Saara havahtui hereille raskaana olevan vatsansa painosta. Kello oli kolme aamuyöllä. Asunnossa kaikui vain miehen raskas hengitys ja eteisen vanhan seinäkellon tasainen tikitys.
Hän yritti kääntäytyä kyljelleen, mutta nariseva sänky petti hänet taas. Tomi, joka nukkui seinän puolella, hätkähti ja murahti kiukkuisesti:
Saara, paljonko vielä pyöriskelet? Mun pitää herätä neljän tunnin päästä. Säästä vähän toiseltakin.
Nainen jähmettyi paikalleen, peläten hengittävänsäkin liian äänekkäästi. Samat sanat Tomi oli toistanut jo kuukausikaupalla. Oli kuin mies olisi unohtanut, ettei kaksoisraskaus ollut mikään päähänpisto, vaan oikeasti raskasta. Hän katsoi nykyään joka euron, tarkisti kauppakuitit ja kurtisti otsaansa, jos Saara pyysi ostamaan hedelmiä.
Näitkö hintoja? hän tiuskaisi, tutkien kuittia. Osta omenoita, suomalaisia, ne on kauden mukaan halpoja. Persikat on turhaa herkkua. Minä yksin tätä hommaa vedän, kun sinä vain kotona olet.
Saara nousi hiljaa sängystä ja vaappui keittiöön pitäen selästään kiinni. Jalat olivat niin turvoksissa, etteivät tossut enää juuri mahtuneet. Hän istahti pimeän ikkunan ääreen ja antoi katseensa vaeltaa hiljaisella kadulla. Sydän puristi. Hän pelkäsi ajatustakin paluusta tähän kotiin vauvojen kanssa, taloon, jossa kaikki oli moitteen varjossa.
Aamulla Tomi keräili hermostuneena kamojaan töihin. Paiskoi vaatteita, etsi sukkaa, paukutti kaappien ovia kuin syyttäen maailmaa.
Saitko paidan silitettyä? hän murahti vilkaisematta vaimoonsa.
Se on tuolin selkänojalla, Tomi.
Olisit voinut ommella sen napinkin kunnolla, taas repsottaa. No, mä meen nyt. Illalla tulen myöhään, meillä on iso palaveri toimitusjohtajan kanssa. Älä soita, pomo on tarkka, ottaa puhelimen pois jos soitat.
Hän lähti edes hyvästejä sanomatta. Saara kuuli ylälukon napsahtavan juuri sen, joka jumitti sisältä päin ja jonka avaamiseen vaadittiin voimaa ja molemmat kädet.
Päivällä Saara päätti järjestää eteisen kaappeja. Hän tarvitsi laatikon, jossa oli hänen siskontytöltään jääneitä vauvanvaatteita. Hän haki jakkaran.
Vain reunalta, ihan vaan reunalta, hän mutisi rohkaistakseen itseään.
Hän nousi ja kurottautui. Samalla musteni silmissä huonovointisuus vyöryi päälle. Jalasta lipesi ote ja Saara rojahti matolle, suoraan lonkan päälle. Kipu iski rajuna.
Ei vielä, ei vielä hän kuiskasi, yrittäen nousta.
Uusi kipuaalto taittoi hänet kasaan. Oli aika. Puhelin oli yöpöydällä, metrin päässä. Saara ryömi sitä kohti, jättäen märän jäljen matolle. Jokainen liike repi sisintä.
Hän sai kiinni puhelimesta. Sormet vapisivat. Näytti, kuin ruutu olisi uinut sumeana silmien edessä. Yhteystietojen ykköskirjaimissa oli ensin Tomi.
Heti sen alla Tapio Karjalainen (toimitusjohtaja). Saara oli tallentanut pomon numeron joskus, kun tarvitsi kiireellä allekirjoituksen äitiyslomalomakkeisiin eikä Tomi vastannut.
Saara painoi Tomi. Vastaajan tylsä hälytysääni. Katkaisi.
Hän yritti uudelleen.
Liittymä ei ole käytettävissä.
Paniikki jysähti päälle. Hän oli yksin. Ovi lukossa monimutkaisella lukolla, jota ei maannut kyennyt avaamaan. Pelastajat jäisivät oven taakse.
Aika vilisi, harhaisia hetkiä toistensa perään. Melkein tajun menettäneenä Saara avasi viestit. Kaikki tuplasi edessään. Hän luuli kirjoittavansa miehelleen.
Mun pitää päästä sairaalaan, ovi kiinni! Kaikki alkoi, kaaduin, en pääse ylös. Tule heti, pyydän!
Lähetti viestin ja puhelin valahti kädestä. Musta näyttö.
