Eero oli menettänyt siskonsa. Hän oli lähtenyt maalle hautaamaan tätä. Eeron vaimo, Sinikka, jäi kotiin terveys ei enää sallinut matkoja. Sinikka tiesi, että mies palaisi tänään kotiin ja oli varautunut etukäteen. Hän oli laittanut lautasille muusia ja jauhelihapihvejä. Kun Eero astui keittiöön, Sinikka sanoi:
Kerkesitpä juuri illalliselle.
Eero oli hiljainen ja katsoi vaimoaan oudosti. Sinikka huolestui:
Mikä hätänä, Eero?
Mies vastasi hetken päästä mietteliäänä:
En tullut yksin kotiin.
Et yksin? Kenen kanssa sitten? Sinikka ihmetteli.
Sinikka ajatteli: “Nyt se vanhuus on tullut. Makaan vain sängyllä ja tuijotan kattoa, muistelen menneitä, etenkin näitä viimeisiä kolmea vuotta.”
Silloin Eero oli vielä elossa. Hän oli juuri täyttänyt kuusikymmentäkaksi. Sitten sisar oli kuollut maalla oli yksin, niin Eero meni hoitamaan hautajaiset. Mutta kun hän palasi…
Mies ohjasi eteisestä hentoisen tytön eteenpäin:
Sinikka, tässä on siskoni tyttärentytär. Hän on nimeltään Tuulikki.
Sinikka mittasi tyttöä tiukalla katseella, katsoi synkkänä miestään, mutta sanoi sitten kuitenkin:
Tule peremmälle, Tuulikki! Katetaan pöytä yhdessä.
Kaikki oli valmiiksi keitetty Sinikalla, hän oli vakuuttunut siitä, että Eero tulee tänään takaisin. Hän kokosi lautasille muusia ja lihapullia.
Istu alas, Tuulikki! Syö nyt! hän sanoi lempeästi.
Tyttö alkoi syödä, ja Sinikka nyökkäsi Eerolle he menivät yhdessä makuuhuoneeseen.
Eero, mitä tämä oikein tarkoittaa? hän kysyi hiljaa oven raosta.
Sinikka, antaa tytön asua luonamme, hänellä ei ole ketään muuta.
No, missä on hänen tätinsä?
Ei vaivautunut edes hyvästelemään äitiään. Sisko kasvatti tytön ihan yksinään, kolmivuotiaasta asti, Eero huokasi raskaasti. Nyt tyttö jäi ihan yksin tänne maailmaan.
Eero, mehän ollaan eläkeläisiä. Kummankaan terveys ei ole hyvä, Sinikka vilkaisi ovelle. Kuinka vanha hän edes on?
Kaksitoista.
Meidän pitäisi kasvattaa tyttö aikuisuuteen asti ainakin kahdeksan vuotta.
Saadaan kyllä tukea hänen elatukseensa. Myydään siskon vanha talo puolen vuoden päästä. Ei iso talo, vanhakin, mutta omia säästöjäkin meillä vähän on. Meidän lapset, Anja ja Jarmo, varmasti auttavat, jos on tarvis.
Heillä on omiakin huolia. Kaikki heidän lapsensa käyvät koulua, muutaman vuoden päästä alkavat mennä naimisiin. Ja nehän ovat meidän lapsenlapsia, vaikka asuvatkin kaukana. Meidänhän piti auttaa heitä.
Sinikka, mutta Tuulikki on myös minun siskon tyttärentytär.
Ei kuitenkaan oma veri, Sinikka huokaisi ja palasi keittiöön, mennään jo. Ruoka jäähtyy!
Tyttö katsoi isäntäparia pelokkaasti, hän ymmärsi varmaan mistä puhuttiin. Nousi seisomaan:
Mummo Sinikka, älä heitä minua pois! Te olette ainoita, ketä minulla enää on. Minä autan teitä.
Toki, kyllä sinä voit jäädä.
Vuosi kului. Eero menehtyi. Lapset tulivat, hyvästelivät äitinsä, istuivat pöytään. Tuulikki meni naapuriin hän tiesi aikuisten haluavan puhua rauhassa, eikä halunnut olla tiellä.
Äiti, miksi oikein pidät tuota tyttöä luonasi?
Hän on Eeron sukua, Sinikan silmistä valuivat kyyneleet, eikä hänellä ole paikkaa minnekään muualle.
Viedään Tuulikki lastenkotiin, Anja jatkoi hiljaa, sinä olet jo ikääntynyt, miksi rasittaisit itseäsi vanhoilla päivillä?
Minä jään yksin muuten. Te tulette aina harvemmin. Ja kun en ole terve… Onpahan sentään joku vierellä nainen purskahti jälleen itkuun.
Anja, annetaan Tuulikin jäädä, Jarmo sanoi ja laski käden siskonsa olalle. Äitiä olisi vaikea jättää yksin.
He olivat äitinsä luona päivän ja lähtivät heilläkin kun kumpaisellakin oli kolme lasta ja paljon huolia.
Niin Sinikka jäi kahdestaan “ei-oman” sukunsa tytön kanssa. Tuulikki oli reipas ja avulias, auttoi kaikessa, vaikka oli vain kolmetoista. Hänestä oli tullut omassa kodissaan koko maailma mummolle.
Mutta kunnolla ei Sinikalla enää kulkenut. Jalat eivät halunneet totella, voimat vähenivät. Lapset tulivat taas käymään.
Voi että kun olen heikko… Hyvä että Tuulikki auttaa, Sinikka aloitti keskustelun seuraavana päivänä vieraidensa kanssa. Ajattelin että siirrän tämän asunnon hänen nimiinsä.
