Kissa asteli sisään kirkkoon ja asettui alttarin eteen pastori ymmärsi kaiken
Aamumessua vietettiin rauhallisesti, ilman kiirettä. Kaikki oli tuttua: samat rukouksen sanat, samanlaiset kasvonpiirteet enimmäkseen ikääntyneitä naisia, tusinan verran. Pastori Juhani oli palvellut jo yli kaksikymmentä vuotta, eikä odottanut enää, että arkiaamuna kirkko täyttyisi ihmisistä.
Loppuosa palveluksesta sujui, kunnes hän kuuli hiljaisen oven narahduksen.
Hän nosti katseensa ja pysähtyi.
Keskikäytävää pitkin, aivan kuin omassa kodissaan, tassutteli kissa.
Harmaa, tuuheaturkkinen, valkoinen laikku rinnassaan. Häntä pystyssä. Varma käynti, kuin se olisi tiennyt täsmälleen minne mennä.
Kirkon naiset supattelivat joku teki ristinmerkin, toinen hätkähti käsillään. Mutta kissa kulki tyynenä ikonien ja kynttilöiden ohi, ja asettui suoraan alttarin eteen.
Se kiersi itsensä kerälle, laski päänsä tassuille ja jäi siihen. Vain keltaiset silmät pysyivät auki katsoivat Juhania tiukasti, räpäyttämättä.
Pastorin sisällä kaikki jähmettyi.
Hän tunnisti kissan.
Hyvä Jumala, miten se oli tänne eksynyt?
Kädet vapisivat. Juhani sulki silmänsä hetkeksi, yrittäen koota ajatuksiaan, mutta mieleen nousi heti Hilkka Aaltola.
Hiljainen vanha nainen, lempeät ja väsyneet silmät. Asui yksin vanhassa kaksiossa Pispalassa. Kirkkoon tuli aina sunnuntaisin hitaasti, kepin avulla, mutta säännöllisesti.
Ja ruokki aina rappukäytävän kissoja.
Ovat nekin Jumalan luomia, pastori, hän oli kerran tokaissut, kun kävin viemässä ehtoollista. Eihän niitä voi olla säälimättä?
Mirri oli Hilkan erityinen lemmikki. Harmaa, pehmeäturkkinen kissa, jonka Hilkka oli aikoinaan poiminut pentuna rappukäytävästä ruokkinut ja hoitanut. Kissa vastasi siihen uskollisuudella ei lähtenyt koskaan kauas omistajastaan.
Kolme viikkoa sitten, viimeksi käydessäni, Mirri istui ikkunalaudalla Hilkkaa tarkkaillen. Kuin olisi ymmärtänyt enemmän kuin muut.
Pastori, Hilkka oli silloin kuiskannut, jos minulle jotain sattuu, älkää Mirriä jättäkö. Se on fiksu kissa.
Nyökkäsin vain, puristin hänen kättään hellästi.
Ja nyt Mirri makasi alttarin edessä.
Juhani ymmärsi kaiken. Sydän kylmeni.
Messu päättyi kuin sumuun.
Hän luki loppurukoukset melkein automaattisesti sanat liikkuivat huulilta itsestään, mutta ajatuksissa kaikui yksi ajatus: täytyy mennä. Nyt heti.
Seurakuntalaiset poistuivat hitaasti, kynttilöitä kantaen, supisten. Katsoivat moneen kertaan Mirriä joka yhä makasi liikahtamatta.
Pastori, entä tämä aloitti joku mummoista, mutta hän vain huitaisi kättään:
Myöhemmin. Kaikki selviää myöhemmin.
Hän riisui kasukan, puki arkipuvun sormet tärisivät niin, ettei saanut nappeja heti kiinni.
Jumala, jospa olisin väärässä.
Mutta Juhani tiesi. Hän tunsi koko olemuksellaan ei ollut erehtynyt.
