saanut sydänkohtauksen ja kuoli. Kaiken omaisuutensa hän oli testamentannut nuorelle vaimolleen.
Poikani ja tyttäreni jäivät tyhjän päälle. Suru vaihtui pian lämpöisiin muistoihin minusta.
Aluksi he alkoivat käydä luonani ja toivat pieniä lahjoja: suklaata, hedelmiä, kyselivät kuulumisiani. Otin heidät vastaan hymyillen, mutta sydämessäni tiesin: jokaisella on oma tarkoituksensa.
Olen nyt 72-vuotias. Olen terve, energinen ja tyytyväinen elämääni. Mutta hiljattain tytär alkoi taas vihjailla testamentista. Pari viikkoa myöhemmin kävi lapsenlapseni se, joka meni naimisiin noin vuosi sitten.
Mummi, eikö täällä ole yksinäistä? hän kysyi vilpittömän uteliaasti.
Ei, viihdyn täällä mainiosti, vastasin.
Mutta asunto on niin suuri, hän jatkoi. Varmaan on vaikea pitää se siistinä? Ehkä me muutettaisiin tänne mieheni kanssa? Sinulla olisi seuraa, meille helpompaa ei tarvitsisi maksaa vuokraa.
Hymyilin. Heidän laskelmoidut ajatuksensa olivat selviä.
Kuka sanoi, ettei tarvitse maksaa? vastasin rauhallisesti. Voin antaa teille hyvän alennuksen.
Lapsenlapseni meni hämilleen. Hän odotti varmaan, että toivottaisin heidät avosylin ja sanoisin: Ottakaa vain, olen iloinen. Mutta minulla on toinen suunnitelma.
Muutama vuosi sitten tein testamentin, jossa määräsin tarkkaan: asuntoni myydään kuolemani jälkeen ja rahat lahjoitetaan lasten syöpäsäätiölle.
Kun tytär sai tietää tästä, hän raivostui. Soitti ja huusi, syytti epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä, etten jätä mitään lapsenlapsille. Sen jälkeen poikakin ilmaantui, vihjaili varovasti, että pitäisi huolta minusta. Mutta heidän yllättävä rakkautensa ei lämmittänyt mieltäni.
Miten sinä olisit toiminut? Olisitko päästänyt lapsenlapsesi asumaan asuntoosi?