Tapio Karjalainen, suuren rakennusyhtiön omistaja, veti juuri palaveria. Mies oli tunnettu tiukkuudestaan ja ehdottomuudestaan. Alaiset pelkäsivät hänen jyrkkää tyyliään.
Puhelin värähti pöydällä. Karjalainen vilkaisi. Viesti Saaralta, hänen hankintapäällikkönsä vaimolta. Hellä nainen, oli kerran käynyt paperien kanssa.
Karjalainen luki viestin. Ilme muuttui kivikovasta tuli levottomampi.
Palaveri on ohi, hän räväytti nousten tuolilta.
Mutta Tapio, meilthän jäi budjett kirjanpitäjä ehti aloittaa.
Ulos täältä!
Karjalainen syöksyi ulos. Samalla hän soitti Järviselle.
Puhelin pois käytöstä.
Senkin renttu, Karjalainen sihisi hampaidensa välistä.
Hän soitti turvapäällikölle:
Selvitä heti, missä Tomin puhelin on nyt. Auto valmiiksi ovelle. Minä ajan itse!
Kahden minuutin päästä tuli viesti geopaikasta. Tomi ei ollut työmaalla. Hänen puhelimensa paikansi itäisen Espoon luksushuvilalle.
Karjalainen kiristi leukojaan.
Maasturi lensi Kehä III:lla moottoritien ohituksia tehden. Matkaa Saaraan oli noin vartti. Hänen mielessä pyöri viisi vuotta sitten menehtynyt oma vaimo sydänkohtaus, apu ehti liian myöhään.
Karjalainen kiipesi kolmanteen kerrokseen. Veti ovenkahvasta lukossa. Oven takaa kuului heikkoa ääntä.
Hän ei odottanut pelastushenkilöstöä. Perääntyi seinään ja rysäytti hartialla. Lukko narahti, muttei antanut periksi. Uusi rynnistys lukko petti.
Saara makasi eteisen lattialla kippurassa.
Saara!
Hän raotti silmiään sumeasti, katsoi.
Tapio Karjalainen? Missä Tomi?
Minä tulin hänen puolestaan. Kestähän vielä.
Hän nosti Saaran syliinsä.
Autossa Karjalainen ajoi hurjaa vauhtia. Saara haukkoi henkeään takapenkillä.
Kohta perillä, vielä hetki, toimitusjohtaja tokaisi, vilkaisten taustapeiliin. Hän oli ehtinyt soittaa päälääkärille.
Sairaalan aulassa odotti valmiina hoitajat sängyn kanssa.
Oletteko puoliso? kysyi hoitaja.
Isä, murahti Karjalainen. Vastatkaa hengestänne hänen ja lasten puolesta.
Hän jäi käytävälle. Käveli edestakaisin pitkin kiiltävää lattiaa. Kolmen tunnin päästä lääkäri tuli, maskia pois ottaen.
Nyt saa hengittää. Kaksi poikaa. Leikkaus oli tarpeen, mutta ehdittiin juuri oikeaan aikaan. Paino vähän alhainen, jäävät seurantaan, mutta hengittävät hyvin. Äiti toipuu, kyllä tästä hyvä tulee.
Karjalainen nojasi otsallaan ikkunalasia vasten.
Kiitos.
Hän haki puhelimen ja soitti Tomille. Viimein puhelimeen vastattiin taustalla soi musiikki, häly, naisten naurua.
Moi, pomo? Oliko jotain? Mä oon työmaalla, yhteydet vähän huonoja
Työmaalla vai? Lasketaanko nykyään Espoon Laguna-baarit rakennuskohteiksi?
Hiljaisuus.
Tapio, mä
Olet irtisanottu, Tomi. Ilman suosituksia. Näytäkään enää kaupungissa, et kuulu tänne. Toivottavasti vaimosi pystyy antamaan anteeksi. Itse en olisi yhtä lempeä.
Saara tuli tajuunsa seuraavana päivänä. Oma rauhallinen huone, vesipullo ja tuoremehua yöpöydällä.
Ovi avautui. Karjalainen astui sisään, puvun takki rutussa, ilman kravattia, silminnähden väsynyt.
Miten voit?
Tapio Saara yritti nousta, mutta kipu pysäytti hänet. Kiitos teille. Nolottaa sotkin yhteystiedot
Kiitä vain kohtaloa siitä, että sotkit, Karjalainen istahti tuolille. Meidän täytyy keskustella nyt vakavasti.
Hän paljasti kaiken: puhelusta, Espoon huvilasta, Tomin hyväksikäytöstä. Puhui suoraan mutta rehellisesti.
Tomi soittaa varmasti vielä ja pyytää anteeksi. Kenen asunto tämä on?
Hänen vanhempien, Saara nyyhkäisi. Ei meillä ole muuta paikkaa, paitsi tätini mökki Pohjois-Karjalassa.
