Oli kuin oudossa unessa, jossa Helsingin hämärissä kujilla vanha restauraatio kihisi hiljaa ja jääpuikot valuivat sulaa vettä sateenkaarenväreissä kadulle. Siellä istui Lauri, väsynyt rakennusliikkeen omistaja, jonka katse oli täynnä pohjatonta uupumusta. Hänen vieressään istui Aapo, poika pyörätuolissa, jonka jalat olivat olleet liikkumattomina kahden vuoden ajan.
Yhtäkkiä heidän pöytänsä ääreen ilmestyi pieni, rääsyihin pukeutunut tyttö, jonka hiukset olivat kuin sammal ja silmät harmaat kuin itäinen meri. Hän ei pyytänyt rahaa, vaan sanoi oudon lauseen, kuin suoraan vanhasta suomalaisesta sadusta: **Jos ruokitte minua, voin auttaa poikaanne.**
Lauria ärsytti; hän oli kyllästynyt katuhuijareihin, joille Helsinki oli täynnä mahdollisuuksia. Hän tuhahti ja yritti ajaa tytön pois. Mutta kun Aapo katsoi tytön silmiin hän tunsi jotain selittämätöntä, kuin lumouksen sammalmättäällä. Hän sanoi hiljaa: Isä, anna hänen yrittää.
Lauri pudisti päätään, mutta samalla hetkellä Aapon käsi puristui pyörätuolin käsinojaan, ja hän kuiskasi: **Isä… minä tunnen jotain.** Lauri hätkähti. Ravintolan vaimea sorina katkesi.
Jatko Mitä tapahtui seuraavaksi?
Lauri jähmettyi tuolissaan, tuijottaen poikansa muuttunutta katsetta.
Mitä tunnet? hän kysyi karheasti.
Lämpöä kuin lämmin vesi valuisi koipiin, Aapo kuiskasi.
Tyttö pysyi paikallaan, kasvot totisina, ja sanoi hiljaa:
Hän tuntee minun energiani, sillä hänellä on tahtoa elää. Te taas olette vain uupunut. Tilatkaa minulle ruokaa, pyydän.
Laurin käsi nousi kuin unessa ja hän viittoi tarjoilijaa.
Tuokaa tälle tytölle kaikkea, mitä hän haluaa, hän sanoi, äänessä sekä epäuskoa että yritystä tarttua toivoon.
Tyttö hänen nimensä oli Aila söi ahnaasti lämmintä lohikeittoa ja ruisleipää, ja Lauri seurasi häntä silmä kovana. Kun lautanen oli tyhjä, Aila pyyhki suunsa hihansuuhiin ja astui Aapon viereen.
En ole mikään noita, hän sanoi Laurille, jonka epäluulo paistoi kasvoilta. Mutta mummoni oli paras jäsenkorjaaja koko Savon sydämessä ennen kuin kotimme paloi. Hän opetti minulle sen, mitä lääkärit eivät näe valkoisissakaan takeissa.
Aila laskeutui polvilleen pyörätuolin eteen. Hän ei heiluttanut käsiä tai mutissut loitsuja, vaan etsi kokenein, karheutunein sormin tarkat pisteet Aapon säärissä. Hän alkoi painaa niitä, rytmikkäästi, voimakkaasti, lihaksiin, jotka olivat unohtaneet elämän.
Sattuu! huudahti Aapo yllättäen.
Lauri hypähti, aikeissa irrottaa tytön poikansa luota.
Älä satuta häntä! Hän ei ole tuntenut mitään vyötäröltä alas kahteen vuoteen!
Jos tuntuu kipua, hermot ovat yhä elossa, Aila vastasi kiivaasti ja jatkoi työtään. Lääkärit paransivat selän, mutta unohtivat: että lihakset nukkuvat pelosta ja liikkumattomuudesta. Syy ei ole rangassa, vaan päässä ja jalkojen solmuissa.
Hän jatkoi kymmenen minuuttia. Aapo siristi silmiään, kyyneleet valuen eivät vain kivusta, vaan myös hämmästyksestä. **Hän todella tunsi jalkansa.**
Loppukohtaus ja Unenomainen Ratkaisu
Koita liikuttaa varvastasi, Aila käskytti hiljaa. Kuvittele, että haluat potkaista jalkapalloa.
Ravintolassa jäinen hiljaisuus. Asiakkaat ja henkilökunta tuijottivat. Aapo sulki silmänsä, keskittyi, ja oikean jalan isovarvas liikahti. Ja vielä toisenkin kerran.
Lauri peitti kasvonsa käsillään ja itki. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen hän näki liikkeen.
**Mutta tarina ei päättynyt tähän.**
Lauri ei maksanut ainoastaan Ailan ateriaa. Saatuaan tietää, että Aila asui sairaalloisen mummonsa kanssa huterassa mökissä Kallion laidalla, hän teki päätöksen.
1. **Apu perheelle:** Rakennusliikkeen johtajana Lauri järjesti Ailalle ja hänen mummolleen asunnon kunnon kerrostalosta, ja mummon hoito maksettiin euroissa niin kuin kuuluu.
2. **Kuntoutus:** Kävi ilmi, että Ailan mummo todella hallitsi muinaisen jäsenkorjauksen. Hänen ja nykyajan kuntouttajien avustuksella Aapo aloitti pitkän kuntoutumisen.
3. **Lopputulos:** Aapo ei juossut maratonia vuoden päästä. Ihmeitä ei tapahdu yhdessä yössä. Mutta hän **nousi tuolista** ja pystyi kävelemään kepin kanssa.
Unen opetus
Aila ei ollut kummallinen parantaja hän oli lapsi, jolla oli ainutlaatuista taitoa, jota sivistyneessä Helsingissä nimitettäisiin vanhanaikaiseksi.
Lauri oli vähällä menettää poikansa pelastuksen, koska piti lasta mitättömänä rääsynä.
**Tarina opettaa:** Älä koskaan arvioi ihmistä ulkoasun perusteella. Joskus apu tulee sieltä, mistä sitä vähiten odottaa. Eikä koskaan tiedä, milloin lautasellinen lohikeittoa voi pelastaa elämän joko oman tai toisen.