Mirri nosti päänsä hänen lähestyessään. Katsoi pitkään suoraan silmiin ja äännähti matalasti.
Kerran.
Ikään kuin sanoen: Ymmärsitkö? No hyvä.
Tule, Juhani kuiskasi ojentaen kättään.
Kissa nousi, venytteli kuin unesta herännyt ja lähti kohti ovea. Pastori seurasi perässä.
Ulkona oli harmaata. Tuuli ravisteli paljaita oksia ja pyöritteli kuivia lehtiä asvaltilla. Hilkan kotiin oli vartin kävelymatka.
Juhani käveli ripeästi. Mirri pysyi rinnalla tassut vilistivät, tuuhea häntä humahteli ilmassa.
Kunpa ehtisin ajoissa.
Vaikka hän tiesi: jos kissa tulee kirkkoon ja asettuu alttarille, kaikki oli jo tapahtunut.
Matkalla muisto Hilkasta nousi mieleen kuinka hän istui tuolissa ikkunan ääressä, villahuivi hartioilla. Hymyili, kun saavuin. Ristinmerkki väpättävällä kädellä, ottaen ehtoollisen vastaan.
Tiedättekö, pastori, hän oli sanonut silloin en minä pelkää. Elämä on ollut hyvä. Rakastava mies, tytär kasvoi aikuiseksi. Lapsenlapsetkin, tosin kaukana, harvoin tavataan. Mutta Luoja ei ole minua hylännyt. Ei koskaan.
Eikä jätä, vastasin silloin.
Hän huokasi:
Tiedänhän minä sen. Vaikka silti yksin. Mirri pitää toki seuraa. Mutta kotona on niin hiljaista.
Silloin en kuullut sanojen painoa. Lohdutin parhaani, vaihdoimme muutaman sanan. En ymmärtänyt, että ehkä se oli hyvästit.
Tuttu kerrostalo se jo on harmaa, rapistunut julkisivu, ovikoodi rikki. Kolmas kerros, hissi ei koskaan toimi.
Juhani nousi portaita, pitäen kiinni kaiteesta. Sydän jyskytti ehkä kiireestä, ehkä huolesta.
Mirri juoksi edellä. Pysähtyi oven eteen se vanha, maali lohkeillut, numero 17.
Istui alas.
Juhani koputti.
Kerran. Kaks. Kolme.
Hiljaista.
Soitti ovikelloa sekin kilisi vaimeasti. Ääni kiirii hiljaisessa asunnossa.
Ei vastausta.
Hilkka! hän huusi. Hilkka Aaltola, täällä pastori Juhani!
Ei mitään.
Painoi korvansa ovea vasten. Jospa hän ei kuullut? Ikä, kuulo jo huono.
Mutta asunnossa oli liiankin hiljaista.
Polvistuin lattialle, katsoin Mirriä. Kissa tuijotti liikuttamatta ovea.
Kädet vapisten kaivoin puhelimen taskusta, valitsin konstaapelin numeron saman, joka oli vuosi sitten auttanut, kun joku juoppo yritti tunkeutua kirkkoon.
Päivää, Lauri Virtanen? Täällä on Juhani pastori kirkolta. Tarvitsisin apua. Nopeasti. Vanhus ei avaa ovea, pelkään pahinta, ovi pitää avata.
Konstaapelin ääni oli rauhallinen:
Osoite?
Kallionkatu seitsemän, kolmas kerros, asunto seitsemäntoista.
Selvä. Tulossa.
Juhani laski puhelimen alas ja istui lattialle, nojaten seinään.
Mirri tuli viereen, hankasi turkkiaan papin viittaan. Pieni, surumielinen kehräys.
Silitin sen pehmeää harmaata turkkia.
Olet viisas, kuiskasin. Tiesit tulla hakemaan.
Kissa asettui viereen.
Niin me istuimme.
Ajattelin, miten harvoin olin käynyt katsomassa Hilkkaa. En huomannut, kuinka yksinäinen hän oli. Ehkä hän oli odottanut.
