Kardiologi Timo Virtanen saapui kylpylään lepäämään. Päätin ajaa partani ja lähteä illanviettoon. Ikää yli 40 ja niin edelleen. Tosin itselläni jo yli 60 mittarissa mutta kuka nyt siitä välittäisi?
Juuri kun levitin partavaahtoa, ryntää huoneeseen nainen. Sellaisen kuvailemiseen tarvitsisi Wäinö Aaltosen taitoja. Hänen päällään voisi pitää kokonaisen opetustunnin. Osoitella karttakepillä ja aloittaa: Nainen koostuu muun muassa
Hän huutaa: miten hyvä, että kuuluisa kardiologi tuli juuri tänne lepäämään! Koska hoitohuoneeseen ollaan juuri viemässä huonokuntoista potilasta talonmiehen vetämänä. Kylpylän oma kardiologi on poissa kaupungista. Eihän kukaan nyt sydänkohtausta yöllä suunnittele. Mutta juuri nyt täällä lomailee tunnettu kardiologi…
Tunnen, että nainen kiertää asiansa jo toista kierrosta. Tästä ei selviä helposti. Hänellä painoa helposti sata viisikymmentä kiloa, ja keskellä kasvoja tulipunainen huulipuna kuin paholaisen sinetti talkitulla graniitilla. Nämä eivät päästä otteestaan. Turha edes yrittää selittää, ettei edes velho-kardiologi pysty tekemään ihmeitä, jos avustajina ovat talonmies sekä hoitaja lumiukon asussa, joka muistuttaa enemmän Marraskuun Marilyn Monroeta kuin lääketieteen ammattilaista.
Marssin hoitohuoneeseen. Siellä vastassa talonmies, silmissään villi katse, ja paareilla makaa velttopartainen mies, pää suuri kuin pölkkypää. Näyttää enemmän seitsemäsluokkalaiselta, jolla on vanhemman tutkijan kroppa.
Hourii, ilmoittaa talonmies. Toistelee vaan: ruusu, ruusu Kuvittelee olevansa kukkakaupassa.
Hoitaja mittaa painetta ja toteaa, että pahalta näyttää. Seitsemänkymmentä viisikymmentä, ja paine tuntuu vain laskevan. Tämä ei ole enää verenpainetta, se on vain minun käsivarteni ympärysmitta, hoitaja naurahtaa yllättäen. Minua viluttaa kylmä hiki kihoaa. Sairauskertomuksessa lukee, että potilaalle 180/100 on pelkkää lämmittelyä.
Katselen ympärilleni tarvikkeita etsien. Kuuluu itkua: hoitaja on repäissyt kyyneleet silmiinsä. Kysyn: Mikä hätänä? Hän kyynelehtii: Sääliksi käy miestä.
Tunnen epäselvän huolen nousevan.
Adrenaliinia äkkiä, sanon ja desinfioin käteni. Tiedätkö, mikä se on? Ja mihin se vedetään ruiskuun?
Voi kun on sää-li tää mies! hoitaja itkee ja rojahtaa ovenpieleen.
Tartun itse ruiskuun ja vedän aineen. Talonmiehen katse osuu neulaan ei ole koskaan nähnyt niin isoa piikkiä. Tällaisella voisi puolustaa itseään merirosvoja vastaan. Tuskinpa yksikään takapuoli säilyisi värähtämättä sen nähdessään. Näen talonmiehen harmaat silmät laajenevan, seisoo huojuen. Hoitaja räkyttää nurkassa. Käy mielessäni läimäyttää häntä, mutta arvaan, jos refleksinä hän lentää tiiliseinän läpi kolmannesta kerroksesta
Saan tarpeekseni. Löydän pallean päältä paikan ja isken neulan sisään. Samalla talonmies humpsahtaa lattialle kuin tukki.
Voi talonmiehenkin puolesta tulee niin sääli! kailottaa hoitaja.
Mitä te oikein touhuatte, häh! karjaisen. Missä pirtsakkaa?
Kuolevatko he? Kuolevat! Voi silmäni eivät kestä tällaista…
Pöydällä seisoo massiivinen valurautalamppu, David parantaa leijonaa angiinasta -tyyliä, arviolta viisi kiloa. Mietin hetken lamauttaa tilanteen sillä, mutta annan olla. Kehotan heitä lopettamaan sekasotkun, koska ei enää tiedä edes ketä hoidetaan.
Nyt järjestys! ärjähdän. Kuria ja rauhaa!
Silmäkulmasta näen, kun potilas paarilla nostaa ilman silmiään avaamatta itsensä istumaan.
