Vanhana lapset muistivat taas, että heillä on äiti, mutta minä en koskaan unohda, miten he kohtelivat minua
Kun mieheni lähti nuoremman naisen matkaan, lapset asettuivat hänen puolelleen olihan hän arvostettu toimitusjohtaja suuressa yhtiössä. He eivät vuosikausiin edes muistaneet minua, ja minä jäin täysin yksin. Vasta kun entinen mieheni kuoli, paljastui, että hän oli jättänyt kaiken omaisuutensa nuorelle vaimolleen.
Silloin lapset yhtäkkiä muistivat olemassaoloni. Nyt käyvät usein kylässä, mutta tiedän kyllä, miksi… Viime aikoina tyttäreni on vihjaillut, että olisi aika miettiä testamenttia ja tulevaisuutta. He eivät arvaakaan, millaisen yllätyksen olen heille säästänyt. Kaikki selviää heidän silmiensä eteen vasta sitten, kun olen poissa.
Vuosien vieriessä tunsin olevani aivan yksin, kaukana kaikesta. Lapset suhtautuivat minuun kuin vieraisiin, kuin puhuisimme eri kieltä.
Kun erosin miehestäni, se oli viimeinen niitti suhteeseemme. Lapset olivat isänsä puolella olihan Risto vaikutusvaltainen ja menestynyt johtaja.
Ja totta puhuen, heidän oli varmasti helpompi olla hänen kanssaan. Minut jätettiin yksin. Hylätty vaimo, unohdettu äiti.
Lapset unohtivat minut nopeasti, ja minä sain kuulla yhteisiltä tutuilta, miten he viettivät aikaa isänsä ja hänen nuoren vaimonsa kanssa. He matkustelivat etelän lämpöön, söivät ravintoloissa ja suunnittelivat tulevaa.
Minä pysyin tyhjässä kerrostalokolmiossani Helsingissä. Jokainen uutinen heidän iloistaan viilsi kuin veitsi.
Eräänä päivänä päätin: nyt elän omaa elämääni. Lähdin töihin ulkomaille Ruotsiin. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin olevani vapaa.
Palattuani vuosien päästä olin säästänyt tarpeeksi, jotta saatoin uudistaa elämäni. Remontoin kotini, ostin uudet huonekalut, kodinkoneet ja pistin hieman euroja säästöön vanhuuden turvaksi.
Lapset rakensivat sillä aikaa omat perheensä. Kuulin heidän häistään, lapsenlapsista ja juhlista. Yhtäkkiä tuli suruviesti entinen mieheni oli saanut sydänkohtauksen. Kaikki hänen omaisuutensa meni nuorelle vaimolleen.
Minun poikani ja tyttäreni jäivät tyhjän päälle. Pettymys muuttui nopeasti yllättäväksi kiintymykseksi minua kohtaan.
Aluksi lapset alkoivat käydä luonani tuoden pieniä lahjoja: suklaata, hedelmiä, huomaavaisia sanoja. Tervehdin heitä iloisena, mutta tiesin kyllä, että jokaisella oli oma etunsa mielessään.
Nyt olen 72-vuotias. Olen terve, reipas ja omaan elämääni tyytyväinen. Äskettäin tyttäreni alkoi vihjailla varovasti siitä, miten olisi aika miettiä testamenttia. Pari viikkoa sitten lapsenlapseni, joka meni naimisiin viime vuonna, pistäytyi kylään.
Mummo, eikö sinua hiukan harmita olla täällä yksin? hän kysyi uteliaana.
Täällä on oikein mukavaa, vastasin rauhallisesti.
Mutta asunto on niin iso, hän jatkoi. Ehkä sinulla on vaikea siivota tätä yksin? Voitaisiinhan me muuttaa tänne mieheni kanssa olisi sinullekin seuraa ja meille helpompi taloudellisesti, kun ei tarvitsisi maksaa vuokraa.
Hymyilin hänelle. Tarkoitusperät olivat selkeät.
Kuka sanoo, ettei tarvitse maksaa? vastasin tyynesti. Voisin kyllä tehdä teille kohtuullisen vuokran.
Lapsenlapseni hämmentyi. Hän oli varmasti odottanut, että avaisin ovet ja sanoisin: Ottakaa kaikki, iloitsen vain. Mutta minulla oli aivan toisenlainen suunnitelma.
Muutama vuosi sitten tein testamentin, jossa määräsin, että kuoltuani asunto myydään ja rahat lahjoitetaan vakavasti sairaiden lasten avustusjärjestölle.
Kun tyttäreni kuuli tästä, hän raivostui. Soitti, huusi ja syytti, että olen epäreilu ja riistän tulevaisuuden lapsenlapsiltani. Pian veljeni soitti pehmeällä äänellä ja ehdotti, että voisin muuttaa hänen luokseen. Mutta heidän uudelleen löytänyt rakkautensa ei minua enää liikuttanut.
Miten sinä olisit tehnyt, olisitko päästänyt lapsenlapsesi asumaan asuntoosi?
