Toimistossa kävi tuttu, hiljainen puheensorina, kun yhtäkkiä sisään asteli esimies Kaisa Rantanen, mukanaan uusi kasvo hiljainen, tavallisen näköinen tyttö.
Tytöt, tässä on Aino. Hän tulee nyt teidän kanssa työskentelemään Kallen tilalla, kun Kalle ylennettiin. Uskon, että tulette hyvin juttuun, Kaisa sanoi ja kiiruhti pois.
Aino istahti Kallen entiselle paikalle, nosti esiin kauniin kahvikupin ja pienen valokuvakehyksen, jossa komeili miehen kuva. Hän asettui töihin ripeästi, kuin olisi ollut siinä jo vuosia.
Lounasaika koitti, ja kaikki muut ryntäsivät kuin yhteisestä käskystä alakerran lounasravintolaan. Vain Mari jäi penkomaan pöytiä uteliaisuudesta, koska halusi tietää, kuka miehistä tuijotti ystävällisesti Ainoon valokuvassa.
Valokuvasta katseli sinisilmien ja leveän hymyn omaava mies, sellainen, joka käy salilla ja jonka hymy paljastaisi täydellisen hammasrivistön.
Kuka se mahtaa olla? Näyttää ihan näyttelijältä, mietti Mari ja räpsäisi kuvan puhelimellaan, ennen kuin kiirehti muiden mukaan. Tyttöporukka kerääntyi yhteen pöytään Ainon ympärille.
No kerro nyt, miten tapasitte? joku kysyi.
Aino hymyili muistellen: Kolme vuotta sitten tapasin Oskarin täysin sattumalta tai no, aika kummallisessa tilanteessa. Ei sitä uskoisi ellei itse kokisi.
Tytöt kerääntyivät Ainon ympärille kuulolle.
Olin isossa yrityksessä töissä ja silloin sattui pieni logistinen moka. Saimme väärän lähetyksen Oskarin firmalle, ja tietysti juuri minut lähetettiin selvittämään asiaa.
Aino oli aina ollut pätevä ja järkevä, vaikka ulkonäössä ei ollut mitään erityistä: ei juuri meikkiä, vaatteetkin aika huomaamattomat. Sellaista “harmaa hiiri”, mutta kun piti neuvotella, Aino muuttui aivan omaksi itsekseen hillityksi mutta määrätietoiseksi.
Pomokin tiesi tämän, siksi hän aina lähetti Ainon kinkkisiin juttuihin. Saavuin siis toimistolle, ja vastaanotossa minut ohjattiin:
312, Oskari Järvi.
Astuin sisään, esittäydyin suomeksi.
Hei, Aino Mäkelä. Meiltä tuli nyt väärä lähetys teille, pahoittelen kovasti.
Aloin selittää, mutta Oskari vain tuijotti minua silmät suurina.
Hän oli jossain nähnyt minut tai oli nähnyt unta minusta. Ainakin niin hän sanoi myöhemmin.
Punertavat hiukseni heiluivat hiukan, vihreät silmäni katsoivat suoraan Oskariin. En yrittänyt peitellä hermostustani, mutta pysyin rauhallisena. Yhtäkkiä Oskari sanoi vaan:
Aino, ei mitään reklamaatioita, luotetaan että seuraava lähetys sujuu.
Kiitin ja poistuin kohteliaasti. Pari päivää myöhemmin Oskari odotti minua firman pääoven ulkopuolella, viimeisenä työpäivänsä iltana.
Aino, muistatko kun puhuttiin toissapäivänä? Haluaisitko lähteä teatteriin seuraksi, äiti on sairaana eikä pääse, keksi Oskari.
Arvasin heti pienen juonen, mutta suostuin.
Illalla Oskari seisoi taloni ulkopuolella. Astuin ovesta, mustassa, omaa vartaloa myötäilevässä mekossa, matalat korot ihan eri nainen kuin työpäivänä. Kevyt iltameikki teki vaikutuksen Oskariin, hän ei ensin tunnistanut minua.
Teatterissa istuimme vierekkäin koko esityksen ajan, välillä näin Oskarin vilkaisevan minua ja tajusin hänen olevan ainakin yhtä kiinnostunut kulttuurista kuin minä.
Näytelmän jälkeen Oskari tarjosi illallista, mutta kieltäydyin: seuraavana päivänä oli iso palaveri, joten oli mentävä kotiin. Hän ajoi minut kotiin.
Viikon lopulla hän odotti taas oven ulkopuolella, ja lähdimme kävelylle. Siitä tuli meille tapa nähtiin joka viikko.
Kun kaksi kuukautta oli kulunut, Oskari totesi kerran töiden jälkeen:
Äiti haluaisi tavata sut. Sopiiko?
Olin toivonutkin pääseväni hänen äitinsä luo. Kotona he tarjosivat mustikkapiirakkaa, omenalimaa ja kahvia. Oskarin äiti, Eeva-Liisa, otti minut lämpimästi vastaan.
Juttelimme vaikka mistä: isoäidin hillo-ohjeista, edesmenneestä isästäni, ja siitä, miten äitini on historianopettaja koululla.
Oskari vei minut kotiin, ja myönsi:
Äiti tykkäsi susta kovasti, olen tosi iloinen.
Siitä lähtien nähtiin lähes päivittäin, ja vuoden päästä vietettiin pienet häät Turun vanhan puutalon pihalla.
Koko toimiston tytöt kuuntelivat Ainon tarinaa. Kaikki olivat vähän kateellisia, mutta Mari silti mietti:
Mitä ihmettä Oskari näkee tuossa “harmaassa hiiressä”? Minä olen kuitenkin pidempi, hoikempi, tyylikkäämpi… Miksi näille “taviksille” käy näin? Minulle tarjotaan vaan yhden yön juttuja tai miehet paljastuvat varatuiksi.
Työpäivä jatkui. Jossain vaiheessa Mari sipaisi Sanna-kollegaansa hihasta:
Katso nyt, tuo mies se on Oskarin kuva, eikö? Uskotko oikeasti? Kai tuo keksi koko jutun. Ei tuon näköinen mies ihastuisi tuollaiseen.
Iltapäivällä kaikki olivat lähdössä samaan aikaan ovesta, kun ulkona tööttäsi auto. Aino vilkaisi ikkunasta, ja ulos astui se sama, hyväntuulinen, komea mies kuvasta.
Aino, täällä odotan, hän huikkasi käsiä heilutellen.
Mari jäi katsomaan heidän peräänsä, vähän mieli kääntyi haikeaksi miksi en minä? Olinhan minä sentään…
Toiset tytöt vilkaisivat toisiaan. Jokainen mietti omiaan.
Aina joskus, kun näkee tuollaisen parin, jää mieleen kaihertamaan: mitä se mies löysi tuosta naisesta? Ehkä juuri jotain, mitä itse on etsinyt. Ei aina kauneus ole se pääasia. Flirtti on helppoa, mutta kenet kukin vie kotiin ja kenet pitää rinnallaan siihen voisi kysyä syyn vain niiltä, joilta se onnistuu.