Anna anteeksi, Hilkka. Anna anteeksi.
Konstaapeli saapui varttitunnin päästä.
Lauri Virtanen isokokoinen, väsyneillä kasvoilla nousi raskaasti portaat. Näki minut ovenpielessä, ja hämmästyi:
Pastori Juhani? Mitä täällä tapahtuu?
Hilkka ei avaa. Pelkään, että… ääni särkyi.
Konstaapeli nyökkäsi. Näki tilanteen heti.
Odottakaa tässä.
Hän koputti ovelle kovaa, päättäväisesti:
Hilkka Aaltola! Avatkaa, poliisi!
Hiljaista.
Lauri kaivoi laukustaan lyhyen sorkkaraudan. Pisti sen varovasti oven ja karmin väliin, painoi hartiallaan.
Naps. Ritinä. Puu antoi periksi.
Vielä pieni voimanponnistus ja lukko napsahti.
Ovi aukesi.
Sisältä tulvahti seisoneen ilman ja lääkkeiden tuoksu ja kuoleman hiljaisuus.
Juhani puristi silmät kiinni, teki ristinmerkin ja astui konstaapelin perässä sisään.
Eteinen oli tuttu. Naulakossa roikkui Hilkan vanha takki ruskea, rispaantuneet hihansuut. Oven vieressä tohvelit, rivissä tapansa mukaan.
Käytävän päästä sisähuone.
Konstaapeli raotti ovea ja pysähtyi kynnykselle.
Kurkkasin hänen olkapäänsä yli.
Sydän valahti.
Hilkka istui nojatuolissa ikkunan ääressä. Villapeitto ympärillä. Kädet lepäsivät ristissä rinnalla. Pää hieman taakse kallistuneena.
Kuin olisi nukahtanut.
Kasvot olivat vain vahamaiset. Elottomat.
Voi Luoja… huokaisi Juhani.
Konstaapeli käveli hiljaa lähemmäs, kosketti vielä ranteeseen, tunnusteli ja pudisti päätään:
On ehtinyt olla jo varmaan pari päivää, ehkä kolmekin.
Kolme päivää.
Pastori vaipui polvilleen kynnykselle.
Kolme päivää hän vietti yksin, hiljaisessa kodissa. Kukaan ei tullut. Kukaan ei kaivannut.
Tytär eri paikkakunnalla. Lapsenlapset yhtälailla kaukana. Naapurit? Kuka enää välittää naapurista.
Vain Mirri.
Vain kissa pysyi rinnalla. Istui emäntänsä vieressä. Ei lähtenyt, vaikka ikkuna oli raollaan.
Ja vasta kun kaikki oli selvinnyt, lähti kirkkoon.
Tunsittekohan hänet hyvin? kysyi konstaapeli, kaivaen puhelinta.
Tunsin, niellin. Hän oli seurakuntalainen. Hyvä ihminen.
Sukulaisiin pitää ottaa yhteyttä. Tietääkö missä paperit?
Kaapissa tai kirjoituspöydässä, ääni värisi. Minulla on tyttären numero, voin itse ilmoittaa.
Konstaapeli nyökkäsi:
Hyvä. Minä hälyytän ensihoidon.
Lähestyin tuolia ja katsoin Hilkan kasvoja rauhalliset, melkein kirkkaat.
Ei hän ollut kärsinyt. Herra kutsui lempeästi. Luultavasti yöunessa.
Anna anteeksi, kuiskasin. Että en tullut aiemmin. En pitänyt yhteyttä.
Käsi nousi itsestään silitin hiljaa harmaita hiuksia.
Tein ristinmerkin ja aloin lukea vainajien rukousta hiljaa, melkein kuiskaten. Sanat virtasivat kuin itku.
Oven suussa istui Mirri, katsoi liikkumatta emäntäänsä.
