Kolmekymmentä vuotta tein töitä tehtaassa, jotta lapsilla olisi parempi elämä. Seitsemänsilläkymmenilläni sain syntymäpäivälahjaksi kukkakorin kotiinkuljetuksella.
Seisoin tyhjässä asunnossa kukkakori sylissä ja itkin. Jos joku olisi sanonut minulle neljäkymmentä vuotta sitten, että juuri tällä tavalla viettäisin seitsemättäkymmenettä syntymäpäivääni, olisin pitänyt sitä huonona vitsinä. Mutta elämä osaa ironian eikä kysy, oletko valmis loppuhuipennukseen.
Sinä torstaina heräsin kuudelta, vaikka ei ollut mitään pakkoa nousta. Tottumus kolmekymmentä vuotta heräsin ennen auringonnousua ehtiäkseni aamuvuoroon tehtaalle.
Ompelemiani haalareita, työvaatteita, esiliinoja käytettiin ympäri Tamperetta, jolloin täällä oli monta tehdasta ja kaikissa istui naisia ompelukoneidensa ääressä, sormet neuloissa ja ajatukset lapsissa. Kenelle muullekaan me tätä teimme, kuin lapsillemme?
Mieheni Tapio, levätköön rauhassa, työskenteli VR:llä. Yhdessä pidimme kodin pystyssä. En valita olihan meillä kaikki tarvittava. Ensin pieni vuokra-asunto Kalevassa, myöhemmin kaksio Hervannasta.
Kaukolämpö, parveke parkkipaikan suuntaan. Lapset saivat aina puhtaat vaatteet, lämpimän aterian ja koulukirjoja. Marko kävi englannin tukiopetuksessa, Aino tietokonekurssilla. Tapio teki ylitöitä, minä tienasin iltaisin hieman lisää ompelemalla naapureille verhoja ja juhlapukuja.
Lopulta kaikki kannatti. Marko luki juristiksi, nyt omistaa pienen lakitoimiston Helsingissä. Aino perusti oman yrityksen Turkuun, markkinointialalle, en ihan koskaan ymmärtänyt täysin, mitä hän tekee, mutta ihmiset maksavat siitä ja se riittää. Olen ylpeä heistä. Oikeasti olen. Mutta ylpeys on viime aikoina maistunut kuin sokeriton kahvi melkein samanlaista, mutta jotain puuttuu.
Tapio menehtyi kahdeksan vuotta sitten. Sydän. Yhtäkkiä, ilman hyvästejä illalla nukkumaan, aamulla ei enää herännyt. Ensimmäisen vuoden ajan lapset soittivat päivittäin. Toisena vuonna viikoittain. Nykyään Marko soittaa sunnuntaisin lounaan jälkeen, jos ei unohda.
Aino kirjoittelee viestejä, lyhyitä kuin sähkösanomat: Äiti, mitäs kuuluu? Halit. Minä vastaan: Hyvää, kulta. Mitäpä muuta sanoisin? Että juttelen iltaisin telkkarille? Että lauantain ainoa puhekumppani on lähikaupan kassa?
Jännitin näitä syntymäpäiviä viikon. Tyhmä vanha akka leivoin juustokakun, sillä vanhalla äidin reseptillä. Ostin uuden pöytäliinan. Nostin kaapista esiin hääposliinit, joita on säästelty vain juhliin. Katoin neljä paikkaa. Marko lupasi koittaa päästä piipahtamaan, Aino taas viestitti, että katsoo mitä kalenteriin mahtuu.
Aamulla Marko soitti. Väsyneellä äänellä: Äiti, en ehdi, tuli yllättävä oikeusjuttu, se siirrettiin ensi viikolta tälle päivälle, en voinut kieltäytyä. Mutta lauantaina varmasti nähdään, eikös vaan?
