Toivo näki kylätietä pitkin lähestyvän bussin ja heitti pallon nurmikolle, pinkoen pysäkille minkä jaloistaan pääsi. Ruutupaita aukesi vauhdissa, ja hänen vaaleat hiuksensa hulmusivat tuulessa.
Äiti tulee, äiti tulee! oli ainut ajatus, joka Toivon mielessä liikkui juoksun aikana. Mutta bussi pysähtyi ja Maija-äiti ei tullutkaan yksin hänen rinnallaan asteli pulleahko mies vaaleanharmaassa puvussaan. Mies vilkutteli portfoliolla ja näytti tärkeältä johtajalta, kävellen vierellä leveänä. Toivo juoksi kiinni äitiinsä ja tarttui tämän käteen, silmät ilosta loistaen.
Hei poika, Maija kumartui ja painoi suukon Toivon hiuksille.
No terve, napero! mörähti mies ja haroi kourallaan Toivon hiuksia. Kouran iskeytyessä pojan tukkaan tämä horjahti vähän painavasta tervehdyksestä.
Käykää pöytään, kehotti Leena, Maijan äiti, kohteliaasti vieraita.
Kiitos vain, emäntä, vastasi Martti Salonen pöhähtäen, silmäillen pöytää, joka notkui herkuista.
Kyllä täällä maalla kelpaa! Martti viittasi ruokaan. Kaupungissa kaikki kortilla ja lamat painavat, mutta täällä syödään, mitä omasta maasta tulee.
Ja maito ja kermaviili omista lehmistä, hymyili laulavasti Leena. Perunat, porkkanatkin omasta pellosta.
Niin kauan kuin voimat riittää, pidetään eläimet ja kasvimaat, totesi Antero, Toivon isoisä vähäpuheinen ja laiha mies, koko ikänsä maatalouskoneiden parissa työskennellyt.
Ollaan mekin oman osamme pärjänneet vaikka kaupungissa, jatkoi Martti, silittäen kaljuuntuvaa päätään. Saa siskon kautta tukusta lihaa ja erikoisempia herkkuja välillä, pystyy Maijallekin tuomaan jotain parempaa.
Toivo seurasi vierasta aikuista pohtien, mistä keksisi syyn mennä hänen luo. Hän oli kaupungissa usein katsellut kavereidensa isejä ja miettinyt, millainen oma isä olisi. Välillä oli kuvitellut, että olisi leikkimässä isän kanssa taikka käymässä jalkapallossa tai Korkeasaaren eläintarhassa. Joku isä voisi olla kuin Vilin taikka Sampan isä, tai ihan erinäköinen.
Nyt, kun äidin vieressä istui tämä hieman pyylevä miekkonen, Toivo ajatteli, että jos tämä on tullut maalle asti, ehkä hän olisi uusi isä.
Toivo otti käteensä puisan lentokoneen, jonka pappa Antero oli veistänyt, siistinyt siivet niin, että kone näytti aidolta. Hän lähestyi arastellen ruokapöydän ääressä istuvaa Marttia:
Katsokaa, mikä lentokone! hän sanoi hiljaa ja ojensi lelun Martille.
Oho, onpa hieno! Martti nappasi lelun ja pyöräytti voimiensa takaa siiven eteen liitettyä potkuria joka kuitenkin lennähti irti ja putosi lattialle. Vähän heppoinen vekotin sulla, Martti huomautti, ja työnsi koneen epäystävällisesti takaisin Toivolle.
Toivo poimi lattialle pudonneen potkurin ja vilkaisi pappaan.
Ei hätää, korjataan kyllä, Antero sanoi nopeasti.
Martti Salonen on nykyään meillä tehtaan varastopäällikkönä, vaihtoi Maija puheenaihetta nopeasti.
Martti vetäisi rinnan röyhistykseen ja myönsi ylpeänä, että näin on.
Kolmekymppinen Maija oli ompelijana tehtaalla ensikertaa elämässään menossa naimisiin, iloisena siitä, että sulhanen oli vakaa ja vanhempi, ehkä viisaampikin. Hän siirteli ruokaa Martille, tarjosi muikkua ja letut kermaviilillä päälle.
Porstuassa Martti levitti käsiään laajalle ja huudahti: Eihän tällaista ole missään! Ja tuoksu, kuules!
Tykkäätkö maalla?
Voi että, tietysti!
Huomenna sitten palataan kaupunkiin ja otetaan Toivo mukaan, pitää koulupuku ostaa.
Maija, miksi poikaa sinne raahaat? Eikös täälläkin koulu käy?
Alakoulu vielä, mutta kaupungissa yläluokilla paremmat opet.
No antaa pojan olla täällä vuoden, kasvaa ulkoilmassa, teille pistän sillä aikaa kotia kuntoon, vaihdetaan huonekalutkin.
Leena katsoi pelästyneenä miestään Anteroa. Tämä rypisti viiksiään juuri niin kuin Toivo sanoi hänen aina tekevän ollessaan tyytymätön ja mietti Marttin ehdotusta.