Äiti, mitä sinä höpiset? Anja suuttui. Sinulla on kuusi lastenlasta, meidän Ollillekin jo neljätoista, Jarmon Kaisalle viisitoista. Kohta mennään naimisiin kaikki.
Mutta eipä heistä kukaan ajatellut vanhaa mummoa hoitaa.
Nyt on kuitenkin kesä, Anja totesi, soitan heille, tulevat olemaan luonasi koko loman.
Kolmen päivän päästä lastenlapset tulivatkin ja vanhemmat lähtivät. Tuulikki jäi taas naapurien luo.
Marja ja Oona olivat innoissaan kun saivat jäädä mummolle. Ensimmäinen päivä meni ulkona, illalla tulivat vasta myöhään. Mummo makasi liikkumatta eikä ruokaakaan ollut. Hän pyysi tyttöjä taluttamaan WC:henkin, tytöistä se oli vastenmielistä, mutta oli pakko.
Yöllä mummo pyysi monta kertaa vettä, ensin Marja heräsi ja auttoi. Toiseen kertaan, kun piti wc:hen, tytöt kinastelivat kumman vuoro oli.
Aamulla piti keittää puuroa ja laittaa safkaa mummolle. Onneksi mummo kykeni kuitenkin kävelemään keittiöön.
Kaksi päivää ja tunnelma meni koko ajan huonommaksi. Kun Sinikka pyysi apua suihkuun, tytöiltä meni viimein hermo he soittivat vanhemmilleen, ja lähtivät seuraavana päivänä.
Taas Sinikka jäi kahdestaan Tuulikin kanssa. Oli jo vaikea nousta sängystä.
Näin vierähti taas vuosi.
Koko koti jäi nyt viisitoistavuotiaan harteille. Tuulikki aloitti yhdeksännen luokan, hoiti koulun, piti kodin siistinä, auttoi mummoa kaikesta selvisi. Mutta Sinikka ajatteli entistä enemmän:
“Ajatella ei edes omaani, ja silti ei jätä, hoitaa minua. Olkoonkin ettei ole paikkaa mihin mennä. Kun muutama vuosi kuluu… ehkä kolme, ehkä viisi Asunto pitää siirtää hänen nimiinsä. Lapset varmaan ymmärtävät.”
Sinikka nousi vaivalloisesti, otti modernin puhelimensa sen jonka Eero oli ostanut hänen kuusikymmentävuotispäivänä ja opettanut käyttämään. Hän etsi lakitoimiston numeron ja soitti.
Seuraavana päivänä lakimies tuli ja hoiti paperit kuntoon.
Sinikka soitti heti Anjalle ja Jarmolle ja kertoi päätöksestään. Lapset tulivat jo seuraavana päivänä. Asunto kolmio hyvällä paikalla, toisessa kerroksessa.
Äiti, oliko tämä nyt ihan viisasta? Anja aloitti heti. Tule meille vuoroin, kuukaudeksi meille, kuukaudeksi Jarmolle, ja myydään tämä asunto.
Entä Tuulikki?
Laitetaan hänet lastenkotiin, Anja sanoi. Sinulla on omiakin lastenlapsia, he voivat auttaa.
Tiedän jo miten he auttavat. Parempi Tuulikin kanssa. Enkä minä halua kiertää teiltä toiselle.
Anna olla, Anja, Jarmo sanoi Tämä taitaa olla parasta. Äiti viihtyy Tuulikin kanssa, se on tärkeintä. Jos päätti antaa asunnon, se on sitten niin.
Lapset viipyivät vielä muutaman päivän ja lähtivät. Tuulikki palasi heti naapurista.
Mummo, miksi Jarmo ja Anja kävivät täällä?
Ihan vain kylässä, Sinikka hymyili väsyneesti. Tule, kerron sinulle jotakin.
Olet salaperäinen, mummo.
Hae tuo kansio lipaston päältä.
Tuulikki ojensi kansion ja istui viereen.
Kirjoitin tämän asunnon sinun nimiisi. Paperit ovat tässä.
Mummo, miksi ihmeessä? Enhän minä ole edes omaasi.
Sinä olet rakkain minulle! Älä jätä minua!
Mitä ihmettä sinä puhut, mummo! Ei minulla ole ketään läheisempää kuin sinäSinikka tarttui Tuulikin käteen, puristi sitä lujempaa kuin oli vuosiin jaksanut. Hänen äänensä värisi, mutta katse oli levollinen.
Kuule, joskus veri ei ole kaikki. Minä en ehkä ole antanut sinulle elämää, mutta sinä olet antanut minulle elämän takaisin. Sinä olet perheeni omempi kuin moni muu.
Tuulikin silmissä kiilsivät kyyneleet, eivätkä sanat löytäneet heti tietään ulos. Lopulta hän vain nyökkäsi, rutisti mummon käden poskeaan vasten ja kuiskasi:
Minä lupaan, en jätä sinua koskaan.
Sinikka sulki silmänsä hetkeksi ja hymyili. Hän tunsi sydämessään pienen onnenpiston sellaisen, jota ei ollut aikoihin saanut. Ulkoa kuului lasten ääniä, valo siivilöityi verhojen lomasta lattialle. Kaikki oli yhä tässä, omalla paikallaan.
Tuulikki nousi ja alkoi keittää teetä, niin kuin joka ilta. Hän lauloi hiljaa jotakin tuttua laulua, ja Sinikka kuunteli, sydän kevyenä. Elämä jatkui ehkä aivan eri tavalla kuin oli kuviteltu, mutta ehkä juuri siksi niin oikealla tavalla.
Ja kun ilta tuli ja Sinikka vaipui rauhalliseen uneen, Tuulikki istui vielä hetken hänen vierellään, valvoi, hengitti hiljaa samaa ilmaa. Ei oma veri mutta oma sydän. Se riitti, se oli kaikki.