Tunti myöhemmin tuli Ainolta tekstari. Ei edes soittanut. Äiti, markkinointiseminaari Oulussa, en ehdi, rakkaat synttärit, viikonloppuna juhlitaan!! Kolme huutomerkkiä. Kuin huutomerkit korvaisivat tyhjän tuolin.
Seisoin keittiössä katsoen kattausta. Juustokakkua. Iloista uutta auringonkukkapöytäliinaa, jonka ostin tuomaan valoa. Sitten aloin kerätä astioita pois. Lautaset kaappiin, liina viikattuna, kakku liinan alle.
Kolmelta ovikello soi. Kuriiri. Nuori mies, ehkä parikymppinen, tummansinisessä takissa. Kädessään valtava kukkakori ruusuja, liljoja, jotain muutakin, jota en tunnistanut. Ja kirjekuori: Rakkaimmalle Äidille, onnea ja terveyttä! Marko ja Aino.
Kuriiri hymyili. Onnea päivänsankarille! Joku rakastaa teitä paljon.
Otin korin vastaan. Oli painava. Nostin sen eteisen pöydälle ja suljin oven. Istahdin jakkaralle naulakon viereen. Ehkä siinä kului viisi, ehkä kaksikymmentä minuuttia. Kukat tuoksuivat niin voimakkaasti, että melkein pyörrytti.
Illalla soitti Hilkka ainoa naapuri, jonka kanssa enää puhun. Seitsemänkymmentäviisi, asuu kerrosta alempana, yksin kuten minäkin. Raija, tule synttärikahville, leivoin omenapiirakan. Menin. Juttelimme keittiössä iltakymmeneen. Hilkka ei kysynyt lapsista. Tiesi jo vastauksen.
Lauantaina Marko tuli. Yksin, ilman vaimoa ja lapsia. Oli kolme tuntia, josta tunnin puhui parvekkeella puhelimeen. Jätti eteisen kaapille kuoren, jossa oli seteleitä. Aino perui viikonlopun: Tuli yllättävää, äiti, mutta jouluna nähdään varmasti.
Ja silloin ymmärsin: ei lapseni ole rakkaudettomia. He rakastavat omaan tahtiinsa, omassa aikataulussaan, oikeussalien ja seminaarien välissä. He rakastavat minua aivan kuten minä rakastin ompelua rehellisesti, mutta katse kellossa. Kolmekymmentä vuotta tein töitä heidän hyväkseen ja iloitsin siitä, ettei heidän tarvitse elää kuten minun. Mutta kukaan ei kertonut, että paremman elämän hinta olisi tyhjä koti.
Juustokakun söimme Hilkan kanssa. Kukat kestivät viikon ja kuihtuivat. Markon kuoren laitoin pöytälaatikkoon, samaan missä Tapio aikanaan piti VR:n papereitaan.
Eilen ostin lipun retkelle Kuusamoon. Kaksi päivää, linja-autolla, senioreiden ryhmä. Hilkka lähtee mukaan. Kun kerroin tästä Ainolle puhelimessa, hän oli ihmeissään. Äiti, koska sä alat reissata?
Seitsemänkymppisenä, kulta, vastasin.
Puhelu hiljeni kolmeksi sekunniksi. Sitten Aino sanoi vain hienoa, äiti, ja vaihtoi puheenaihetta. Mutta ne kolme sekuntia hiljaisuutta merkitsivät enemmän kuin kymmenen huutomerkkiä viestissä. Tiedän, että hän sen vielä joskus ymmärtää. Ehkä vasta, kun oma tuoli jää tyhjäksi. Mutta aion elää siihen asti.
Minulla on seitsemänkymmentä vuotta. Minulla on jalat, linja-autolippu ja naapurissa ystävä, joka leipoo omenapiirakkaa. Tapio olisi sanonut: Raija, älä nurise, lähde matkaan. Ja niin minä lähden.
Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää omia polkujaan eikä odottaa muilta sitä, minkä voi löytää itselleen.