Olkaa ihmisiksi, hyvä herra, sanoo hoitaja napakasti, painaa kämmenen potilaan päähän ja painaa hänet alas. Piristettä kaapista varmasti löytyy.
Talonmies on niin kaukana tajuissaan, ettei pulssia tunnu. Paarilta karisee karvainen käsi takaisin alas. Hukassa taas. Ettei perkele sentään, ajattelen.
Hiero, hiero! huudan ja vedän talonmiestä nilkasta pois paarejen alta.
Hoitaja kääntää potilaan mahalleen, hamuaa jo parin yli.
Sydämen hierontaa, ei takapuolta, senkin talvilintuset! karjaisen.
Hoitaja pyöräyttää taas potilaan ja istahtaa tämän päälle. Paarit notkahtavat, kuulen rusahtavan äänen. Talonmiehelle survon vanua pirsteen alle ja seuraan tilannetta: sataviisikymmentä kiloa elopainoa kuudenkymmenen päällä. Potilas puhaltaa ilmaa kuin rikkinäinen pumppu.
Nostan talonmiehen tukemaan sohvaa, äijässä ei suoria kulmia kuin mustekala, josta ei saa otetta. Talutan hänet istumaan. Hoitaja näyttää murskaavan potilaan aivan seko. Saan hänet lopulta repäistyä irti potilaasta ja istutettua vanupallo nenässä talonmiehen viereen. Siinä he istuvat kuin kanat, yhdeltä housut polvissa, toiselta hame vyötäröllä. Tehokaksikko. Piristeestä eivät välitä lainkaan.
Yhtäkkiä potilas kohoaa jälleen kuin istuinosan jousi. Silmät kiinni, kääntää päätään divaania kohden. Talonmies huomaa tämän, vaihtaa asentoa ja rojahtaa lattialle, josta loistaa kuin tähtisade iskeytyessään laattalattiaan.
Hyvät ihmiset… potilas sanoo avaamatta silmiään. Pyydän, älkää enää hoitako minua…
Ja hän kertoo seuraavaa: Hän on perinnöllinen hypotensioitunut. Ennen lumimyräkkää painuu kasaan kuin ilmapallo, ukkosen aikaan tuuli kuljettaa nurkasta toiseen. Sille ei voi mitään, sellaisena syntynyt. Työpaine 80/50. Joskus putoaa alemmas, mutta silloin kuppi hyvää espressokahvia auttaa. Ongelma ei kyllä ratkea, jos nainen painavine helmineen istuu päälle kuin raitiovaunu. Hän luuli jo kaiken olevan ohi hänen Ruusansa palaa vessasta hämmästyneenä: vaimo sairastaa, mutta mies kohta haudataan.
Oman sydämen kuulen hidastuvan. Kaivan sairauskertomuksen: Ruusanen, Ruusa Lehtinen. Muistan; matkalla kylpylään ajattelin tutustua mukavaan paikalliseen naiseen, ehkä jotain enemmänkin… Nyt ilmeisesti ei tarvitse.
Mikä tämä oikein on? kysyn ja ojennan kortin hoitajalle.
Sairauskertomus, hän vastaa vaiti, vanupallo nenästä törröttäen.
Mutta tämä ei ole Ruusa Lehtinen, huomautan. Tämä on Lehto Ruusan mies, vähintään.
Hoitavana lääkärinä olisi kannattanut huomata…
Sinä kun…
Ystävät, selvennän, potilas puuttuu. Täällä on vaimoni. Toin Ruusalle piimää…
Ruusani meni vessaan, jätti sairauskortin viereeni. Olo alkoi huonontua, ja tämä mies, joka juuri kumosi peruslain pehmeän aineen taipumattomuudesta, raahasi minut paareille. Ja tässä sitä nyt ollaan. Vähän aika sitten oli paha olo nyt hyvä olo. Paha olo, nyt kaikki hyvin. Jos ilmaan nyt edes tuo sytyttimen, lentäisin avaruuteen ja katsoisin miten siellä on. Verenpaine on hyvä, erittäin tasainen. Ei tiedä mitä tämä urhea lääkäri pisti, mutta uni ei tule kymmeneen vuoteen. Onneksi silloin ehtii uuden tutkimuksen kirjoittaa.
Ehdotus, sanoi hoitaja, kun piimämies poistui. Meitä täällä ei ollutkaan.
Kävi mielessä taas lyödä hoitajaa lampulla, mutta hän ehti ensin:
Otan talonmiehen omalle vastuulleni.
Virtanen ei ehtinytkään tutustua keneenkään kylpylässä.