Mutta Martti, eihän pienestä pojasta tavaroita kerry, ja kauneutta kyllä täällä riittää: ilma, maito, kasvikset, marjat kasvaa kuin sieni sateella. Ja te ette ehdi katsoa perään kaupungissa. Me isovanhemmat kyllä hänen kanssaan pärjätään, selittelet vaan koululle. Naidaan me sillä aikaa, saadaan koti laitettua. Mitä sanot Maija?
Eihän tuo ehdotus vaan, vaan ehto! murahti Antero viiksiään nykien.
Seuraavana päivänä, kun Maija yritti selittää pojalleen, miksi tämä jäisi vielä maalle, Toivo vain nyökkäili, mutta ei sanonut mitään. Kun Martti ja Maija lähtivät pysäkille, Toivoa ei löytynyt mistään. Leena etsi vintiltä ja pajalta, mutta ei jälkeäkään pojasta.
Mihin se on mennyt, äskenhän se tässä vielä oli? Pyöräkin on paikallaan!
Kylläpä se löytyy, kai leikkimässä kavereiden kanssa, totesi Martti vähätellen.
Maija vilkaisi vielä levottomana pihamaalle ja häipyi aidan takaa. Toivo oli piilossa, seurasi tapahtumia halkosuojan raosta, tahtoen juosta äidin luo mutta pysyi paikoillaan, tajuten, että oli jäänyt jotenkin ulkopuoliseksi Marttin astuttua kuvioihin.
Hän puristi rikkoutunutta lentokonetta kädessään ja nyyhkytti hiljaa. Yleensä Toivo ei ollut itkuherkkä, ei silloinkaan kun pappa läksytti narulautoista tekemänsä veneen irrottamisesta ja rantaveteen karkaamisesta. Hän tiesi, että pappa ei koskaan kurittaisi ilman syytä. Mutta nyt kyyneleet vain valuivat poskille eikä kukaan ollut edes moittinut.
Löytyipäs sinä! iloitsi mummo, kun Maija ja Martti jo olivat lähteneet. Älä sure, poika kulta. Äiti tulee jo kuukauden päästä ja minä ostan sinulle koulupuvun täältä. Tykkäätähän sinä olla täällä meidän kanssa?
Toivo painoi päänsä, hiukset valahtivat otsalle. Hän muisti kaupunkikaverit ja alakoulun, ja kaipaus kävi armottomaksi. Tiesi kyllä, että täälläkin oli kesäkavereita, mutta syksyllä olisi tapana palata kotiin.
Viikko kului äkkiä Toivo leikki pihalla kavereiden kanssa ja suru unohtui hiukan.
Eräänä päivänä Leena oli kantamassa vesisaavia, kun huomasi Maijan astella pihaan.
Tytär hyvä, emme osanneet odottaa näin pian!
Maija lysähti penkille: Lupasin tulla kuukauden päästä, mutta tässä sitä ollaan jo kahden viikon kuluttua. Tulen hakemaan Toivon kotiin.
Ai, et jätäkään häntä, entä Martti?
Se olin minä, joka päätin toisin, äiti. Martista oli tullut tiheä vierailija Sirkku-kirjanpitäjän luona, vei tukkuherkkuja ja kehui että lapsettomalle on helpompaa. Minulle Martti asetti ehdon: Toivoa ei saa viedä kaupungista.
Leena katseli tytärtään surullisena. Teki mieli toivoa hänelle onnea, muttei Marttia.
Ehkä parempi näin, tyttöseni.
Parempi, äiti. Otan pojan mukaan, ostetaan uusi reppu ja koulupuku, käytän hänet toiselle luokalle ja elämä jatkuu kuin ennenkin. Me Toivon kanssa pärjättiin ilman mitään pulaa ennen Marttia, pärjätään nytkin. En minä Marttin tukkuherkkuja tarvinnut, vaan kaipasin perhettä ja Toivolle isää.
Toivo ilmestyi pihaan ja pysähtyi nähdessään äidin. Kaikki unohtui, hän juoksi suinpäin syliin:
Äiti!
Poikani! Miten olen sinua kaivannut! Maija halasi mustuneen poikansa tiukasti. Tulin hakemaan sinut kotiin. Koulusi alkaa pian.
Toivo katsoi äitiä yllättyneenä.
Käy niin kuin ennenkin. Sinä käyt koulua, minä tarkistan läksyt, ilmoitan sinut kerhoihin ja jalkapalloon, niinkuin toivoit.
Toivo yritti saada kaikki omat tavaransa mahtumaan reppuunsa, ettei äidin kassi tulisi liian raskaaksi.
Poika, riittää jo. Tulee liian painava reppu.
Ei tule! Minä olen jo vahva!
Pappa ja mummo saattoivat Maijan ja Toivon pysäkille asti. Bussi kaartoi pihaan, ajoi tienpientareelle ja pysähtyi, ovet avautuivat. Toivo istahti ikkunapaikalle ja vilkutti isovanhemmille, kunnes nämä olivat kadonneet mutkan taa.
Hän piteli kädessään isänsä korjaamaa puista lentokonetta ja vilkaisi äitiin. Toivo tunsi sydämessään pienen juhlan he olivat matkalla kotiin ja äiti oli vieressä, tärkein ja rakkain ihminen maailmassa.
Lempi toi sulhasensa maaseudulle, mutta tämä asetti hänelle ehdon…
