Kun kerroin rakkaalleni, että odotin lasta, näin kaiken Ilkan kasvoilta. Oli selvää, ettei hän ollut odottanut lapsen tuloa, eikä hän todennäköisesti halunnut mennä naimisiin näin aikaisin.
Olin ihastunut jo ennen kuin täytin kahdeksaatoista. Ilkka oli kotoisin samasta pienestä kylästä kuin minä, pidin hänestä pitkään, ja koko kevään kuljimme yhdessä lähipelloilla, kävelimme joen varrella ja ihailimme auringonlaskua.
Minun piti hakea opiskelemaan kaupungin ammattikouluun. Mutta eräänä päivänä tajusin olevani raskaana. En tiennyt, mitä tehdä.
Mitä äiti, sisko ja muut ihmiset sanovat?
Olin hämmentynyt ja peloissani.
Tein päätöksen: en aio pitää lasta. Kun kerroin äidilleni, mitä oli tapahtunut, itkin ja lähdin kaupungille. Äiti ei pysäyttänyt minua.
Kasvoimme yksinhuoltajaperheessä, ja siskoni oli vielä nuori. Äidillä oli tarpeeksi vaikeaa muutenkin, ja nyt toin lisää huolia.
Kaikki sujui nopeasti ja huomaamattomasti kaupungissa. Sen jälkeen en enää nähnyt Ilkkaa, enkä halunnutkaan. Ilkkakaan ei yrittänyt pitää yhteyttä.
Sydämeeni jäi surua ja tyhjyyttä, enkä enää pystynyt keskittymään opintoihin. Äitini oli yhä loukkaantunut, joten en saanut tukea kotoa. Oli pakko etsiä töitä ja vuokra-asunto kaupungista. Maalle en halunnut palata olin jo kylän juorujen kohde.
Ehkä kohtalo johdatti minut työilmoitustaululle, jossa siistillä käsialalla kerrottiin hoitajaa kaivattavan kolmivuotiaalle pojalle, perheen luona asuminen järjestyisi. Juuri sopivaa!
Pääsin työskentelemään opettajapariskunnan kotiin. Poika, Roni, oli perheen ainoa ja toivottu lapsi. Hän kiintyi minuun niin, että kyseli perääni silloinkin, kun kävin harvoin kotikylässäni, tapaamassa äitiä ja siskoa.
Vuodet kuluivat, ja juurruin heidän perheeseensä. Otin vastuulleni lähes kaiken kodinhoidon: pesin pyykit ja silitin, pidin huolta järjestyksestä, autoin Ronia läksyissä, kävin kaupassa ja kokkasin joka päivä.
Kun Roni varttui ja lastenhoitajaa ei enää tarvittu, minut haluttiin pitää taloudenhoitajan roolissa. Sain pientä palkkaa, mutta asunto ja ruoat kuuluivat etuihin, ja olin tilanteeseen tyytyväinen. Löysin perheestä rauhan ja hyväksynnän.
Silti minua vaivasi suru. Tutustuin muutama kuukausi sitten naapurin Iiroon, ja iltalenkit toivat lopulta meidät yhteen. Seurustelimme jo kolme vuotta, mutta lapsia ei minulle enää voinut tulla
En piilotellut asiaa Iirosta, mutta jälleen minulta käännyttiin pois. Taas jäin yksin ja surulliseksi.
Työ oli ainoa turvani. Hoidin Inkeriä ja Ilmaria aivan kuin he olisivat olleet omaa perhettäni.
Tulin osaksi kotia. Kahden epäonnistuneen suhteen jälkeen sieluni viimein rauhoittui. Lakkasin uskomasta, että joskus menisin naimisiin.
Vuodet kulkivat hiljalleen. Roni suoritti opintonsa, osasi hyvin englantia ja sai työtarjouksia ulkomailta, joista yksi vei hänet pois Suomesta.
Inkeri kuitenkin sairastui. Hoidin häntä monta vuotta, sillä aikaa Ilmari teki töitä väsymykseen asti, että talous pysyisi ja Ronille voitiin auttaa.
Loppu lähestyi liian nopeasti. Viimeisinä hetkinään Inkeri kuiskasi minulle:
Älä jätä Ilmaria, ethän lähde…
Kun Inkeristä aika jätti, koti täyttyi hiljaisuudesta. Ilmari istui iltaisin pöydän ääressä tuijottaen lautaselleen.
Tunsin olevani liikaa, ulkopuolinen. Jotain olisi muutettava uusi työ, mutta minulla ei varsinaista ammattia ollut, tai paluu kylään, jossa ei työkään ollut itsestäänselvyys.
Yhtenä iltana, illallisen jälkeen, pysähdyin Ilmarin viereen ja sanoin hiljaa:
Minun pitäisi lähteä nyt. Kiitos kaikesta, mutta ehkä on aika jatkaa eteenpäin.
Ilmari heräsi kuin unesta. Hän nosti päänsä ja katsoi hämmentyneenä silmiini.
Mitä? Minne? Miksi? Haluatko sinäkin jättää minut yksin, noin vain?
Huokaisin vain. Silloin Ilmari nousi, tarttui käteeni ensimmäistä kertaa ja suuteli sitä hellästi.
Sinähän tiedät, ettet ole meille työntekijä vaan perheenjäsen. En halua menettää sinua, ymmärrätkö?
Nyökkäsin, liikutuin.
Ja lisäksi, jatkoi Ilmari, Inkeri pyysi minua huolehtimaan, että pysyt perheessämme. Olemme tottuneet toisiimme kaikissa näissä vuosissa. Jää meille, älä jätä minua. Mennään samalla lailla kuin ennenkin. Tuet minua, minä sinua.
Seisoimme hiljaa keittiön ikkunan edessä, itkien ja halaten. Sen jälkeen olo oli kevyempi.
Arki jatkui rauhallisena. Odotin Ilmaria kotiin, pidin asunnon kunnossa, joskus Ronikin soitti ja lupasi tulla käymään…
Vuosi vierähti, sitten toinen. Yhtenä päivänä, juuri ennen syntymäpäivääni, Ilmari otti puheeksi, miten paljon hän minua arvosti ja miten mieli olisi virallistaa yhteinen arkemme.
Olimme ehkä vain perheenjäseniä, mutta lain edessä hän halusi miettiä tulevaisuuttani olin häntä nuorempi, mutta hänkin halusi vanhuudessaan seuraa ja huolenpitoa.
Olin liikuttunut ja kiitollinen Ilmarille, mutta päätin odottaa Ronia ennen päätöstä. Kun Roni tuli Suomeen käymään, Ilmari aloitti keskustelun uudelleen.
Roni oli samaa mieltä: hän näki minut lähes äidinään. Hänellä itsellään oli hyvä työ ja koti ulkomailla sekä vaimo.
Niin minusta tuli lopulta Ilmarin vaimo. Me rakastimme toisiamme täysillä ja aidosti, aivan kuten muutkin pariskunnat.
Kutsuin miestäni totutusti kunnioittavasti koko nimellä, ja hän minua hellästi Annukkaksi. En koskaan ollut ollut yhtä onnellinen.
Rukoilin joka ilta hänen terveytensä puolesta, toivoen meille lisää yhteisiä vuosia.
Kukaan, joka näki meidät kävelemässä puistossa, ei olisi uskonut, mitä kaikkea elämä oli meille tuonut tai miten syvä ja aito side meillä oli.