Silloin ymmärsin: tämä kissa oli rakastanut Hilkkaa enemmän kuin kukaan muu.
Enemmän kuin tytär, joka soitti kerran kuussa.
Enemmän kuin lapset, jotka kävivät jouluna.
Mirri oli vierellä loppuun asti.
Eikä jättänyt, vaan lähti vielä hakemaan apua.
Polvistuin kissan eteen ja otin sen varovasti syliin.
Mirri ei vastustanut. Painautui rintaani vasten ja kehräsi matalasti.
Se on nyt ohi, kuiskasin. Kaikki järjestyy. Hautaamme Hilkan kristillisesti. Sinä tulet nyt minun kanssani, sopiiko?
Ja kyyneleet nousivat silmiin.
Kyyneleet putosivat pehmeälle harmaalle turkille, silitin Mirriä ja mietin, että tosi rakkaus näkyy tekoina, ei sanoina.
Hilkka haudattiin kolmen päivän päästä.
Tytär tuli kalpea, silmät punaisina, mustiin pukeutuneena. Lapsia ei tuonut liian pitkä matka, koulut, selitti.
Seurakuntalaisia saapui parikymmentä enimmäkseen tuttuja mummoja. Lauloivat “Pyhäin seuraan päästä” hiljaa, värisevällä äänellä.
Juhani luki hautauspalveluksen. Katsoi arkkua Hilkan levollisia kasvoja valkoisen huivin alta.
Anna anteeksi, Herran palvelija, kylmyyteni. Välinpitämättömyyteni.
Ihan arkun vieressä, kylmällä kirkon lattialla, harmaa kissa kiersi kerälleen.
Mirri oli tullut itse jo aamulla, kun arkku tuotiin.
Asettui eikä väistynyt.
Tytär yritti hätistää, viuhtoi huivilla:
Mene pois! Ei täällä ole kissojen paikkaa!
Mutta pastori pysäytti:
Jätetään se tähän. Se hyvästelee omalla tavallaan.
Nainen aikoi sanoa jotain, mutta katsoi silmiini ja vaikeni.
Hautausmaalle Mirri otettiin mukaan eihän sitä voinut jättää. Koko matkan pidin sitä sylissäni.
Hautajaisten jälkeen tytär tuli luokseni:
Kiitos teille. Kaikesta. Että löysitte hänet ja ilmoititte.
Kiitos kuuluu Mirrille, vastasin hiljaa. Se tuli hakemaan minut.
Nainen katsoi kissaa pitkään kummallinen ilme kasvoillaan.
Ottakaa se itsellenne. Ei minulla ole paikkaa, ja olen allerginen.
Niin aionkin, sanoin.
Tytär nyökkäsi, kääntyi pois eikä enää vilkaissutkaan äitinsä haudalle.
Jäin seisomaan.
Katsoin tuoretta multakumpua, väliaikaista ristiä.
Hilkka Aaltola. Hiljainen. Yksinäinen.
Kuinka monta heidän kaltaistaan elää kodeissaan? Vanhenevat, lähtevät pois eikä kukaan huomaa. Muista ei ole väliä.
Paitsi kissoilla. Ja Jumalalla.
Silitin Mirriä:
Mennään kotiin?
Kissa kehräsi hiljaa.
Siitä asti kirkon alttaripöydän ikkunan alla on makoillut harmaa, tuuheaturkkinen kissa.
Seurakuntalaiset tuovat sille herkkuja, silittelevät, kuiskivat:
Onpa viisas. Lämmin sielu.
Pastori Juhani vain hymyilee hiljaa.
Iltaisin, ennen nukkumaanmenoa, hän istuu vanhalla tuolilla, ottaa Mirrin syliin ja silittää sen turkkia.
Kissa siristää silmiään ja kehrää.
Ja sen keltaisissa silmissä heijastuu lampun lempeä valo.
Hiljainen. Sammumaton. Ikuinen.
