Eläkeläinen Lempi (tai tuttavallisemmin Lempi) Kallio huokasi raskaasti ja kääntyi vaivalloisesti kyljeltä toiselle. Jäykät nivelet ja turvonneet jalat tekivät olon tukalaksi. Hän oli kyllästynyt ravaamaan terveyskeskuksissa ja väsynyt jatkuvaan hoitoon.
Lempi asui yksin. Ei ollut koskaan ollut naimisissa poika syntyi aikoinaan nuoruuden rakkaudesta. Silloin kuului ovelta soitto. Hän raahusti hitaasti avaamaan.
Oven takana seisoi poika Aapo vaimonsa kanssa. Vierellä seisoi nelivuotias pojanpoika Taavi, pieni käsi puristi leikkiautoa. Ja mukana oli vielä kookas koira.
Äiti, ollaan vain pikaa. Meidän pitää lähteä toiseen kaupunkiin, Taavi ja Lihapulla jäävät sinun luo. Viikon päästä haetaan heidät pois, Aapo kiirehti puhumaan.
Mutta… Olen kipeä. En jaksa edes kunnolla kävellä…, Lempi sai tuskin sanotuksi nojaten ovenpieleen.
Usko pois, tämä oli pakkorako. Ei voitu ottaa lasta ja koiraa junaan kokonaista kahdeksaa tuntia. Minun äitini… ei ole enää, pojan vaimo Sanna nyyhkäisi.
Poika nyyhkytti hänen perässään, koirakin huokaisi surumielisesti. Ja silloin Lempi Kallio ymmärsi: Täytyy yrittää pärjätä!
Tauti oli yllättänyt jo puoli vuotta sitten. Lempi täytti vasta 60, mutta moni hänen iässään tarvitsi jo kävelykeppiä. Terveys petti äkisti.
Lempi muisti, että Sannan äiti, Raili, oli ollut pitkään hyvin sairas. Sannan isä oli menehtynyt jo vuosia takaperin. Ja nyt Railikin kuoli tautiin, vaikka oli nuorempi kuin Lempi.
Aapo ja Sanna jo kiirehtivät asemalle. Ja nyt Lempi katseli kivusta jäykin jäsenin pojanpoikaa ja koiraa.
Lapsi halasi suurehkoa koiraa, joka nuoli hellästi pojan kasvoja.
Taavi… Eihän tuo pure? Ja miksi noin pelottavan näköinen? Eikö olisi voinut ottaa vaikka villakoiran! Mikä tuo oikein on? Lempi kummasteli.
Se on, mummu, englantilainen bulldoggi! Sen nimi on Lihapulla ja se on kiltti, poika totesi ja rapsutti koiraa korvan takaa.
Mutta… Pitääkö sen kanssa muka ulkoilla? Lempi tarttui sydämestään.
Kissoja hän oli ennen pitänyt, muttei ollut koskaan hoitanut koiria.
Iho kananlihalla Lempi ajatteli Railin kohtaloa ja siihen liittyvää surua. Hän ei tiennyt, miten selviäisi kipeänä touhukkaan Taavin ja ison bulldoggin kanssa.
Pitää ruokkia! Se syö lihaa ja puuroa, vaikka mitä. Mennään jo pihalle, mummu! Nyt on aika! Taavi huokasi itsevarmasti ja ryhtyi vetämään saappaita jalkaan.
Lempi ei muista millaisissa vaatteissa tuli kadullekaan. Taavi antoi hänelle hihnan, otti mummua kädestä ja niin he lähtivät.
Lempi ei ollut ollut ulkona viikkokausiin. Mutta nyt hän käveli, vaikka jokainen askel sattui. Hän supisi hiljaa: Jumala, anna voimia. Kukapa muu voisi auttaa… Poika ja koira, siinä ne.
Lihapulla kulki rauhallisesti vierellä, ei vedellyt, ei ärsyyntynyt muista koirista. Lempi tunsi jopa ylpeyttä kulkiessaan pihojen poikki ohittaen naapurit, jotka tapailivat tuoreimpia juoruja.
Mitäs kummaa, Lempi! Olit kuulemma lähes vuoteen oma? Ja nyt koiran ja tuollaisen lapsenlössin kanssa liikkeellä? Eikö tytöt ja pojat enää huolehdi, kajahti naapurin Irja kolmannen kerroksen parvekkeelta.
Lempi tunsi, kuinka Taavin pieni käsi puristui hänen kättään vasten. Koira jopa huitaisi päätään paheksuvasti.
Lopettakaa jo juoruilu! En ole kipeämpi kuin muutkaan! Itse pyysin poikaa tänne tulemaan. Taavi ja Lihapulla ovat vieraita tässä talossa, ja meidän Lihapullamme on vielä oikea näyttelykoira! Lempi tokaisi pirteästi ja jatkoi matkaa muistaen tuskin, miten hänen jalkansa kantavat.
Älä kuuntele, Taavi! Mummu on aina iloinen kun olet täällä! hän halasi lasta vintissä.
