Kuka nyt huolisi sinua viiden lapsen kanssa? äiti ajoi pois lesken 32-vuotiaana, tietämättä, että vanhassa mökissä odotti perintö ja yöllinen vieras…
Hautausmaalla oli kosteaa. Savea lätisi jalkojen alla, tarttui raskaiksi paakuiksi Satu Kinnusen halpoihin kenkiin. Hän seisoi ja katseli, kuinka haudankaivajat peittivät hänen elämänsä mullalla. Jarkko lähti yllättäen. Vain kolmekymmentäviisivuotiaana. Kaatui tehtaalla ja ei enää noussut.
Vieressä äiti, Kerttu Kinnunen, siirteli kylmissään painoa jalalta toiselle, kääriytyi turkkiin ja katseli halveksuen lastenlapsiaan, jotka puristuivat kiinni Satun mustaan takkiin.
No niin, nyt on itketty tarpeeksi, sanoi äiti kovaan ääneen, kun kumpu oli valmis. Mennään, Satu. Turhaa tänne jäädään palelemaan. Minulla on sinulle asiaa.
Kotona ahtaassa kaksiossa, joka oli otettu asuntolainalla, Kerttu asteli suoraan keittiöön ja istuutui pöydän päähän kuin valtias.
Kuulepa, aloitti hän riisumatta hattuaan, kyllä pankki tämän asunnon vie. Eipä sulla ole varaa maksaa. Jarkkoa ei enää ole, ja sinähän olet joka vuosi vaan äitiyslomilla.
Menen töihin, Satu vastasi hiljaa, keinutellen yksivuotiasta Mikkoa sylissään.
Mihinkä meinaat mennä? Siivoojaksi vai? äiti tuhahti. Sinulla on viisi! Viisi lasta! Kuka sellaisen ottaisi töihin? Vanhemmista, Annikista ja Paavoista, voisin laittaa vaikka väliaikaisesti lastenkotiin. Pienimmille… ehkä sosku auttaa.
En, Satu kuiskasi.
Mitä et? ei Kerttu ymmärtänyt.
En anna lapsia pois! Satu nosti katseensa. Hänen silmänsä olivat kuivat ja ankarat. Mieluummin itse kuolen nälkään, mutta nostan lapset jaloilleen.
Tyhmä olet, äiti nousi, suoristi turkkia. Olisit miettinyt asioita aikaisemmin. Nyt saat pärjätä omillasi. Minulta et rahaa tule pyytämään.
Kuukauden päästä se oli virallista: pankin kirje ilmoitti häätöajan kahden viikon päähän. Satu yritti kysellä tuttavilta ja etsi kattoa pään päälle, mutta kukaan ei halunnut ottaa viittä lasta.
Silloin tuli kirje. Kylästä nimeltä Koskila. Notaari ilmoitti, että Satulle oli jäänyt vanha talo kolmannen serkun kautta serkun, jonka Satu oli nähnyt vain kerran elämässään. Vanha tönö, mutta sentään oma, hän ajatteli. Ei ollut vaihtoehtoja.
Koskila otti heidät vastaan hyytävällä tuulella. Talo seisoi kylän laidalla, melkein metsässä kiinni. Hirret mustuneina, kuisti vinossa, ikkunat katselivat maailmaa sameina silminä.
Äiti, täällä on kylmä, inisi viisivuotias Helmi.
Kohta, kulta. Heti lämmitetään, Satu yritti pitää äänen vakaana.
Ensimmäinen yö oli koettelemus. Uuni savutti, lapset yskivät, viima puhalsi jokaisesta raosta. Satu peitteli pienet takeilla, peitoilla ja matoilla. Itse ei saanut unta. Kuunteli vain, miten Veeti hengitti.
Seitsemänvuotiaalla Veetillä oli vakava sairaus. Leikkausta piti odottaa vuosi jos sitäkään kestäisi. Erikoislääkäri maakunnan sairaalassa sanoi suoraan: Tilanne pahenee. Pitäisi hoitaa nopeasti, Helsingissä. Hinta on kahden tällaisen asunnon verran, josta jäitte juuri ilman.
Aamulla Satu kiipesi vintille tukkimaan rakoja. Vanhan rojun, puolivuosisataisten lehtien ja rispaantuneiden turkkien seasta löytyi teepurkki. Sisällä, rasvaisessa liinassa, oli jotakin painavaa.
Taskukello. Massiivinen, hopeakannella ja ketjulla. Satu hioi kannen pintaa. Hopea paljastui himmeänä, ja laelta erottui kruunu ja kaiverrus: Uskon ja uskollisuuden palkaksi.
Kauniit, hän huokaisi. Mutta mitä arvoa näillä on?
Kello pysyi vaiti. Viisarit olivat paikallaan viittä vaille kaksitoista.
Satu piilotti kellon kaappiin. Nyt ei ollut aikaa keräilyesineille. Ruokaa oli kolmelle päivälle, puut loppumassa, ja Veeti heikkeni. Nousi tuskin enää sängystä.
Illalla alkoi lumimyräkkä. Lumi pieksi ikkunaa, maailma jäi ulkopuolelle. Satu vei lapset nukkumaan ja jäi itkemään keittiöön. Mitä hän oli tehnyt? Tuonut lapset umpikujaan?
Silloin oveen koputettiin hiljaa.
Hän säpsähti. Kuvittelikohan?
Koputus toistui, päättäväisenä ja matalana.
Hän tarttui uunin koukkuun ja meni ovelle.
Kuka siellä?
Päästä sisään, emäntä. Myrsky vie miehen mennessään, ääni oli outo, nariseva kuin vanha koivu, mutta rauhallinen.
