Tiedätkös, joskus tuntuu niin kirkkaasti, miten elämä heittää eteen sellaisia mutkia, ettei tiedä, pitäisikö nauraa vai itkeä. Olin vasta kuudentoista kun tulin raskaaksi, vielä lukiossa, ja meidän pienessä Hämeen kylässä siitä nousi tietenkin ihan hirveä haloo. Ihmiset supatteli selän takana ja osoitteli sormella. Isillä oli niin kova häpeä, ettei se osannut katsoa mua silmiin. Olisitpa vaikka kuollut ennemmin, kuin näin meidän suvun maineen mustasit! Mee nyt mummolaan, mä en jaksa enää. Ne sanat soi mun päässä vieläkin.
Niinpä pakkasin laukkuni ja muutin mummon luo naapurikylään. Mummo asui siellä vanhassa hirsitalossa ihan metsänreunalla, vetoista, kylmää ja vähän kolkkoa, mutten valittanut. Raskaimpana oli viimeiset kuukaudet apua ei tullut mistään, eikä juuri kukaan välittänyt. Sitten kun synnytyksen aika tuli, ambulanssi ehti hädintuskin paikalle. Vaan siitäkin selvittiin, ja synnytin sieltä Niilon, oman poikani. Kasvatin sen siinä mummon töllissä, sinnikkäästi, ja kaikki ympärillä toitotti vaan, että pitäis mies löytää ja uusi elämä alkaa. Mut mä halusin vain huolehtia Niilosta.
Kun Niilo sitten aikanaan kasvoi, muutti opiskelemaan Helsinkiin. Silloin vasta itsekin uskalsin lähteä ulkomaille töihin päädyin työhön Italiaan. En ollut aikaisemmin voinut jättää poikaa, mutta nyt oli hetki hypätä. Verrattuna siihen kyläelämään, Italia oli kuin toinen maailma! Hoidin vanhempaa signoraa, joka oli todella kultainen ja kohtelias minua kohtaan. Palkka oli ihan kohtuullinen, ja välillä signora antoi minulle ylimääräistä, sata tai kaksisataa euroa kiitoksena ajatteles! Niiden vuosien aikana sainkin säästettyä tarpeeksi, että ostin Niilolle pienen yksiön Tampereelta ja pidin hänestä huolta niin hyvin kuin osasin.
Mutta tiedätkö, raha muutti Niiloa. Se ei enää käynyt edes mummon luona, mikä suretti mua. Siitä huolimatta laitoin hänelle joka kuukausi viisisataa euroa loput säästin itselleni. Enhän mä enää aikonut palata siihen vanhaan ränsistyneeseen mökkiin. Kului vuosia ja Niilo ilmoitti, että menee naimisiin. Siitäkin maksoin häät ja autoin kaiken tarvittavan ostossa. Ajattelin, että nyt olisi mun vuoro säästää itsellekin. Mutta viidessä vuodessa Niilolle ja hänen vaimolleen syntyi kaksi lasta, ja kun sota syttyi, miniä ilmoitti että kolmaskin on tulossa. Autoin taloudellisesti minkä pystyin.
Kuvittele, kuinka monta vuotta säästin rahaa sain kasaan kaksikymmentätuhatta euroa. Ystävä sattui juuri myymään hienon yksiön, ihan uutta vastaavan, ja me sovittiin, että ostan sen. Tulin sitten kesällä Suomeen hoitamaan paperiasiat kuntoon, mut Niilo yllätti mut täysin. Äiti, me myytiin se asunto ja ostettiin omakotitalo. Eka osa maksettu, mutta nyt tarvis toisen erän rahat sulta. Mitkä rahat? No, kahdeksantoistatuhatta euroa! Hetkinen, enhän mä voi, piti hankkia vihdoin oma koti. Äiti, sä oot jo ulkomailla, et sä tarvi asuntoa nyt. Me muutettiin jo, etkö ymmärrä kolme lasta yksiössä ei ole mahdollista. Mä luotin siihen, että säästit meille. Miksi et oo itse laittanut mitään sivuun? Et edes kertonut asiasta! Mä en voi enää auttaa tuolla summalla sovin jo ystäväni kanssa kaupasta. Joskus myöhemmin ehkä vähän voin tukea, mutten noin isolla summalla!
Niilo siihen, että eikö mua muka kiinnosta miten lapsenlapset elää. Vastasin, että tietysti välitän siksi oon lähettänyt joka kuukausi sitä rahaa kyllä sillä olisi voinut säästää jo aika pitkän pennin! Saat kuitenkin muutamassa vuodessa Italiasta uuden asunnon hinnan kasaan. Entä jos mulle käy jotain, joudun palaamaan Suomeen tai sairastun? Missä mä asun silloin? No, mummon mökissä! No mene itse sinne muksujen kanssa, hanki omat säästöt.
Päätin pitää pääni enkä antanut Niilolle rahojani, koska en vaan voi riskeerata enää koko omaa asuntoani. Niilo loukkaantui lopulta niin, ettei enää puhu mulle. Kuulin, että se on yrittänyt lainata keneltä vain. Mutta rehellisesti oliko tämä enää mun vastuulla? Kuinka pitkään äidin pitää kaikkea järjestellä?
