Toi Lempi sulhasensa maalle, mutta hän asetti ehdon…
Antti näki hiekkatietä lähestyvän linja-auton ja jätti pallon, juosten pysäkille niin lujaa kuin jaloista pääsi. Ruutupaita aukesi tuulen voimasta, vaaleat hiukset hulmusivat.
Äiti tulee, äiti tulee kotiin, pyöri vain Antin mielessä juostessaan. Mutta Lempi astui bussista ulos ei yksin, vaan vierellään kulki tanakka mies vaaleanharmaassa puvussa. Hän käveli Lempin rinnalla, kantoi salkkua ja näytti tärkeältä johtajalta. Antti juoksi äidin luo, puristi tämän kättä ja katsoi iloisena silmiin.
Hei poika, sanoi kolmikymppinen Lempi kumartuen ja suukottaen poikaansa päähän.
Terve, jäbä! mörähti mies heti perään ja upotti leveän kämmenensä Antin hiuksiin. Miehen käsi oli raskas, ja Antti horjahti tämän lämpimästä tervehdyksestä.
Tulkaahan pöytään istumaan, kutsui arvostavasti Aino, Lempin äiti.
Kiitos, kiitos, anoppi, vastasi Eero Salonen koreasti, silmäillen runsasta ruokapöytää.
Tällaista ei löydä kaupungista, kaikki on kortilla nykyään, ymmärrätkö, mutta täällä ihmiset syövät oman tilansa antimia lihaa, perunoita.
Ja maito on omaa, sekä kerma ja kasvikset, lisäsi Aino melkein laulaen,
Niin kauan kuin jaksamme, pidämme omat eläimet.
Jukka, Lempin isä, puhelias mies, joka oli koko ikänsä ajanut maatalouskoneita osuuskunnassa, keskeytti hiljaa keskustelun.
No eipä meilläkään olla ihan avuttomia, jatkoi Eero hiukan leuhkien, silitellen kaljuuntunutta päätään, minä saan siskolta tukusta aina välillä parempaa päälle herkkuja myös Lepille.
Antti tarkkaili Eeroa, yrittäen keksiä syyn lähestyä tätä. Kaupungissa, missä Antti asui äidin kanssa, kävi koulua ja pelasi poikien kanssa pihalla, hän usein mietti, millainen hänen isänsä olisi.
Hän kuvitteli joskus kävelevänsä isän kanssa eläintarhaan tai pelaavansa jalkapalloa, pohtien voisiko isä olla kuin Jonin tai Samulin isä. Tai ehkä ihan toisenlainen.
Nyt, kun tuo tanakka Eero istui äidin vierellä, Antti mietti, että jos Eero tulee maalle heidän kanssaan, ehkä siitä tulisi isä.
Antti haki puisen lentokoneen, jonka pappa Jukka oli tehnyt käsin, siipiä täsmällisesti vuollen, niin että siitä tuli ihan oikean näköinen. Hän kantoi sen punaposkisen Eeron luo ja töksäytti ujosti: Katso, millainen lentokone! ja ojensi lelun.
Ohoh, sanoi Eero ja tempaisi koneen käteensä, löi sormilla propellia, jonka pappa Jukka oli saanut pyörimään. Propelli ei pyörähtänyt vaan lensi irti lattialle. Heppoinen lelu sulla, hymähti Eero ja palautti lelun Antille.
Poika noukki irronneen propellin ja vilkaisi pappaan.
Nooh, korjataan se, sanoi Jukka.
Eero Salonen on johtaja, kertoi Lempi vaihtaakseen puheenaihetta, on meillä tehtaan varastopäällikkönä.
Eeron rinta nousi entisestään ja hän katsahti Lempia alentuvasti: Niinhän se on.
Kolmekymppinen Lempi, ompelijana tehtaalla, aikoi ensi kertaa elämässään mennä naimisiin. Hän iloitsi, että sulhanen oli arvostetussa asemassa, vähän vanhempikin ja viisaaksi käynyt. Lempi työnsi tarjottavia Eeron ulottuville, paistettua kalaa ja pannukakkuja kermalla.
Ulos mennessään Eero levitti kätensä ja huudahti: Onhan tämä upea paikka! Ja mikä ilma!
Tykkäätkö, Eero?
Minäkö? Tietenkin, ihan mahtavaa.
Nautitaan nyt, hengitellään ja huomenna lähdetään kaupunkiin, otetaan Antti mukaan, pitää ostaa koulupuku.
Kuule Lempi, miksi veisit pojan kaupunkiin? Eikö täällä ole koulua?
Täällä on vain ala-aste
Ja mitä sitten, vuosi tässä kylässä kouluun ja sitten mukaan. Remontti valmistuu ja hankitaan huonekalut sulla on vain vanhoja kalusteita.
Aino katsoi pelästyneesti miestään Jukkaa Eeron ehdotuksen kuultuaan. Jukka, kuten Antti sanoi, herätti viiksensä selvästi tyytymätön tai ainakin mietteliäs.
Mutta Eero, pitää sopia koulusta, tuoda tavarat
Pojan kamppeet kasaan äkkiä. Katso nyt: ilma, maito, kasvikset, marjat, hän kasvaa täällä reippaasti. Isovanhemmatkin pitävät silmällä. Ja meidän aika ei riitä kaupungissa, kun kumpikin tehtaalla eihän yksi vuosi täällä haittaa. Meillä on aikaa asettua ennen kuin poika tulee kaupunkiin eikö niin, Lempi? Mitä tuumaat?