Satu avasi oven. Portailla seisoi vanha mies. Lyhyenä, pitkässä tummassa nutussa, vyötäisillä naru. Harmaa parta, ystävälliset kirkkaat silmät.
Astukaa peremmälle, Satu väisti tieltä.
Vanhukselta ei satanut lunta lattialle, eikä kylmyyskään seurannut. Päinvastoin, lämpö levisi hänen mukanaan.
Hän meni lasten huoneeseen, vilkaisi nukkuvaa Veetiä.
Poika on sairas? kysyi vieras.
Vakava sairaus, Satu huokasi, Eikä rahaa apuun.
Rahat ovat tomua, vanhus istahti penkille. Aika taas kultaa. Löysit kellon?
Satun henki salpautui.
Onko se teidän?
Minun. Kartanonherra lahjoitti, kun pelastin hänet jäästä kauan sitten. Pidin tallessa, tiesin että vielä tarvitaan.
Ukki! Voisin myydä sen. Saataisi edes lääkkeitä. Onhan se hopeaa.
Mies hymyili partaansa.
Älä kiirehdi myymään. Siellä on juoni. Kelloseppä Bjur oli vekkuli mies. Ota ohut neula, ja kannen alta, saranan luota, paina kevyesti. Siellä on kaksoispohja.
Hän nousi.
Näkemiin, Satu. Sinulla on hyvä nimi. Älä murehdi.
Odottaisit, joisit teetä! Mikä sinun nimesi on? Satu kääntyi liedelle.
Prokkis minua kutsutaan.
Kun Satu kääntyi, huone oli tyhjä. Ovi kiinni. Lapset nukkumassa. Ilmassa leijui vain vieno tuoksu suitsukkeesta ja leivästä.
Satu ei saanut yöllä unta. Aamulla etsi kellon. Otti ompeluneulan, kädet tärisivät. Hän etsi pienen kolon kannen saranasta, painoi varovasti.
Naps.
Takakansi, joka näytti yhtenäiseltä, avautui. Syvennyksessä oli taitettu paperi ja yksi kultaraha. Painava. Ei mikään tavallinen kolikko.
Satu availi paperin. “Tämän mukaan tämän esittäjällä on oikeus…” loppu jäi vaikeaksi tulkita.
Hän matkusti kyläbussilla kaupunkiin. Löysi antiikkiliikkeen. Kauppias, roteva mies, katseli ensin kyllästyneenä.
Hopeaa, 830-leima. Ehkä viisi tuhatta euroa, runko kulunut.
Katsokaapa tätä, Satu laski kolikon ja paperin pöydälle.
Kauppias otti suurennuslasin. Kulmakarvat kohosivat. Hän kalpeni.
Mistä tämä on?
Perinnöksi tullut.
Nainen hän otti silmälasit päästä. Tämä on Aleksanterin rupla, koe-erä. Niitä on maailmassa muutama. Ja kyseinen paperi… Tuossa on suuriruhtinaan oma allekirjoitus. En voi ostaa näitä. Ei minulla ole sellaista rahaa. Sinun kannattaa lähteä Helsinkiin huutokauppaan. Tuo… tuo on omaisuuksia.
Veeti pääsi pääkaupungin parhaaseen hoitoon jo kuukauden päästä. Satu istui vieressään, katsoi, kuinka pojan posket alkoivat parantua. Rahaa riitti kaikkien hoitoihin, uuteen kotiin ja lasten koulutukseen.
Palattuaan Koskilaan Satu meni ensimmäisenä hautausmaalle. Hän etsi pitkään, siirsi kuivaa ruohoa. Hän löysi matalan ristin ja tuulen pieksemän nimilaatan: Prokko, 18881960.
Satu laski kukat haudalle ja kumarsi syvään.
Kiitos, ukki Prokko.
Hän rakennutti uuden kodin. Iso, valoisa, kaupungin mukavuuksilla. Kyläläiset kunnioittivat nuorta leskeä: ahkera, pitää lapset siistinä.
Puolen vuoden päästä Kerttu ilmestyi paikalle. Saapui taksilla, tärkeänä, kakun kanssa. Asetti katseensa kaksikerroksiseen taloon ja hoidettuun pihaan.
No, hei Satu! äiti avasi sylinsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuulinkin, että olet pärjännyt! Kylillä puhutaan, että löysit aarteen? Hyvä niin! Sanoinhan aina, että kaikki järjestyy. Minä tässä vähän sairastellut ja eläke on pieni, voitko auttaa äitiä edes huoneella?
Satu astui kuistille. Hänen perässään isommat lapset seisovat vilkuillen isoäitiä alta kulmain.
Päivää, äiti, Satu sanoi rauhallisesti.
No älä siihen jää! Kutsu sisään! Kerttu oli jo nousemassa portaita.
En.
Mitä sinä en? äidin hymy hyytyi.
Täällä ei ole sinulle paikkaa. Sinä valitsit, kun meidät hylkäsit.
Ai ai, minä vien tämän oikeuteen! Olen sinun äitisi! Sinun täytyy auttaa! Kertun kasvot lehahtivat punaisiksi.
Vie vaan, Satu kääntyi ovelle. Mutta nyt lähde. Veetin päikkärit alkavat.
Hän sulki jykevän oven. Salpa loksahti.
Toiselta puolelta kuului vielä kovaa ääntä kiittämättömyydestä ja viidestä lapsesta, mutta Satu ei enää kuunnellut. Hän meni keittiöön, jossa tuoksui pulla ja vanha seinällä tikittävä kello mittasi uuden, onnellisen elämän aikaa.