Karjalainen pyöritteli sormiaan polvea vasten.
No, kuulehan. Minulla on iso talo Veikkolassa, kaksi kerrosta, minä käyn siellä lähinnä nukkumassa. Vierassiipi on täysin tyhjä. Asustat siellä lasten kanssa, kunnes saat asiat järjestykseen. Tarvitsen jonkun luotettavan auttamaan talossa, palkkaa saat, en vieraita siedä. Laske se työksi.
Mutta kahden vauvan kanssa, enhän minä osaa auttaa
Selviät kyllä. Toisen avun palkkaan sulle. Tämä ei ole hyväntekeväisyyttä, Saara, vaan mun mielenrauhani vuoksi haluan että talossa kuuluu elämä.
Uloskirjaus sujui rauhassa. Tomi yritti päästä sairaalaan, mutta vahtimestarit pysäyttivät. Hän rymysi humalassa pihanurmen puolella ja huusi jotain ikkunaan.
Saara kuunteli tämän kaiken, mutta sisällä tuntui vain tyhjältä kuin kaikki tunteet olisivat palaneet loppuun.
Karjalainen haki Saaran kotiinsa. Hän laittoi hiljaa Saaran tavarat autoon, kiinnitti turvaistuimet.
Mennään kotiin, hän sanoi lämpimästi.
Karjalaisen kodissa elämä soljui rauhallisesti. Suuri puutalo heräsi eloon: vauvojen vaatteiden ja puhtaan liinavaatteiden tuoksu täyttivät ilman.
Tapio Karjalainen ei ollutkaan pelottava. Töiden jälkeen hän nosti kömpelösti, mutta hellyydellä, vuoroin kumpaakin poikaa syliinsä.
No, pojat, hän murahteli. Joko täällä kasvetaan?
Pikkuiset Leevi ja Onni katsoivat häntä vakavasti tummilla silmillään.
Entinen mies, Tomi, katosi. Kun selvisi, ettei Karjalainen päästänyt häntä yhteenkään yritykseen alueella, hän palasi äitinsä luo ja lähetti joskus pari kymppiä avuksi. Saarasta se ei enää tuntunut miltään. Hän tajusi olevansa ensimmäistä kertaa vuosiin turvassa.
Kului kaksi vuotta.
Saara kattoi pöytää puutarhassa. Oli heinäkuinen sunnuntai, lämpö löi kasvoille. Tapio Karjalainen grillasi lohta ja ranupottuja.
Pojat juoksivat nurmikolla, yrittäen pyydystää valtavaa koppakuoriaista.
Iskä, katso ötökkä! Leevi huudahti, sohi ilmaan.
Saara pysähtyi lautanen kädessään. Karjalainen kohotti katseensa. Se oli ensimmäinen kerta, kun Leevi kutsui häntä isäksi, ei etunimellä.
Karjalainen jätti grillipihdit, pyyhkäisi kädet keittiöpyyhkeeseen, nosti Onnin syliin ja heitti tämän ilmaan.
Se on kimalainen, hyödyllinen, hän selitti vakavasti.
Sitten hän katsoi Saaran suuntaan. Tällä kertaa katseessa oli vain lämpöä, ei ollenkaan entistä kovuutta.
Saara, hän tuli pöytää kohti. Istu.
Nainen istuutui penkille.
En ole mikään runopoika, tiedät sen. En osaa sanoa kauniita asioita. Mutta pojat he ovat minulle niin kuin omia. Ja sinä et ole minulle enää vieras.
Hän otti taskustaan pienen pahvirasian.
Ollaan eletty kaksi vuotta perheenä. Tehdään siitä virallista. Adoptoin pojat, annan oman sukunimi. Ettei kukaan enää koskaan sano heistä pahaa. Miten on?
Saaran silmät täyttyivät kyyneleistä. Nämä eivät olleet niitä samoja kyyneliä kuin ennen. Ne olivat helpotuksen, hyväksynnän ja turvan kyyneleitä.
Suostun, Tapio, hän hymyili kyynelten lomasta.
Sovittu. Ja jätä nyt nuo muodollisuudet pyysin jo.
Myöhäisellä terassilla nukkuvien poikien huoneiden ikkunoista loisti valo. Kuppeihin jäähtyi tee. Jossain kaukana jossain pieni kaksio, Tomi ehkä ryysti halpaa viinaa ja valitti kohtaloaan kaverilleen. Mutta täällä, talossa joka oli muuttunut kodiksi, kaksi pikkupoikaa nukkui hiljaa nyt heillä oli isä.
Yksi väärä numero yhteystiedoissa voi muuttaa elämän. Tärkeintä on, ettei erehdy ihmisessä.