Tuo ei ole ehdotus, jupisi Jukka, viiksiään hipelöiden, se on ehto, ei tarjous.
Seuraavana päivänä Lempi selitti Antille, että poika jäisi vielä maalle. Antti nyökkäili hiljaa, mutta ei sanonut sanaakaan. Kun Eero ja Lempi lähtivät pysäkille, Antti oli kateissa. Aino etsi halkoliiteristä, vintiltä ja papalta mutta poikaa ei näkynyt.
Mihin se meni, tässähän se vielä äsken oli. Ja polkupyöräkin on paikoillaan.
Kyllä se löytyy, varmaan meni kavereiden kanssa juoksemaan, Eero kohautti olkiaan.
Lempi vilkuili levottomana pihalla ja astui portista. Antti, joka oli koko ajan piilossa halkovajassa, tarkkaili rakojen läpi. Häntä kutkutti syöksyä äidin luo, mutta jäi paikoilleen, pidätti hengitystään lapsen vaistolla hän käsitti, että oli yhtäkkiä ylimääräinen, kun kuvioihin astui tuo kaljuuntuva mies.
Antti puristi rikkinäistä lentokonetta ja kyyneleet valuivat poskia pitkin. Hän ei ollut itkuinen poika, ei edes silloin kun pappa antoi koivusta, kun hän oli irrottanut veneen ja yritti omin päin lähteä järvelle.
Hän tiesi, ettei pappa koskaan kurittanut aiheetta. Mutta nyt, kun kukaan ei edes koskenut, kyyneleet kiiltelivät silmissä, ja hän koetti pyyhkiä ne pois nyrkeillään niin kauan, kunnes kasvot olivat kuivat.
Siellähän se on! huudahti mummo, kun Lempi ja Eero jo olivat lähteneet. Älä itke, poika, äiti tulee kuukauden päästä kuten lupasi, ja me ostetaan koulupuku täällä kunnassa, kyllä sulla on papalla ja mummolla hyvä olla.
Antti painoi päänsä, vaaleat hiukset putosivat otsalle. Hän muisti koulukaverinsa kaupungista ja ikävöi polttavasti sinne takaisin. Tiesihän hän, että täälläkin oli ystäviä, mutta jo vuosia oli kesäisin asunut rakkaiden isovanhempien luona ja syksyllä palannut kaupunkiin, jossa myös viihtyi.
Viikko humahti nopeasti. Antti unohti harmit, leikissä muiden poikien kanssa, ja äidin päätös jäi taka-alalle.
Aino oli pudottaa vesisaavin käsistään, kun näki Lempin portilla. Tytär, emme me sua nyt osanneet odottaa.
Lempi valahti väsyneenä penkille: Lupasin tulla kuukauden päästä, mutta tulin kahden viikon jälkeen. Haen Antin kotiin.
Mutta eikö ollut sovittu, että poika jää? Vai muuttuiko Eeron mieli?
Minä muutin, äiti, en voi antaa poikaani pois. Eero, se onkin naisseuramiehiä, kävi jo Siiri-kirjanpitäjän luona tuomassa ruokaa tukulta kun Siirillä ei ole lapsia. Minulla, kuten sanoo, on tuomisena Antti, eli vaatii, etten veisi poikaa kaupungista.
Aino katsoi surumielisesti tytärtään. Hän toivoi tyttärelle onnea, mutta ei Eeron kanssa. Ehkä parempi näin, tyttö.
On, äiti. Parempi. Haen vain Antin, ostamme koulupuvun, uuden repun, veän hänet toiselle luokalle ja jatkamme niin kuin ennenkin. Olemme pärjänneet kahdestaan, pärjäämme nytkin. Minä en kaivannut hänen tukkuherkkujaan, vaan perhettä että Antilla olisi isä ja minulla mies.
Antti ilmestyi pihalle, pysähtyi ja huomasi äidin. Yllätys sai hänet unohtamaan pahan mielen, ja hän syöksyi Lempin syliin: Äiti!
Rakas lapsi! Olen kaivannut niin kovasti! Lempi puristi poikaansa, katsellen tämän pieniä rusketettuja kasvoja. Nyt lähdetään kotiin, pian alkaa koulu.
Antti katsoi äitiään hämmästyneenä.
Ja kuten ennen, näin jatkuu sinä käyt koulua, minä tarkistan läksyt ja vien sinut kerhoon ja jalkapalloharjoituksiin, kuten toivot.
Antti koetti tunkea mahdollisimman paljon tavaroita omaan reppuunsa, jotta äidin iso laukku olisi kevyempi.
Rakas, nyt riittää, muuten painaa liikaa.
Ei haittaa! Olen vahva!
Isovanhemmat saattoivat Lempin ja Antin tuvalta pysäkille. Linja-auto kaartoi renkaalla hiekkapientareelle, ovet avautuivat. Antti valitsi ikkunapaikan ja heilutti isovanhemmille, kunnes he katosivat mutkan taa.
Hän piti sylissä sitä samaa puista lentokonetta, jonka pappa oli korjannut, ja vilkaisi äitiin. Antti matkasi kotiin, ja tämä tunne oli hänelle niin kirkas ja vahva, että hän koki lapsen sydämellään puhdasta iloa ja ylpeyttä siitä, että vieressä istui äiti, oman elämän tärkein ja rakkain ihminen.
