Menkööt he! En ole mikään palvelu. 52-vuotiaan Kaarinan rehellinen tunnustus miehistä, joita kohtaa viidenkympin jälkeen
Nyt kun muistelen vanhoja aikoja, käännyn usein ystäväni Kaarinan ajatusten puoleen. Hän palasi takaisin kentälle kymmenen vuoden tauon jälkeen kuvitteli kohtaavansa kiinnostavan ihmisen, ja saikin kymmenen oppituntia siitä, miten kypsän iän ihmissuhteet oikeasti toimivat. Spoileri: eivät aivan niin kuin nuorena luulimme.
Puhelu tuli myöhään ja ääni oli väsynyt, vaikka siinä soi tuttu ironia:
Kuule, joko rakastan yksinoloa tai nämä miehet elävät aivan omassa todellisuudessaan. Muuta syytä en keksi.
Olemme tunteneet yli kaksikymmentä vuotta. Kaarina on aina osannut nauraa elämälle ja ottaa asiat dramaattisen sijaan keveästi. Ystävät yllyttivät hänet kokeilemaan jospa vielä onnistuisi. Hän suostui. Puolen vuoden aikana oli kymmenen tapaamista. Jokainen kuin kohtaus komediasarjasta, mutta kaikki eivät jaksaneet naurattaa.
Ensimmäinen vaikutelma: Sovitko minulle?
Alku oli ihan tavallinen. Helsingin keskustan kahvila, ruokalista, kohtelias jutustelu. Mies tutki ruokalistaa niin kuin siellä ratkottaisiin firman tilinpäätöstä. Lopulta huokaisi ja tokaisi:
Tiedätkö, ilman kunnon lohikeittoa en vain pärjää.
Kaarina nyökkäsi ja luuli, että se oli vain vitsi. Mutta sitten keskustelu lähti aivan toiseen suuntaan. Selvisi, että miehen ex-vaimo ei enää osannut pedata sänkyä kunnolla ja nyt hänen pitäisi löytää nainen, jolla on kädet ja kirkas pää. Ja pääpaino oli nimenomaan käsissä.
Kaarina mietti: milloin vuodevaatteiden vaihdosta tuli osa ensitreffien ohjelmaa?
Luento siitä, millainen naisen pitää olla
Toinen tapaaminen alkoi tavallisena höpöttelynä, mutta muuttui pian monologiksi. Mies kertoi tarkkaan, millainen naisen pitää olla parisuhteessa: tukea, luoda kodikkuutta, olla viisas ja kärsivällinen. Kauniita sanoja, mutta yksityiskohdat paljastivat enemmän.
Hän valitti verenpaineestaan, ojensi tulostetut ohjeet terveellisestä ruokavaliosta ja esitti kysymyksen: osaako Kaarina keittää laihdutuskeittoja. Tuli tunne, että tämä etsi enemmän sairaanhoitajaa ja kotikokkia kuin elämänkumppania.
Hän puhui tunteista kuin jostain pölynimurin käyttöohjeesta, muisti Kaarina. Kohta kohdalta, ilman aitoa tunnetta.
Kipinää ei syttynyt.
Viisaus, jota ei ole olemassa
Kolmas tarina jäi Kaarinan mieleen yhden lauseen takia:
Älä vain ala väittelemään kanssani. Tässä iässä naisen pitää olla viisaampi.
Kaarina ei voinut olla kysymättä:
Missä teidän viisaus sitten näkyy?
Vastaus oli ympäripyöreä, mutta selvä viesti: hän kaipasi rauhaa. Sellaista rauhaa, jossa nainen myötäilee, luo lämpöä eikä koskaan kysele liikoja. Missä väittelyt ja tasavertaisuus jäävät pois, mutta on selkeät säännöt siitä miten asiat hoidetaan.
Kaarina oivalsi: tämä mies ei etsi suhdetta. Hän hakee ehdotonta suostumista.
Kun ei etsitä kumppania, vaan äitiä
Neljäs ehdokas ei kierrellyt:
Tarvitsen huolenpitoa. Niin kuin lapsena, ymmärrätkö? Että minusta pidettäisiin huolta, niin kuin äiti.
Sen jälkeen tulivat tarkat kuvaukset: millaisista korvapuusteista hän tykkäsi lapsena, miten sukkia pitää taivuttaa siististi riviin, ja mitkä tohvelit ovat juuri oikeanlaiset. Kaikki täysin tosissaan.
Kaarina mietti: mies hakee enemmänkin lapsuuden pullantuoksuista palvelua kotiinkuljetuksella kuin puolisoa.
Töihinottotilaisuuden sijasta treffit
Viides kerta muistutti lähinnä työhaastattelua. Mies kyseli järjestelmällisesti:
Oletko usein kipeänä?
Asuvatko sukulaiset lähellä?
Kuinka varma on palkkatulosi?
Kaarina kertoi tästä naureskellen, mutta äänestä kuului väsymys. Kuka sinä oikeasti olet? jäi kysymättä; sen sijaan kuului vain: Mitä hyötyä sinusta minulle on? Tässä ei rakkaudesta ollut kyse, vaan kelpoisuustarkastuksesta.
Mitä näille miehille on tapahtunut?
Kymmenennen tapaamisen jälkeen Kaarina soitti ja sanoi vain:
He eivät halua suhdetta. He haluavat luotettavan palvelun. Siinä kaikki.
Tässä ei ollut loukkausta eikä vihaa. Vain toteamus.
Keski-ikäiset miehet pelkäävät yksinäisyyttä, mutta vielä enemmän muutosta. He haluavat varmuutta mukavuuteen: että rinnalla olisi lähihoitaja, kokki ja terapeutti samassa paketissa ja tämän pitäisi vielä kiitollisena muistaa, että tulipa valituksi.
Kun Kaarina joskus kysyi:
Mutta mitä minä saan vastineeksi?
Vastauksia ei ollut. Vain hämmästys: No mutta, olenhan minä mies! Eikö se riitä?
Ovatko kaikki tällaisia? Voiko toivoa olla?
Kaarina on usein sanonut minulle:
Tiedän kyllä, etteivät kaikki miehet ole tällaisia. On viisaita, kiinnostavia, syvällisiä mutta he ovat jo jonkun kanssa. He eivät ole vapaita.
Usko ei ole silti kadonnut. Hän vain on itse muuttunut. Rajojaan hän valvoo tarkemmin kuin ennen.
Nyt hänellä on yksi yksinkertainen sääntö: Ei palvelijan rooleja. Ei kompromisseja omasta arvostaan. Ei miellyttämistä hinnalla millä hyvänsä.
Hän edelleen nauraa niille herroille, joilla on yliviritetyt toivelistat, mutta naurun takana on päättäväisyyttä. Hän ei enää elä kenenkään toisen elämää vain läheisyyden haaveen vuoksi.
Miten tämä päättyi?
Kymmenen treffit eivät olleet epäonnistuminen. Ne olivat kokemus, joka opetti valitsemaan. Ensin itsensä.
Kaarina ymmärsi: vapaus olla oma ihminen on arvokkaampaa kuin suhde, joka perustuu yksipuoliseen palvelemiseen.
Rakkaus ei noudattele aikatauluja. Se tulee, kun ihminen tietää tarkkaan: vähempään kuin kunnioitukseen, kiinnostukseen ja vastavuoroisuuteen ei enää suostu.
On aika opetella valitsemaan toisella tavalla. Eikä missään iässä tarvitse tyytyä palvelemaan ei missään muodossa.
