Kardiologi Virtanen saapui kylpylään lepäämään. Päätettiin ajaa parta ja suunnata illanviettoon. Neljänkympin rajapyykki oli jo ohitettu, vaikka oikeasti ikää oli yli kuusikymmentä mutta kuka sitä nyt huomaisi?
Juuri kun vaahtoa toiselle poskelle taputteli, syöksyi huoneeseen nainen. Hänen kuvailemiseen tarvittaisiin Akseli Gallen-Kallelan tarkkuutta. Hänessä voisi pitää luentotilaisuuksia: osoittaa karttakepillä ja selittää, että “nainen koostuu…”
Hän huusi innostuneena: Voi että, miten hyvä, että kuuluisa kardiologi on täällä juuri nyt! Sillä hoitajan huoneeseen kannetaan parhaillaan talonmiestä, joka voi todella huonosti. Talon oma kardiologi kai tiesi jo etukäteen, ettei sydänkohtauksia ilmesty keskellä yötä, ja oli lähtenyt paikan päältä. Mutta, onneksi, paikalla kylpylässä lomailee kuuluisa kardiologi juuri nyt…
Virtanen tunnisti, että nainen alkoi kiertää kehää; tästä ei luisteta. Painoa oli niin että lattialaudat narisi, ja keskellä kasvoja kiilsi paloautonpunainen huulipuna kuin noitamerkki talkitulla lohkareella. Näiltä naisilta ei mikään jää kesken. Turha on yrittää selittää, ettei edes loitsuja osaava kardiologi voi mitään, jos apunaan on vain talonmies ja hoitaja, jonka asu muistuttaa seksikästä lumiukkoa.
Virtanen marssi toimenpidehuoneeseen. Siellä talonmies touhotti hullunkiilto silmissään, vieressä paari. Paarilla makasi karvainen, nuutunut mies, jonka naama muistutti vähän seiskaluokkalaista mutta partaa riitti kuin metsurilla. Tämä ihmisrakenne löytyi yleensä vanhemmilta tutkijoilta.
Hourii, talonmies kuulutti. “Ruusu” sitä ja tätä. Luulee olevansa kukkakaupassa.
Hoitaja mittasi potilaalta verenpainetta ja totesi, että kaikki on huonosti. 70/50, ja sekin laskee silmissä. “Eihän tuo enää edes paine ole, se on enemmänkin käsivarren ja reiden ympärysmitta”, nainen kikattti ja nauru tarttui kyttiin. Virtasta kylmäsi. Potilastiedoissa kuitenkin luki, että miehen normaali on 180/100. Tuo 70/50 kuulostaa alkulämmittelyltä.
Virtanen silmäili toimenpidehuonetta, hakien katseella tarpeellista. Sitten kuului omituisia ääniä, joita ei hoitohuoneisiin pitäisi kuulua. Hoitaja nyyhkytti. Virtanen kysyi: Mikä hätänä? Harmittaa kun miesparka kärsii! hoitaja parkui.
Virtanen tunsi epämääräistä levottomuutta.
Adrenaliinia nyt, sanoi, käsiä desinfioidessaan. Tiedätkö, mikä on adrenaliini? Mihin se vedetään?
Voi sentään, kun miesparkaa käy sääliksi! parku jatkui ja hoitaja valahti ovenpieleen.
Virtanen otti itse ruiskun, veti aineen. Silloin talonmies havahtui ja tuijotti neulaa kauhistuneena. Sillä olisi voinut torjua merirosvoja. Kertaakaan ei ollut tullut vastaan takalistoa, joka ei olisi tuolla välineellä säikähtänyt. Talonmiehen silmät sulivat kasaan. Hoitaja itki nurkassa. Virtanen mietti hetken, pitäisikö napsauttaa poskelle. Mutta jos olisi joku refleksi kohta mentäisiin kivijalkaa myöten ulos ikkunoista…
Virtanen päätti antaa olla. Löysi oikean kohdan rinnasta ja tökkäsi neulan. Silloin talonmies rojahti maahan kuin pässi.
– Voi talonmiestä sääliksi käy! huusi hoitaja vuorostaan.
– Kaikkea sitä saa kestää! huusi Virtanen. Missä on nenäliina ja hajusuola?
– Kuolevatkok-u-o-l-e-v-a-t-k-o? Voi että, kaikki tämmöinen, silmät eivät tätä kestäisi
Pöydällä oli rautainen lamppu, valettua mallia. “Kalevala parantaa leijonan kurkun tulehduksen.” Viisi kiloa silkkaa symboliikkaa. Virtanen mietti jo, pitäisikö jysäyttää lampulla. Sitten päätti, että ehkä kuitenkin ei. Pyysi, että hullutukset lopetettaisiin. Eihän tässä enää tiennyt, ketä ja missä pitäisi hoitaa.
