Missä oikein lukee, että tämä ilma on vain sinun? Rappukäytävä on yhteistä aluetta. Täällä voin polttaa vaikka koko askin, jos huvittaa. Opettele lait, nainen!
Venla, naapurin Marja-Liisan parikymppinen tytär, päästää paksun, makean höyryn suoraan Eeva-Leenan kasvoille. Vieressä, ikkunalaudalla levittelevät jalkojaan kaksi nuorta miestä, nauraen äänekkäästi. Lattialla lojuu tupakantumppeja, energiajuomatölkkejä ja auringonkukansiemenien kuoria.
Eeva-Leena, suuren teollisuuslaitoksen pääkirjanpitäjä, ei yski eikä huitaise käsillään, niin kuin nuoret odottavat. Hän vain kohentaa silmälasejaan ja katsoo Venlaa samalla painavalla, tarkkailevalla katseella, joka saa tuotantopäälliköiden paidat hiestä märiksi inventaarion aikaan.
Yhteistä tilaa, Venla, hän sanoo kylmän tyynesti. Täällä ei polteta, syljetä eikä jätetä sikoja. Sinulla on viisi minuuttia siivota nämä jäljet. Jos et sitä tee, keskustellaan toisin.
Voi kun pelottaa! Venla virnistää ja tiputtaa tuhkaa juuri siivotulle lattialle. Mene juomaan betasalpaajaa, jos paineet nousee. Valitatko äidillesi? Hänhän antoi luvan parempi täällä kuin meidän olohuoneessa.
Pojat hekottavat. Eeva-Leena sulkee oven, ja rappukäytävän sekamelska jää hänen ulkopuolelleen.
Eteisessä leijailee lämmitetyn perunan ja vanhan puun tuoksu se kodikas haju, jonka halpa tupakka on nyt peittänyt tunkeutumalla ovenraoista. Keittiössä, pöydän ääressä kyyhöttää Paavo.
Paavo on kolmekaksivuotias, mutta kaljuuntuminen ja kumara ryhti saavat hänet näyttämään paljon vanhemmalta. Eeva-Leenan edesmenneen miehen siskonpoika on asunut hänen kanssaan jo kymmenen vuotta. Hiljainen, ujo ja lievästi änkyttävä Paavo työskentelee kellosepäntyöpajalla ja pelkää melkein omaa varjoaan. Naapureille hän on hassu Paavo, sopiva pilkan kohde.
E-Eeva, ne on taas siellä? Paavo kyyristyy kuullessaan ovien paukkeen.
Syö, Paavo. Tämä ei kuulu sinulle, Eeva-Leena napauttaa ja laittaa lisää perunaa Paavon lautaselle. Mutta sisällä kiehuu.
Illalla Eeva-Leena kävelee Marja-Liisan ovelle. Naapuri avaa oven aamutakki päällä, kasvonaamio kasvoillaan ja puhelin korvalla.
Marja-Liisa, tyttäresi on tehnyt oveni eteen röökinurkkauksen. Savu leviää asuntooni ja melu kestää puoleen yöhön. Vaadin, että teet asialle jotakin.
Marja-Liisa pyöräyttää silmiään, irrottamatta puhelinta korvalta:
Eeva, älä nyt taas aloita. Nuoria nämä vielä on. Ja ulkona on pakkasta. Eivät ne mitään narkkareita ole, viettävät vain aikaa. Ymmärrä vähän, sinullahan ei ole omia lapsia ehkä siksi ärsyt niin helposti. Ja se sinun Paavosi on nyt muutenkin hölmö, mitä väliä sillä hänelle?
Tarkasti kohdistettu ja ilkeä piikki. Eeva-Leena huokaisee syvään.
Nuorison puuhia vai? Ja minun Paavoni muka häiritsee? Hyvä on, Marja-Liisa. Viestisi meni perille.
Hän palaa kotiin, istahtaa kirjoituspöytänsä ääreen ja nostaa esiin asiakirjakansion. Tunnetta tarvitsevat heikot. Vahvat käyttävät Suomen lakia ja järjestyssääntöä.
Seuraavan viikon Eeva-Leena toimii lähes ääneti. Venla uskoo, että vanha akka on luovuttanut. Rappukäytävään ilmaantuu vanha nojatuoli jostain roskalavalta, ja musiikkia pauhaa puolille öin.
Ratkaiseva hetki koittaa perjantaina.
Paavo palaa töistä, kainalossaan ruokakassi ja pieni laatikko asiakkaalle vietäväksi. Kun hän ehtii nuorison kohdalle, Venlan poikaystävä Janne lempinimeltään Hapan tökkää jalan eteen.
Paavo kompastuu. Kassi repeää, omenat pyörivät ympäri likaisella lattialla, täynnä tupakantumppeja. Kellolaite loiskahtaa seinää vasten.
Oho! Strutsi oppi lentämään! Hapan huutaa, nauraen.
Venla päästää laiskan savupilven:
Höpsö, katso vähän eteesi. Saastutat vaan ilmaa täällä. Kerääppä nyt ne, ennen kuin suutun.
Paavo alkaa kerätä omenoita kädet tutisten ja kasvot punaisina. Silmissään avuton suru. Hän on tottunut siihen että on näkymätön, jolle saa huutaa, eikä kukaan auta.
