Miehenä sitä luulisi, että muistaa tärkeät päivät ainakin ne vaimon. Mutta niin vain kävi, että unohdin Hennan syntymäpäivän 27. helmikuuta. Enkä vain unohtanut, vaan lähdin juuri sinä aamuna kaverien kanssa pilkille oltiin sovittu reissu Kokkolan lähelle järvelle, mistä on viime vuosina saanut hyvin ahventa ja kuhaa. Sanoin kiireessä Henalle vain, että “älä pitkästy, osta itsellesi jotain hyvää” ja suikkasin poskelle puolihuolimattoman pusun. Kaverit jo odottivat pihalla, kalakamat nyssäköissä ja kahvi termarissa. Sunnuntaina olisin takaisin, ja verkonkin luvattiin olevan huono, joten soitella ei juuri voisi.
Sillä aikaa… Hena tuijotti punaista ympyrää kalenterissa se sama päivä, jota olin pitänyt niin mitättömänä, että valitsin juuri sen lähteäkseni mökille verkoille. En ollut vain unohtanut, olin sivuuttanut.
Aluksi hän kertoi olleensa kipeän loukkaantunut, mutta siitäkin tunne kylmeni. Henan päässä alkoi kasvaa ajatus, miten asettaa minut ruotuun saada minut muistamaan, että joku päivä tässä maailmassa merkitsee enemmän kuin kalasaalis ja vanhat ystävät.
Vaimollani on tietty kärsivällisyys. Yleensä hän pelasti tilanteen vihjaili, jätti lapun jääkaappiin, kysyi suoraan mitä aion tehdä synttäreidenään. Mutta nyt, 45-vuotisjuhliin, hän päätti kokeilla toisin ilman yhtään vihjettä, muistuttamatta minua itseään tärkeimmästä päivästä.
Viikonloppuna minä siis istuin pilkillä. Mutta kotona tapahtui jotain aivan muuta. Henalla oli tiedossa koodini kotona olevaan kassakaappiin. Sinne olin sujauttanut vähän yli kolmekymmentä tuhatta euroa: olin säästänyt uuteen perämoottoriin veneeseen kohta pari vuotta.
Hena päätti käyttää nuo rahat ja järjestää itselleen sellaiset juhlat, joita ei olisi ennen kuvitellut. Hän tilasi ruoat kotiin, kutsui ystävänsä, koristeli kodin keväisillä kukilla ja soitti hyvää musiikkia. Skumppaa virtasi ja nauru raikasi. Lauantaina vielä illallinen korkean paikan ravintolassa, ja sitten hemmotteleva ilta Helsingissä kylpylässä.
Kaiken kruunuksi hän osti itselleen upean hopeisen rintaneulan, jota oli pitkään katsellut, mutta aina jättänyt ostamatta “yhteisten suunnitelmien” vuoksi.
Kun palasin sunnuntai-iltana, olin tyytyväinen ja reppu täynnä kalaa. Huikkasin ovella: “No, tulepa katsomaan, millainen saalis sain!” Astuin olohuoneeseen ja pysähdyin. Maljapulloja pöydällä, kukkia korissa, sohvalle levitelty uutuuspusseja Aleksanterinkadun liikkeistä.
“Kävikö täällä juhlat?” ihmettelin.
“Kävi,” Henna sanoi rauhallisesti. “Minulla oli syntymäpäivä. Neljäkymmentäviisi tuli täyteen. Muistatko?”
Siinä kohdin minulla meni hetki, ennen kuin tajusin. Pysähdyin, haukoin henkeä.
“Voi hitto… Henna, minä oikeasti unohdin. Olin niin kovasti järjestämässä reissua, ettet uskokaan…”
“Ymmärrän,” hän nyökkäsi. “Siksi päätin järjestää kaiken itse. Ja lahjankin valitsin itse.”
Katseeni siirtyi toimistoon, kassakaapin ovelle, jota en ollut laittanut lukkoon. Ryntäsin katsomaan. Tyhjä. Palasin olohuoneeseen kasvot kalpeana.
“Missä mun rahat on? Kaikki, mitä olen säästänyt?”
Henna pyöritti kättään olohuoneessa. “Ne ovat tässä ympärilläsi.”
“Sinä käytit kaiken? Se oli moottori! Kaksi vuotta säästämistä!”
“Kaksikymmentäviisi vuotta minä tässä olen ollut kärsivällinen,” hän sanoi rauhallisesti. “Sinä unohdit merkkipäiväni. Tein kaikkeni, että muistaisit tämän.”
Istuin sohvalla, tuijotin ensin kalavadia, sitten tyhjää kassakaappia, sitten vaimoani eikä ollut sydäntä suuttua kunnolla: olihan ne yhteisiä rahoja.
Nyhdin kalat hiljaa selviksi.
Siitä on nyt puoli vuotta. Olen taas alkanut vähän kerrassaan säästää moottoriin mutta nykyään puhelimeni kilisee muistutuksia kuukausi, viikko ja päivä ennen jokaista tärkeää juhlaa: nimipäivät, hääpäivät, syntymäpäivät. Joskus opit maksavat paljon. Mutta tämän opin muistaa varmasti loppuelämän.
