Kuule, haluan kertoa sulle jotain, mikä on kai sellainen elämän kuvaus, että välillä osuu vähän kipeästi, vaikka nyt jo vähän hymyilyttääkin. Mä tein kolmekymmentä vuotta töitä tehtaalla, että lapsilla olisi helpompi elämä kuin mulla. Ja mitä mä sain seitsemänkymppisilleni? Keräyksen yhteiskukan sellaisen suuren kimppu ruusuja ja liljoja, jonka toi kotiin nuori Posti-mies.
Seisoin siinä yksin tyhjässä kämpässä, kimppu käsissä, ja itkin. Jos joku olisi sanonut neljäkymmentä vuotta sitten, että syntymäpäivänäni jäisin näin yksin kukettani katselemaan, olisin pitänyt sitä tosi huonona vitsinä. Mutta niin se elämä joskus vääntelee eikä se kysele, onko ihminen valmis sen tarinan loppuun.
Heräsin torstaiaamuna kello kuusi, vaikken ollut menossa minnekään. Vanha tapa kun on kolmekymmentä vuotta noussut kuudeksi, että ehtii ensimmäiseen vuoroon Lapuan vaatetehtaalle, ei rytmi hevillä muutu. Siellä me ommeltiin työasuja, essuja, koulupukuja. Silloin Lapualla oli monta tehdasta, ja jokaisessa naiset taipuivat ompelukoneiden äärellä, sormet neuloista pistelemässä, ja ajatukset lasten tulevaisuuden huolissa. Kaikki vain sitä varten, että lapsille tulisi parempi elämä.
Oma Arto, levätköön rauhassa, oli VR:llä töissä konduktöörinä. Kaksi lasta, kaksion Seinäjoen keskustasta saatiin, myöhemmin muutettiin kolmeen huoneeseen, jonka pohjalta näkyi taloyhtiön parkkikselle. Ei me valitettu. Lapset sai aina puhtaat vaatteet, pöydässä oli lämmin ruoka, ja koulukirjoja ostettiin, vaikka niistäkin tingittiin. Sanni pääsi tietokonekurssille, Ville sai englannin yksityistunteja. Arto teki ylitöitä, ja minä ompelin iltaisin naapureille verhoja ja juhlamekkoja.
Ja kannatti se. Ville on juristina Helsingissä, omalla toimistolla. Sanni pyörittää jotakin omituista markkinointiyritystä Tampereella en ikinä oo ihan tajunnut, mitä se tekee, mutta palkkaa siitä näyttävät maksavan, ja hyvin. Olen ylpeä heistä, oikeasti olen. Silti viime aikoina tuo ylpeys on ollut kuin sokeriton tee periaatteessa sama, mutta jotain puuttuu.
Arto kuoli kahdeksan vuotta sitten, sydän pysähtyi yöllä eikä hyvästejä ehtinyt jättää. Ensimmäisen vuoden lapset soittelivat joka ilta. Tokan vuoden aikana ehkä kerran viikossa. Nykyään Ville kilauttaa sunnuntaisin, jos ei unohda. Sanni kirjoittaa viestejä, sellaisia ytimekkäitä digijuttuja, kuin teleksellä lähettäis: Äiti miten voit? Haleja. Minä vastaan, että Hyvin kulta. Mitä muutakaan siihen kirjoitat että juttelen iltaisin telkkarille, ja lauantain ainoa juttuseura oli S-marketin kassatyttö?
Niin, näitä synttäreitä varten valmistelin viikon. Vähän naurattaa oma hölmöyteni leivoin äidin vanhalla reseptillä rahkapiirakan, ostin uuden auringonkukkaliinan, kaivoin esiin juhla-astiat, jotka saatiin Artolta häälahjaksi. Neljälle laitoin kattauksen, kun Ville lupasi yrittää päästä piipahtamaan ja Sanni sanoi katsotaan mitä aikataulu sanoo.
