Marja-Liisa Nieminen muistaa yhä kirkkaasti sen päivän, kun hänen eteensä asetettiin toisen lapsen kohtalo. Oli keskiviikko, ja mieheni Jari tuli töistä kotiin tavallista aiemmin, synkkänä kuin ukkosta enteilevä taivas. Ilman sanaakaan hän ojensi minulle kirjekuoren.
Mitä on tapahtunut?
Merja on poissa. Ilman minun suostumustani Eeroa ei voi viedä lastenkotiin.
Olin tiennyt jo ennen avioliittoamme, että Jarilla oli poika. Tarina oli tavallinen: armeijassa Jari oli rakastunut. Kun palvelus päättyi, hän toi tytön, Merjan, mukanaan Turusta Helsinkiin, vuokrasivat pienen yksiön. Mutta Merja ei pitkään viihtynyt pääkaupungissa. Nopeasti hän pakkasi laukkunsa ja palasi kotiseudulleen.
Vähän myöhemmin saapui sähke: Onnittelut pojasta. Mitä heillä oli todella tapahtunut, Jari ei koskaan kunnolla minulle kertonut, enkä minä uteliaisuuttani työntänytkään. Mennyt oli mennyttä, mitä sitä oli enää kaivelemaan?
Olin neljännellä kuulla raskaana, kun Jarilla kävi ovella entinen, sylissään yksivuotias Eero. Merja halusi kaiken takaisin, riiteli ja vaati. Jari pysyi rinnallani ja pyysi häntä poistumaan. En syyttänyt Jaria: enhän voinut moittia häntä asioista, jotka olivat tapahtuneet ennen minua.
Merja haki elatusapua, Jari maksoi sovitusti, eikä entisestä enää kuulunut mitään. Vasta myöhemmin saimme tietää, että nainen oli mennyt kaksi kertaa naimisiin, mutta ei kestänyt toista avioeroa myrkytti itsensä.
Silloin minulla ja Jarilla oli jo kaksi lasta yhteisessä kodissamme. Poikamme Olavi oli hieman nuorempi kuin Eero, ja pikkuinen Annikki oli vasta täyttänyt vuoden. Toisen lapsen päätimme hankkia sen jälkeen, kun pystyimme ostamaan oman talon.
Puutalomme oli vanha ja vaatimaton, mutta neljä huonetta, iso piha, sauna ja oma kasvimaa tekivät meidät onnellisiksi. Vähän aikaa aiemmin olimme asuneet ahtaassa vuokrakämpässä, joten tämä oli unelmien täyttymys. Voi sitä riemua, kun Olavi viikkotolkulla juoksi ympäri huoneita ja pihaa.
Kasvattaa vieraan lapsen… Sellaista en osannut odottaa. Olin nähnyt sen pojan seitsemän vuotta sitten, muuta hänestä en tiennyt. Minkälainen hän oli? Mitä kokenut? Ajatus pelotti. Omakin pikkupoika oli niin vilkas, eikä hänellekään aina tahtonut pysyä perässä, nyt taloon olisi tulossa samanikäinen poika lisää. Tulevatko toimeen? Jari oli töissä lähes yötä päivää, joten lapset olisivat lähes kokonaan minun vastuullani.
Kaikki nämä ajatukset ehtivät vilahtaa mielessäni silmänräpäyksessä. Jari oli yhä eteisessä, istui siinä hiljaa, kasvot harmaana kuin syksyinen pilvi.
Sydäntäni vihlaisi harkitsin, mitä olisin hänen asemassaan ajatellut. Mitä jos oma Olavi-parka joutuisi kodittomaksi? Valinta kirkastui silmissäni:
Jarppa, tietenkin otamme pojan meille. Ei siinä mitään pohdittavaa. Eerohan on sinun poikasi, ja meidän lapsilleen veli. Jos me kieltäytyisimme miten siinä voisi elää itsensä kanssa? Missä kolme, siellä neljä. Me pärjäämme, yhdessä kasvatetaan!
Kuukauden päästä Eero muutti meille. Hän oli rauhallinen, arka ja kiltti. Hyvin erilainen kuin vauhdikas, riehakas Olavi. Juuri tämä ero taisi pelastaa tilanteen: yllättävästi ilmestynyt, vuotta vanhempi veli ei pyrkinyt johtohahmoksi, vaan meni muiden mukana, ja pojat ystävystyivät nopeasti. Annikki, iloinen leikki-ikäinen, toi tilanteeseen aina iloa hän oli koko perheen aurinko.
Syksyllä Eero aloitti koulun. Hän menestyi hyvin, selvästi Merja oli tehnyt valmistelut kunnolla ennen lähtöään. Vaikka oli tiukkaa taloudellisesti, Jari teki kaikkensa, ja myöhemmin minäkin palasin töihin. Lapset kasvoivat ja auttoivat kotitöissä. Meillä ei koskaan jaettu poikia omiinsa tai toisiin he olivat veljiä, piste.
Kun Eero pääsi yliopistoon Helsinkiin, minä sairastuin pahasti. Pitkä sairaalajakso, leikkaus, ja pelkoa ilmassa, mutta en antanut itseäni masentua: ajattelin vain lapsia ja pidin kiinni toivosta minun on nähtävä, miten pojat ja Annikki kasvavat aikuisiksi, ja joskus saan vielä lapsenlapsiakin. Sen sijaan Jari romahti. Alkoholi sai otteen hänestä pahimmalla hetkellä.
Silloin kahdeksantoistavuotias Eero piti perheen kasassa. Hän siirtyi iltaopintoihin ja meni töihin. Tuki minua enemmän kuin kukaan kävi sairaalassa lähes päivittäin, luki minulle ääneen ja kyseli reseptejä niihin ruokiin, joita Olavi ja Annikki rakastivat, toi maistiaisia. Hän viimeiseen asti salasi minulta sen, että Olavi oli hairahtunut huonoon seuraan ja poliisille tuli juttua. Onneksi tuomio jäi ehdolliseksi.
Minä paraninkin lopulta. Suhde mieheen ei enää koskaan ennalleen palautunut; en voinut koskaan antaa hänelle anteeksi niitä heikkoja hetkiä, hänen pettämistään silloin, kun minulla oli vaikeinta. Onneksi talo oli iso elämme kuin naapurit. Jari yrittää pysyä kuivilla, mutta välillä alkoholiongelma vie hänet taas mukanaan.
Vuosi sitten Eero toi kotiin miniän, Ainon saman tytön, johon oli jo päiväkodissa iskenyt silmänsä. Aino opiskelee psykologiksi, ja asteli heti hellästi mutta määrätietoisesti appiukon viinapirua vastaan. Elämä jatkuu. Pian talossa kaikuu pienten lasten nauru uudestaan, sillä Aino ja Eero saivat juuri tietää odottavansa kaksosia.
Joka päivä kiitän Jumalaa siitä, etten aikanaan sulkenut sydäntäni vieralta lapselta. Vain siksi, tiedän, saan olla täällä vielä tänään katsomassa lasteni ja pian lastenlasteni elämää.
