6.00 aamulla mieheni tempaisi minut sängystä ylös. Aluksi ajattelin, että kyseessä oli kiusallinen vahinko, mutta seuraavana aamuna sama toistui. Kaikki tämä alkoi sen jälkeen, kun vierailimme hänen äitinsä luona Pirkanmaalla, pienessä maalaispitäjässä.
Olimme ehtineet olla naimisissa vasta puoli vuotta, mutta tämän jälkeen päätin lopullisesti hakea eroa. Syy siihen, miten mieheni kohteli minua, yllätti minut täysin. Haluan purkaa tämän kokemuksen päiväkirjaani ehkä selkeyttääkseni itselleni, missä kohtaa kaikki meni pieleen.
Olen aina asunut Tampereella, suurkaupungin vilinässä, eikä minulla ole koskaan ollut tarvetta herätä varhain. Nyt työskentelen kansainvälisessä suomalaisessa teknologiayrityksessä, ja työajat elävät: iltoja, öitä, aikaeroja Usein kun Suomessa on päivä, muualla on öinen kokous niinpä työpäivieni rytmi on kaikkea muuta kuin perinteinen.
Mieheni, Tapani, on maalta kotoisin. Hän on kasvanut talossa, jossa herättiin auringonnousuun, mentiin puuhommiin ja syötiin aamupuuro aina seitsemältä. Tapanin muutettua kaupunkiin hänen tapansa jäivät: hän ponkaisee pystyyn kuudelta ja odottaa, että keitän puuron ja kahvin.
Minulle aamiainen pitää olla seitsemältä, se on meidän tapa, hän sanoi, kun tapasimme ensi kerran.
Naurahdin tuolloin ja ajattelin, ettei tällainen ole mikään ongelma varsinkaan, kun voin nukkua sitten päivällä, jos olen valvonut yötöissä.
Puolen vuoden yhteiselomme aikana kaikki sujui ihan hyvin. Ajoittain mukauduin hänen rytmiinsä, kun muistin, ja muutenkin meillä oli yhteinen ymmärrys. Ajattelin, että suhteemme perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen.
Kaikki muuttui, kun menimme hänen äitinsä luo Kangasalle. Anoppi asustaa pienessä, vanhassa puutalossa, jossa ajattelin kokevani idyllisen maalaisloman: villasukat jalkaan, tuoretta pullaa ja rauhallisia keskusteluja iltateellä. Todellisuus oli toinen.
Muutaman tunnin kuluttua tajusin, ettei idylliä olisi luvassa. Anoppi löysi jatkuvasti syytä huomauttaa tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni.
Aamulla ongelmat vasta alkoivat.
Kyllä täällä täytyy herättää ihmiset ajoissa, muuten jää työt tekemättä, anoppi totesi aamupalalla, silloin kun itse vielä nukuin. Myöhemmin selvisi, että mieheni oli ottanut tästä neuvosta vaarin ja päättänyt opettaa minut heräämään kunnolla heidän maalaistapansa mukaisesti.
Kun minua ensimmäisen kerran revittiin peiton alta, olin järkyttynyt.
Mitä ihmettä sinä teet?! huusin suuttuneena ja hämmentyneenä.
Ethän sinä koskaan kuule herätyskelloa. Äiti sanoi, että tämä on paras keino saada sinut sängystä, hän vastasi täysin rauhallisesti.
Mutta minä teen töitä öisin! Minun täytyy saada unta, jotta pystyn tekemään työni!
Meidän suvussa näin on aina tehty, Tapani tokaisi ikään kuin se olisi kaiken selitys.
Seuraavana aamuna sama rumba toistui. Aloin tuntea, etteivät mieheni ja anoppini edes yrittäneet ymmärtää minua.
En tunnistanut miestä, jonka kanssa kuvittelin jakavani loppuelämäni. Hän oli muuttunut täysin äitinsä vaikutuksesta.
Kun pääsimme takaisin kotiin Tampereelle, Tapani oli aivan muuttunut. Hän hokei jatkuvasti: Äiti tietää aina parhaiten. Hänen jääräpäisyytensä herätti minussa vain varmuutta siitä, ettemme sovi yhteen.
Nyt olen keräämässä papereita avioerohakemukseen. En enää jaksa.
Pohdin koko ajan, menikö minulla vain hermot vai onko päätökseni oikea?
Entä mitä muut tekisivät tällaisessa tilanteessa? Olenko ehkä liian nopea luovuttamaan?