Ovi aukeaa voimalla. Kynnyksellä seisoo Eeva-Leena. Hänellä ei ole harjaa eikä kaulinta, vaan kännykkä, jonka kamera osoittaa suoraan Janneen.
Pikkurikkomus, kunnianloukkaus ja omaisuuden vahingoittaminen, hän luettelee. Kaikki on kuvattu. Siltä seisomalta soitan poliisille, ja huomenna tämä menee isännöitsijälle.
Piilota se puhelin, akka! Janne ärähtää, mutta ei uskalla lähestyä Eeva-Leenan katseessa on enemmän pelkoa kuin poliiseissa.
Paavo, tule sisään, hän sanoo tiukasti katsomatta poikaa.
M-mut omenat Paavo änkyttää.
Anna niiden olla. Ne ovat roskaa nyt. Samoin kaikki muu, mikä tuolla eteisessä on.
Kun Paavo sulkee oven, Eeva-Leena kääntyy Venlan puoleen.
Nyt kuuntele tarkkaan, tyttö hyvä. Luulitko, että olen hiljaa viikkoja turhaan? Minä keräsin todistusaineistoa.
Mitä ihmeen aineistoa? Venla kohauttaa, mutta äänessä alkaa kuulua pelko.
Otin yhteyttä asunnon omistajaan. Äitisi ei omista tätä asuntoa, eikö vain? Asunto on isäsi, joka asuu Helsingissä ja kuvittelee tyttärensä olevan mallikelpoinen opiskelija, ei suinkaan joku tupakkapirtti-emo, joka kerää juoppoja rappuun.
Venlan kasvot kalpenevat. Isä ei ole ainoastaan tiukka hän on ankara, joka pitää äitiä ja tytärtä kiinni tilusten yltä vain hyvän käytöksen ehdolla.
Et kehtaa tehdä niin Venla kuiskaa.
Tein jo. Hän sai kuvia ja videonpätkiä huvitteluistasi kymmenen minuuttia sitten. Mukana oli myös ilmoitus poliisille ja taloyhtiölle, sekä ajankohtaiset tallenteet sotkusta, melusta ja tupakanpoltosta. Hoitakoon nämä nyt viranomaiset. Poliisi tulee puolen tunnin päästä. Isäsi lupasi tulla huomenna aamulla.
Lauantai-aamuna rappu raikaa miehen bassolla.
Eeva-Leena juo teetä, kun ovikello soi. Ovella seisoo pitkä, harteikas mies hienossa takissa Venlan isä, Jari Tapani. Vierellä seisoo itkuinen Marja-Liisa, päätä alhaalla. Venlaa ei näy missään.
Oletteko Eeva-Leena? mies puhuu kohteliaasti, mutta määrätietoisesti. Pyydän anteeksi tyttäreni ja entisen vaimoni käytöstä. Rappu on jo siivottu. Remontin maksan minä. Venla muuttaa yhteisasuntoon. Kaikki rahavirrat heiltä ovat samaan aikaan poikki.
Eeva-Leena nyökkää tyyneenä.
Oikeus ja kohtuus. Mutta on vielä yksi asia.
Hän kutsuu Paavon paikalle. Tämä astuu ujosti esiin, hartiat kohti lattiaa, peläten uutta riitaa.
Teidän vieraas eilen haukkui sukulaistani, Eeva-Leena sanoo tasaisesti. Ja rikkoi hänen työnsä. Paavo on harvinainen taitaja. Hän kunnostaa kelloja, joihin ei edes Genevessä uskalleta kajota.
Jari Tapani katsoo Paavoa kiinnostuneena.
Kelloseppäkö?
E-elvyttäjä, Paavo korjaa hiljaa.
Niinkö Mies astuu askelen lähemmäs, ja Paavo vetäytyy vaistomaisesti, mutta Jari Tapani ojentaa kätensä. Minulla on taskukellojen kokoelma, yksi Breguet on seissyt vuoden. Kolme korjaajaa ei osannut auttaa. Katsotko sitä?
Paavo nostaa katseensa. Ensimmäisen kerran joku katsoo häntä kuin ammattilaista.
V-voin yrittää, jos liipotin on ehjä.
Sovittu, Jari puristaa Paavon kättä. Anteeksi, kaveri. Lapseni veti minut kölin alta. Saat palkkion ja uuden työn.
Kun ovi sulkeutuu, Paavo jää katsomaan kättään. Hän suoristaa selkänsä. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän pitää päänsä ylhäällä.
Täti Eeva, hän sanoo melkein änkyttämättä. Keräänkin ne omenat itse. Ei ruoka roskiin saa mennä.
Eeva-Leena kääntyy ikkunaan päin, etteivät kyyneleet näy.
Kerää vain, Paavo. Ja laita teetä kiehumaan. Tänään on juhla.
Rappukäytävässä on nyt hiljaista ja siistiä. Haisee kloriitti ja tuore maali. Eeva-Leenan asunnosta leijuu pullan tuoksu ja Paavo kertoo rauhallisella, varmuutta täynnä olevalla äänellä tädilleen, miten tourbillon-mekanismi toimii.
Röökinurkkaus on suljettu. Lopullisesti.