– Nyt rauha! huusi Virtanen. Järjestystä ja kuria!
Juuri silloin potilas nousi istumaan paarilla silmät ummessa.
– Nyt ei riehuta, herra hyvä! komensi hoitaja. Painoi kämmenellä takaisin lietsoittavat ajatukset. Hajusuola muuten on kaapissa.
Talonmies oli niin kaukana, ettei pulssi tuntunut. Partamiehen käsi taas lotkahti alas. Ja taas mentiin. Virtanen tuskaili.
– Mielipidehierontaa! hän karjaisi, samalla hinaa talonmiestä nilkasta esille.
Hoitaja käänsi partamiehen vatsalleen, nosti hametta (omaa tai potilaan, sitä ei jäänyt ihmettelemään) ja valmistautui jo hyppäämään paarin yli.
– Sydänhierontaa, tumpelot, ei selkään ratsastusta! ärjäisi Virtanen.
Hoitaja käänsi taas potilaan takaisin, istahti hänen päälleen paarit rutisivat. Virtanen kuuli, kuinka jotakin rasahti. Työnsi talonmiehelle hajusuolaa, kiskoi miehen ylös. Kuin mustekalaa, mikään kulma ei ollut suora. Kiskaisi penkille, katsoi, miten hoitaja oli vähällä jauhaa potilaan murskaksi.
Hoitaja vietiin pois potilaan päältä, nenän alle hajusuolaa, viereen talonmiehen kanssa. Siinä ne istuivat kuin kanat: toinen housut polvissa, toisella hame navassa. No, ainakin ensihoitajaryhmä kasassa. Eivät reagoineet hajusuolaan.
Sitten partamies taas istui suoraan kuin linja-auton penkki. Silmät kiinni, kääntää pään kohti sohvaa. Talonmies tästä säikähti ja lyyhistyi etunojan kautta lattialle. Virtanen huomasi, miten keraaminen lattia sai uudet “Aurora”-säteet kohdasta, johon talonmiehen otsa osui.
– Toverit, puheli potilas silmät kiinni. Antakaa minun olla. Älkää enää hoitako…
Hän selitti seuraavaa: hän on sukupolvelta alapaineinen. Ennen lumipyryä hän lösähtää kuin ilmapallo tyhjäksi. Ukkosella tuuli rullaa lattian poikki nurkasta nurkkaan. Ei hänen vikansa, syntymävika se. Hänellä työpaineet ovat 80/50, joskus vähän alemmatkin. Silloin kuppi vahvaa suodatinkahvia ratkaisee ongelman. Mutta mitään ei ratkaise, jos hänen päällensä istutaan sieluineen ja koruineen etenkin, jos hoitajalla on kaulassaan biljardipallokorut. Hän oli jo varma, että kaikki loppuu tähän Ruusu palaa vessasta ja yllättyy. Hänellä itsellään on vaivoja, mutta miesparka oltiin hautaamassa.
Virtanen tunsi harmaantuvansa lisää. Kurkisti potilaskorttiin: Yrjölä Ruusu.” Muisti, että matkalla mietti ehkä tapaisi mukavan paikallisen ladyn, voisi vähän pyöriskellä lakanoissa. Ehkä jotain enemmänkin. Nyt tunsi, että jääkausi iski kohtaan.
– Mikä tämä on? kysyi hoitajalta, korttia heilutellen.
– Potilaskortti, hoitaja tuhahti, nenäänsä vataa.
– Mutta tämä ei ole Ruusu, Virtanen huomasi. Tämä on Leif, vähintään.
– Hoitavana lääkärinä olisit voinut huomata sen…
– Voi kuule
Potilas avasi suunsa: Selitän vaan. Minulla on täällä vaimo. Toinkin Ruusulle piimää. Rouva meni vessaan ja jätti kortin siihen. Sitten alkoi tulla huono olo ja tuo mies, joka juuri äsken todisti, että pehmeälläkin voi joskus voittaa kovan, kiikutti kalevan paarille. Siellähän sitä maattiin. Oli todella huoli. Nyt kaikki on oikein hyvin. Tosin, tällaisessa seurassa, jossa kaikkien naamat ovat sinisenpunaiset, olisi voinut jäädä eläkkeelle kevyemmilläkin paineilla. Hypotonia on nyt hoidettu. Jos nyt pistätte alhaalta tulitikun, minä singahdan avaruuteen ja katson vähän ympärilleni. Aikamoinen vireys kymmenen vuotta ei tarvitse nukkua. Sopii mainiosti, sillä uusi väitöskirjatyö on kesken.
– Ehdotus! ilmoitti hoitaja, kun piimämies poistui. Meitä ei ollut täällä.
Virtasta houkutti lamppu, mutta hoitaja ehti ensin:
Talonmies on minun vastuulla.
Virtanen ei tainnut kylpylässä tutustua kehenkään.