Mummu… ethän sinä lennä taivaaseen, kuten Sannan äiti? Minulla on enää vain sinä, älä lähde pois, mummu! Rakastan sinua! Taavi nyyhkytti polvissa kiinni.
Älä huoli, minua ei viedä minnekään! Et ehdi mummua vielä kyllästyä! Viedään sinut kouluun ja odotan armeijasta mummu pysyy täällä! Lempi painoi pojan poskeaan vasten.
Vaikeina hetkinä Lempi valmisti iltapalan, kävi kaupassa, ulkoili koiran kanssa. Lihapulla pysyi alati rinnalla rauhallisena.
Kun Taavi ja bulldoggi nukahtivat, Lempi pureskeli lääkkeitä ja ajatteli: Ei tässä kukaan muu auta kuin minä. Silloin hän yhä kuuli korvissaan Taavin itkun ja pelon jäädä yksin.
Taivaan Isä, auta minua! Jospa kipu edes vähän hellittäisi. Yksi vain: että voisin olla pojan tukena! Lempi kuiskasi itsekseen.
Seuraavana päivänä pelasivat autoilla, Lempi huomasi kiipeävänsä konttaamaan lattialla sellainen ei ollut onnistunut vuosiin! Keitettiin myös puuroa yhdessä ja pestiin Lihapulla, joka oli ehtinyt pyöriä kevätlätäköissä.
Yllättäen Lempi suukotti bulldoggia.
Mikä ihme minua pelotti? Hieno ja viisas otus! Ihmekoira! Lempi naurahti ja kuivasi koiraa pyyhkeellä.
Taavi, miksi sen nimi on Lihapulla? hän kysyi.
Poika naurahti.
Se rakastaa lihapullia! Oikeasti sillä on hienompi T-kirjain alussa, mutta Lihapulla sopii paremmin! Taavi virnisti.
Päivät kuluivat lennossa! Luettiin satuja, Taavi opetti mummulle tabletilla, miten katsoa animaatioita. Opeteltiin aakkosia ja Taavi jo alkoi muodostaa sanoja. Lihapulla puolestaan torkkui mielellään nojatuolissa ja aneli juustopaloja tai jäätelöä.
Äiti! Onko kaikki siellä hyvin? Anteeksi vielä! Ehkä viivytään vielä pari päivää. Miten jaksat? Aapo soitti huoli äänessä.
Kaikki sujuu, älä hätäile! Olen mummu, ei täällä kuuhun mennä. Pysykää siellä niin kauan kuin täytyy. Ole Sannan tukena, hänen äitinsä on mennyt juuri. Kyllä tässä pärjätään! Lempi vastasi reippaasti.
Kun Aapo ja Sanna ajoivat pihaan, he näkivät pihalla jotain yllättävää. Lempi juoksi kömpelösti potkaisten palloa, Taavi ja Lihapulla kannoillaan.
Aapo, katso! Eikö tuo ole sinun äitisi! Sanna huudahti.
Sehän on! Äiti sentään! Aapo hymyili.
Kun aika koitti lähteä, Taavi sulki mummun syleilyyn ja alkoi itkeä.
Taavi! Mummu tulee kahden viikon päästä! Mennään kahvilaan ja karuselleihin! Odota minua! Lempi nosti pojan syliinsä, kainalot joista ei olisi uskonut muutama viikko sitten.
Äiti, tuo on jo liikaa! Hänhän on painava! Aapo toppuutteli.
Ei hätää! Taavi, kyllä mummu jaksaa! Näkemiin, Lihapulla! Mummu tulee pian taas mennään pitkälle kävelylle! Lempi nauroi.
Hän on minun naapurini ja kertoi tämän tarinan. Oikeasti hän oli ollut kipeä, kulkenut hädin tuskin. Ja sitten jotenkin, yllättäen, elämässä tapahtui käänne. Yhä naapurit hämmästelevät hänen piristymistään!
Minut paransivat Taavi ja Lihapulla. Kyllä kremppoja vielä löytyy, mutta ne ovat pieniä murheita. Jos vain pysyy toimettomana, ei enää nouse koskaan. Säälimisen sijaan täytyy toimia.
Sairaalat ja lääkkeet eivät aina tee ihmeitä mutta rakkaus voi. Mietin, miten poika ja koira pärjäisivät ilman minua. Joten nousin ja aloin taas liikkua! Koska minua tarvittiin!
Minulla on syy elää! Niin kauan kuin on joku, jonka pikku kädet etsivät turvaa, kannattaa nousta, vaikka kuinka sattuu.
Lasten lastensa vuoksi, omien lasten vuoksi, aviomiehen, yhteisten eläinten ja kissojen vuoksi!
Pyytäkää Jumalalta apua, olkaa päättäväisiä. Ei ole mitään, mihin ihminen ei pystyisi. Tiukoissa paikoissa keho ja mieli löytävät voimia!
Ja nauttikaa jokaisesta päivästä, iloitkaa elämästä, sanoo Lempi Kallio.
Ystävät, jos haluatte lukea lisää tällaisia tarinoita, jättäkää kommentteja ja muistakaa peukuttaa. Ne tuovat meille iloa kirjoittaa lisää!
