“Mitä varten tämä säästöpurkki on, kulta pieni? Lapsi ei edes vilkaissut ylös. ‘Jotta voisin ostaa vaarille kakun… hänellä ei ole koskaan ollut.’ Lapsi sanoi sen niin vilpittömästi ja vakavasti, että äidille nousi pala kurkkuun jo ennen kuin hän ehti ymmärtää, mitä oli kuullut. Pöydällä oli vain pieni summa rahaa ja muutama kolikko, joita lapsi järjesteli huolellisesti kuin aarteita. Ei raha liikuttanut äitiä… Vaan lapsen sydän, joka ei vielä tuntenut hintojen arvoa, mutta ymmärsi kiitollisuuden. Vaarilla oli syntymäpäivä viikon päästä. Mies, jonka kädet olivat elämää nähneet, hiljainen ja tottunut antamaan – odottamatta mitään takaisin. Hän ei koskaan pyytänyt mitään. Mutta kerran, kuin leikillään, hän oli sanonut: ‘En minä koskaan ole saanut ihan omaa kakkua…’ Lause, joka aikuiselle oli pelkkä toteamus. Mutta lapselle siitä tuli tehtävä. Sen jälkeen: — hän säästi kolikot, eikä käyttänyt niitä herkkujen ostoon; — jätti karkit koulun jälkeen väliin; — möi kaksi omaa piirrostaan; — ja illalla laittoi aina uuden kolikon purkkiin, joka kilahti täynnä toivoa. Tuli sunnuntain syntymäpäivä. Pöydällä oli tavallinen kaupan kakku. Yksi vino kynttilä. Yksi lapsi jännityksestä vapisevana. Ja yksi vaari, joka murtui kyyneleihin hetkessä. Hän ei itkenyt maun, koon tai hinnan takia. Hän itki, koska ensimmäistä kertaa elämässään… joku oli ajatellut häntä rakkaudella, joka näytti pieneltä mutta oli sisältä ääretön. Sillä joskus suurin teko mahtuu pienimpään säästöpurkkiin. Ja joskus aidoimman rakkauden antaa se, jolla on vähiten… mutta joka tuntee eniten.”