Aamulla Ville soitti, kuulosti tosi väsyneeltä. Sanoi, ettei mitenkään ehdi, oikeusjuttu tuomioistuimessa, ja järkättiin pari päivää aiemmin, eikä voinut sanoa ei. Lupasi tulla lauantaina.
Sitten Sannilta tuli viesti, ei edes soittanut: Äiti, töissä on seminaari Turussa, en ehdi nyt, pus, paikataan viikonloppuna!!! Kolme huutomerkkiä, aivan kuin voisivat paikata läsnäolon.
Katsoin keittiön pöydällä niitä neljää lautasta, rahkapiirakkaa ja hauskaa auringonkukkaliinaa, jonka ostin iloisena. Sitten aloin korjata tavaroita pois. Lautaset kaappiin, liina pinoon, piirakan suojasin liinalla.
Kolmelta ovikello soi. Postin nuori poika ehkä parikymppinen, sinisessä takissa toi kukkakimpun ja kirjekuoren. Rakkaimmalle äidille, onnea ja terveyttä, Ville ja Sanni. Poika hymyili: Kaikkea hyvää, joku teistä kyllä tykkää. Otin kimpun, painava se oli, ja vein eteiseen pikkupöydälle. Sitten istuin siihen vanhalle penkille takkien viereen ja vaan istuin, en tiedä kauanko. Kukat tuoksuivat hurjasti, lähes liiankin voimakkaasti siinä eteisen pienessä tilassa.
Illalla Leena, ainoa naapurini, jonka kanssa oikein enää juttelen, soitti. 75-vuotias, asuu yksi kerros alempana. Elina, tule teelle leivoin omenapiirakan. Menin, ja istuttiin hänen keittiössään kymmeneen. Leena ei kysellyt lapsista. Se tiesi.
Lauantaina Ville tuli. Yksin ei vaimoa eikä lapsia mukana. Oli meillä kolme tuntia, ja siitä yhden seisoi parvekkeella puhelin korvalla. Jätti eteisen pöydälle kirjekuoren, jossa oli seteleitä. Sanni lopulta perui tulonsa: Jotain tuli, äiti, jouluna sitten varmasti.
Siinä vaiheessa tajusin jotain olennaista. Mun lapset kyllä rakastaa mua. Omalta tavallaan, kiireissään, aikataulujen ja kokousten välissä. Ne rakastaa, kuin minä rakastin työtä rehellisesti, mutta katse kellossa, ajatuksissa muualla. Kolmekymmentä vuotta lapsetin, että niillä olisi parempi elämä enkä koskaan tajunnut, että sen hinta on joskus tyhjä koti.
Rahkapiirakan syötiin yhdessä Leenan kanssa. Kukat jaksoivat viikon, sitten nuupahtivat, ja Villen kirjekuoren laitoin Tapsan vanhojen VR-paperien sekaan.
Eilen ostin meille kahdelle liput Kainuun senioreiden bussiretkelle pariksi päiväksi. Leena lähtee mukaan. Kun kerroin siitä Sannille puhelimessa, se kysyi yllättyneenä: Äiti, koska sä olet alkanut matkustaa? Sanoin vaan, että Seitsemänkymmentenä syntymäpäivänäni, kulta. Hetken Sanni oli hiljaa, kolme sekuntia ihan täysin hiljaa. Sitten se sanoi vain Kiva äiti, ja vaihto aihetta. Mutta ne kolme hiljaista sekuntia merkitsi enemmän kuin yksikään sen viesteistä. Tiedän, että kyllä sekin joskus ymmärtää ehkä kun oma tuoli jää tyhjäksi. Mutta minä en enää odota.
Mulla on 70 vuotta takana, jalat kantaa, lippu bussiin ja naapuri, joka leipoo omenapiirakkaa. Arto sanoisi tähän: Elina, älä valita, vaan mene. Ja niin minä menenkin.
